maanantai 28. joulukuuta 2020

Runo ystävälle 28.12.2020

”Vuodet kuin lehdet”

Bo Carpelan kirjoitti voimiensa päivinä.

”Lehtiä syksyn arkistosta”

hän kirjoitti elämän jo hitaasti ehtyessä.

Se jäi hänen viimeisekseen.

Sinä elät kesän ja syksyn välissä,

elämässäsi, vuosi vuodelta

kuljettua polkua kertyy lisää,

tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,

parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.

Onnellisuutta siitä,

että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.

Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet

me kaikki jatkamme tahoillamme.

Tieto määränpäästä kyllä on,

mutta koska ja missä,

sitä emme aavista,

kaukana edessä sumussa vielä

se mitä kutsutaan lopulliseksi,

vaikka ei se ole lopullinen,

jossain muodossa jatkumme jälkeenkin.

Sinun ei näitä tarvitse vielä ajatella,

sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,

kaikki mennyt ja nykyisyys

ja tulevaisuuden mahdollisuudet'

lehdet vielä vihreät,

vasta aavistus siitä,

miten neste suonien kuljettama

hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,

vasta illansuussa, yöpuolessa

syksy paljastaa kaikki kauneimmat värinsä,

sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.

Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,

oleminen ei tarkoita: oltava tässä,

vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,

kohti jotain, mikä on joka aamu uusi, hätkähdyttävä, outo

ja ihastusta täynnä,

la dolce vita. 




lauantai 17. lokakuuta 2020

T.S.Eliotin Joutomaalla

 

T.S. Eliot: ”Joutomaa”

suom. Markus Jääskeläinen

jälkisanat: Pekka Vartiainen

51 sivua

Parkko Kustannusliike 2020


T.S.Eliot: ”Autio Maa

neljä kvartettia ja muita runoja”

suom. Yrjö Kaijärvi, Sinikka Kallio-Visapää,

Kai Laitinen, Juha Mannerkorpi, Kai Mäkinen,

Leo Tiainen ja Lauri Viljanen

Esipuhe: Lauri Viljanen ja Kai Laitinen.

Otava 1988 (kolmas painos, ilmestynyt suomeksi 1949)


Autio maa (The Waste Land 1922)


I Kuolleiden hautaaminen


Huhtikuu on julmin kuukausi, se siittää

syreenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston haluun, herättää

hengettömät juuret

kevään sateeseen.”

(suom. Markus Jääskeläinen)


I Kuolleiden hautaus


Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää

sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston ja pyyteen, kiihoittaa

uneliaita juuria kevätsateeella.”

(suom. Lauri Viljanen)


II Suurin odotuksin


T.S. Eliot sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948. Ei suinkaaan runoelmastamasta Autio maa vaan II maailmansodan tiimellyksessä ilmestyneeestä pääteoksestaan Neljä kvartettia (Four Quartets 1943). Itse pidän häntä viime vuosisadan toiseksi merkittävimpänä runoilijana. Merkittävintähän kukaan ei koskaan kerro.


Siksi olin melkoisen närkästynyt että jo kevättalvella 2020 ilmestynyttä T.S.Eliotin Joutomaata ei ole ostettu Kajaanin kaupunginkirjastoon. ”vaikka hän on viime vuosituhannen lopun toiseksi merkittävin runoilija”. Yritin ensin tilauttaa kirjastoon, mutta kyseinen kirjaostoista vastaava henkilö oli kesälomalla, sitten kaukolainata sen mutta kaukolainaus olisi maksanut 8 euroa. ”Unohtakaaa koko juttu” sanoin ja otin yhteyttä suoraan kusatntaja Tommi Parkkoon. Tilasin kirjan itselleni hintaan 27 euroo (edellinen 1988 ilmestynyt on näköjään ollut ilmaiskappale kriitikoille).

Kysyin Parkolta mitä eroa Autio maassa ja Joutomaassa on. Parkko: Noi eihän niissä samaa ole kuin yksi runo uudelleensuomennettuna.


Asianhan voi käsitttää kahdella tavalla. Minä käsitin että Joutomaa sisältäisi muutakin, uusia suomennoksia Eliotin runoista. Mutta sainkin käsiini 51-sivuisen tosin kovakantisen tekeleen joka ei todellakaan sisältänyt kuin yhden 12-sivuisen runoelman Autio maa. Loppuosa kisjasta oli selityksiä ja jälkisanoja.

Ryhdyin vertailemaan Markus Jääskeläisen käännöksiä keskenään. Joutomaan takakannessa mainostetaan, että Markus Jääskeläisen suomentama ”The Waste Land on saanut paitsi uuden nimen myös kokonaan uuden kielellisen asun, joka päivittää teoksen 2000-luvulle”. Alun sitaaateistani runoilijana olen sitä mieltä että en 70-vuotta sitten ilmestyneeestä Lauri Viljasen suomennoksesta tai tänä vuonna ilmestyneestä Jääskeläisen suomennoksesta löydä merkittäviä asioiden merkityseroja tai (uudessa suomennoksessa) kielellisesti nerokasta. Itse asiassa pidän vanhasta tutusta Viljasen käännöksestä enemmän. Luulen ostaneeeni paketillisen kovakantista paskaa.


III Päivitys 2000-luvulle


Se miten Markus Jääskeläisen suomennos päivittää teoksen 2000-luvulle oli minulle pari tuntia arvoitus ennen kuin hoksasin ettei Otava varmaan sitten ole pokkaristaaan 2000-luvulla uusintapainoksia ottanutkaan eikä kaikilla nuorilla lukijoilla ole edes 1988 painettua kirjahyllysssäni olevaa kolmatta painosta omistuksessaan eivätkä kaikki nuoremmat lukijat edes tiedä kuka tämmönen hemmetin T.S.Eliot aikanaan oli. Lisäksi kirja on kiva ostaa kovakantisena jollekin runoutta lukevalle ystävälle joululahjaksi. Itse en kehtaa viedä kyseistä kirjaaa edes eurolla divariin myytäväksi, vaikka arvostan sekä kustantaja Tommi Parkon että suomentaja Markus Jääskeläisen omaa henkilökohtaista runoutta sekä heidän aikanaan yhdessä toimittamaansa Tuli&Savu- lehteä suuresti.


Jälkisanat: Lauri Viljasen ja Kai Laitisen toimittamassa alunperin 1949 ilmestyneessä Autio Maa teoksessa on muuten suomennettuna 112 sivua Eliotin runoutta + Lauri Viljasen ja Kai Laitisen mielenkiintoiset esipuheet. Autio maa runoelman lisäksi 12 merkittävää Eliotin runoa tai runoelmaa, vaikuttavimpina Autio maan ohessa J.Alfred Prufrockin rakkauslaulu (suom. Leo Tiainen), Gerontion (suom. Kai Laitinen), Kuolemattomuuden kuiskauksia (suom. Juha Mannerkorpi), Ontot miehet (suom. Kai Mäkinen) ja Nobelin kirjallisuuspalkintoon johtaneet Neljä kvartettia (suom. Sinikka Kallio-Visapää) + paljon muuta mielenkiintoista, saattaa löytä tämäkin teos vielä jonkin kirjaston kirjavarastosta.

lauantai 19. syyskuuta 2020

Pirkko Luukkosen muistolle 16.9.2020

Pirkolle!
Huomenna lähdemme muistotilaisuuteesi.Sinulla on kaksi kaunista tytärtäMaija ja Eeva,En tuntenut sinua tarkemmin,kolme kertaa ehdimme eäessäsi nähdä.Rakastit kissoja, nyt Maijalla on kissa.Muistan kun kävimme hoivakodissaja silitit kissaamme sylissäsi.Se oli viimeinen kerta kun näimme.Hyvää matkaa jonnekin toisaalle.
T. Maijan ystävä Keijo

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Aktiivisesti työtön



Olen ollut aktiivisesti työtön vuodesta 1996 lähtien. Tämä tarkoittaa, että olen osallistunut kaikkiin työvoimaviranomaisten määräämiin toimenpiteisiin, erilaisiin piirrä pöytäliinaan jotain kivaa kursseihin ja muihin konsulttitoimistojen rahastamiin Tee elämäsi onnelliseksi -kursseihin. Lisäksi olen jo 24 vuotta kuukausittain täyttänyt työttömyysilmoitukseni.
Yhden mokan kuitenkin olen tehnyt. Vuonna 2006 jätin menemättä itse hakemaani Teuvan ammattioppilaitoksen kehystäjälinjan pääsykokeeseen, koska matkat osoittautuivat mahdottomiksi. Seinäjoelta suoraan Teuvalle ei mennyt koulutukseen sopivaa bussia, vaan minun olisi koulumatkalla pitänyt yöpyä Kauhajoella. Laistin sen pääsykokeen, enkä selittänyt syytä.
Luulin saavani korkeintaan kolmen kuukauden karenssin, mutta se venyikin lopulta 10,5 vuodeksi, koska juuri ennen karenssin alkua työministeri Tarja Filatov esitti hallitukselle karenssin muuttamista määräajattomaksi eli ns. “ikuiseksi karenssiksi” ellei henkilö kykene tekemään aktiivisia toimenpiteitä itsensä työllistämiseksi. Laki purettiin vuonna 2015, mutta se astui voimaan vasta 2017 tammikuussa.
Luulin päässeeni vihdoin työttömäksi (vaikka työttömänä työnhakijana minun oli pitänyt koko ajan olla ollut, että saan edes toimeentulotukea). Mutta toisin kävi. En päässyt suoraan työttömäksi vaan vaadittiin 6 kuukauden jatkoaika pitkäaikaistyöttömille. Pääsin karenssista vasta kesäkuussa 2017.
Hallituksessa oli perussuomalainen puolue ja työministeri Jari Lindström ehdotti eduskuntavaalien alla ns. Lex Lindström ykköstä pitkäaikaistyöttömien päästämiseksi eläkkeelle. Olin vuotta liian nuori päästäkseni tuohon joukkoon. Vuoden 2018 alussa tuli kuitenkin voimaan laki Lex Lindström II. Nyt ikää oli tarpeeksi, työttömyyttä oli kestänyt 23 vuotta ja sekä minä Kela että työvoimatoimisto luulimme minun pääsevän eläkkeelle elokuussa 2018.
Toisin kävi. Asetuksessa säädettiin että vain 1200 päivää työmarkkinatukea saaneet henkilöt ovat pitkäaikaistyöttömiä, ja koska itse olin työttömyyteni ohella elänyt 10,5 vuotta toimeentulotuella tätä aikaa ei laskettukaan työttömyydeksi, työnhaun jatkuvasta vaatimuksesta huolimatta.
Siis putosin pois eläkkeelle pääsevien työttömien joukosta liian vähäisern työttömyyteni tähden. Sitä vähän huuli pyöreänä ihmeteltiin yhtäällä sun toisaalla. Mutta päätin taistella sinnikkääseen loppuun asti. Oikea ensimmäinen eläkeikäni saavuttaa minut 1 vuoden ja 3 kuukauden kuluttua. Siihen asti olen tyyövoimatoimiston armoilla.
Kajaaniin lokakuussa 2019 muutettuani minulle alettiin välittömästi tehdä työllistymisssuunnitelmaa. Kävin kuulusteluissa. Kerroin suoraan et mua vituttaa tuo 10,5 vuoden karenssi sen verran ettei kauheesti huvita etsiä töitä, kun minulla runoilijana ja kuvataiteilijana on parempaakin tekemistä. Tämä tapahtui marraskuussa 2019. Pyysin myös saada tavata siihen aikaan Kainuun TYPissä (mikä lieneekään) toimivan lääkärin mielenterveydellisten ja muiden työkyvyttömyyteen liityvien ongelmien vuoksi.
Sain tammikuussa 2020 lähetteen verikokeeseen, lääkärin toimi oli lakkautettu jne. Verikoemääräyksen kirjoitti sairaanhoitaja. Kävin verikokeessa helmikuussa 2020. Minulle oli varattu aika tänne TYPiin sairaanhoitajan vastaanotolle, mutta sairaanhoitajan kerrottiinkin olevan sairaslomalla. Sitten iski Korona. En ole vieläkään mistään kuullut kyseisen verikokeeni tuloksia.
Nyt minulla on kuitenkin uusi pyyntö tai uhkaus työvoimahallinnolta. 3.7. minun pitää mennä Kajaanin Typiin todistamaan työttömyysaktiivisuuteni ja aion vihdoin saada samalla tietää verikokeeni tulokset. Minua ihmetyttää vain lievästi et kun korona on sysännyt työttömiksi ja lomautetuiksi kymmeniätuhansia työkykyisiä ihmisiä, niin miks juuri minua täällä yhteiskunnan rattaissa enää rääkätään.
No valtiovarainministerimme Katri Kulmuni mokas pahemmin kuin minä itsee 2006, vaikka jatkaakin edelleen Keskustapuolueen puheenjohtajana. Uusi valtiovarainministerimme Matti Vanhanen ensi töikseen ehdotti eläkeiän nostoa koronan jälkeiseen talouden elvyttämiseen.
Saatana. Mä en eläessäni pääse eläkkeelle kun rimaa nostetaan koko ajan kun se kuviteltu eläkeikä lähestyy...

Olli Jalosen maailmasta: 14 rolmua Greenwichiin


Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
381 s. Otava 2008


Olli Jalonen on mielestäni merkittävimpiä 1980-2020-luvun mieskirjailijoita Suomessa. 

Hän on saanut Finlandia-palkinnon kahdesti, romaaneistaan Isäksi ja tyttäreksi (1990) ja Taivaanpallo (2018). 

Vaikka pidän Jalosen tarkasta tyylistä kirjoittaa, en ole läheskään kaikkia hänen romaanejaan lukenut, koska yleensäkin luen melko vähän ja silloinkin enimmäkseen muuta kuin kaunokirjallisuutta.

Koskettavimpana hänen lukemistani kirjoista pidän vuonna 1999 ilmestynyttä romaania Yksityiset tähtitaivaat, josta hän ei saanut Finlandiaa, mutta Runeberg-palkinnon kuitenkin. 

Pidin kovasti myös romaaneista (vai pitäisikö sanoa yhdestä romaanista kaksissa eri kansissa) Taivaanpallo (2018) ja Merenpeitto (2019). 

Joskus muutama vuosi sitten lainasin kirjastosta kirjan "14 solmua Greenwichiin". Luin sitä kymmenkunta sivua ja luovutin, kuulosti liian vaikealta, kuivalta ja älylliseltä minulle. 

Vasta Taivaanpallon ja Merenpeiton jälkeen luin jostain naistenlehdestä että Olli ja Riitta Jalonen ovat oikeasti matkanneert Edmund Halleyn observatorion St. Helenan saarelle. Kirjaa voidaan tästä näkökulmasta nähdä eräänlaisena Taivaanpallon ja Merenpeiton esityönä tai "harjoitteluromaanina?". 

Sir Edmund Halleyn elämä on näköjään kiinnostanut Jalosta jo melko pitkään. Siksi lainasin nyt sen uudelleen. Paljon pidemmälle en vieläkään ole ehtinyt, mutta päätin julkaista tämän, uudet näkökulmat voivat avata kirjan toisin.

tiistai 5. toukokuuta 2020

Kissan vapaudesta


Kerroin fb:ssä ajatuksesta hankkia kissa ja samassa yhteydessä mainitsin että tämä asunto sijaitsee paikassa, jossa kissalla on ihanteelliset ulkoiluolot vaikka ulkoilisi joskus yksinään. Lähellä ei ole liikennettä tai muutakaan mikä kissan henkeä uhkaisi. Omat kissani ovat aina liikkuneet vapaasti maaseutumaisissa oloissa.
Usealtakin taholta tuli niskaan sekä julkisesti että privatviesteinä sylttytehtaallinen paskaa minun niskaani tyyliin: “Kissa tuhoaa pikkulinnut, kissan ei pidä antaa liikkua vapaasti, olen pettynyt jne...” Kysyn vastaan: “Miten kissan sitten pitää liikkua, jos ei vapaasti?”
Olen luonnonystävä. Ruokin pihallani lintuja talvisin, seurailen niiden pesimäpuuhia kesäisin. Viime kesänä todistin törkeän eläinsuojelurikoksen. Käpytikka oli naapurin ränsistyneeseen pönttöön pesineen leppälinnun munia tai poikasia syömässä, kun tulin pihalle tupakille. Vaadinkin nyt, että kaikkien lintujenystävien pitää laittaa käpytikat välittömästi valjaisiin. Ei niidenkään pidä saada lentää vapaasti saati käkien munia toisten pesiin.
Ihminen on vuosituhansien aikana muuttanut luontoa monin tavoin, vain yksi näistä hirveyksistä on kissan tai koiran kesyttäminen kotieläimeksi. Toki sen olisi ainakin kissan suhteen voinut jättää tekemättäkin. Eihän kissasta ole mitään hyötyä kenellekään. No entisaikaan oli maatiloilla rotanpyytäjänä, mutta sekin merkitys on menetetty. Sudesta kesytetystä koirasta taas on ollut hyötyä jo yli 5000 eaa. Tromssan kalliopiirrosten mukaan karhunmetsästykseen, ja hirvestetään sekä jänistetäänhän niillä vieläkin vaikka mielestäni se on moraalitonta. (Jos minulla olisi tuomiovalta, sanoisin jopa tuomittavaa!)
Mutta takaisin kissaan. Hulluinta on, että jo muinaiset egyptiläiset ja kiinalaiset ovat palvoneet kissaa eräänlaisena jumalolentona. Sitä on pidetty hoveissa ja keisarillisissa palatseissa eräänlaisena elitistisenä kulttiesineenä. Sitä on kasvatettu ja jalostettu ihmistä miellyttämään jo tuhansia vuosia. Silti se ei vielä kerrostaloyksiöihin sisäkissaksi vangittunakaan ole suostunut luopumaan vapaasta tahdostaan. Sen kaipaus on päästä ulos vapauteen.
Kotieläimistä yleisesti ottaen olen sitä mieltä että ihmisillä ei pitäisi olla niitä ollenkaan, sen paremmin kissoja, koiria, marsuja, käärmeitä terraarioissa kuin kaiken sortin kotisikojakaan. Tuotantoeläimistä puhumattakaan, joista olen aina sanonut, että syökää lammasta, sillä on vain edes jonkinlainen vapaus, teuraskirveen terän iskuun asti. Toivottavasti ainakaan lihansyöjät eivät moralisoi minua kissan hankkimisesta!!!!!
Miksi sitten jos vastustan kotieläimiä ylipäätään harkitsen kissan ottamista. Koska niitä nyt vain joka tapauksessa on olemassa Suomessakin kymmeniä ehkä satoja tuhansia ja ne lisääntyvät viettiensä mukaisesti ja ajattelin että voisin edes yhdelle niistä tarjota turvallisen ja hyvän kodin, mahdollisuuden ulkoilla lähimaastossa, toimia hetkittäin ikävien viettiensä mukaan ja palata mykrä tai linnunpoikanen kidassaan kotiin, mutta yhtä kaikkia tuntea itsensä vapaaksi, kuten me ihmisetkin kaipaamme vapautta. 
“Jos kerran kissoja pidetään kotieläiminä, niiden perusoikeus on vapaus, kissanoikeuksien arvoinen elämä!” julistan minä.
Joten niistäkää nipottajat nokkanne. Älkää lähetelkö enää mitään kissan hihnasta kiinnipito-ohjeita tai muutakaan lässytystä ellette itse toimi niin tiukan vegaanisti ja luontoa kunnioittaen että konttaatte polvillanne joka aamu töihin, koska teillä eettisistä syistä ei ole nahka- tai vielä pahempaa muovikenkiä jaloissa. 
Minun tuleva kissani saa oman vapautensa. Luulen että tulevan kissani luontoa tuhoava vaikutus jää huomattavasti pienemmäksi, kuin mitä täältä lähinaapurissa vain 40 kilometrin päässä sijaitseva Talvivaaran kaivos lintuihin, luontoon ja koko tämän seudun ekologiaan vaikuttaa.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Rakkautta koronan jälkeen

Näin koronan aikaan ihmiset joutuvat odottamattoman ongelman eteen. Viitsisikö mennä kauppaan, voisiko tulla toimeen vähemmällä?
Euroopassa on noudatettu jatkuvan kasvun väkivaltaista ideologiaa, voitonhimoista talouspolitiikkaa jossa osakkaat keräävät kermat työntekijöiden hiestä ja selkänahasta, ideana siis kasvu.
Toisen maailmansodan jälkeen ihmiskunnan historiassa ehkä ensimmäisen kerran havahdutaan sellaiseen tilaan, että nyt on pakko vähentää jotain, liikkumista, ystävien tapaamista, työssäkäyntiä jne, tilalla lomautuksia, kotioloja ja arvojen uudelleenarviointia.
Itse olen 70-luvulta lähtien kannattanut vähenemisen ideologiaa: loogisesti, kun maapallon väestömäärä ja kulutus kasvaa eksponentiaalisesti, maapallon rajat eivät riitä. Katsotaan nyt vaikka miten ilmastonmuutos taivaalla pilviä liikuttaa.
Yksikään korona-virus ei edesmenneen Pentti Linkolan sanoin pysty pelastamaan tätä planeettaa, mutta henkilökohtaisesti toivon että se auttaisi edes joitakin yksilöitä havahtumaan ja ajattelemaan toisin.
Voisimme rakastaa ihmiskuntana ja ihmisinä toisiamme enemmän sitten kun saamme taas kokea läheisyyttä ja halata, rakkautta koronan jälkeen.

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Ezra Pound: Pisan Cantot


Ezra Pound: Pisan Cantot
suom. Kari Aronpuro
377 s. ntamo. 2018

”Unelman murenemisen murhe talonpojan köyryissä

hartioissa

Manes! Manes nyljettiin ja täytettiin,

Niin Ben ja la Clara a Milano

kantapäistä Milanossa

Että raatokärpästen toukat söisivät kuolleen härän

DIGONOS, Διόνυσος kerrassaan kahdesti ristiinnaulittu

tunteeko historia sellaista?

Mutta sano tämä Possumille: pamaus, ei kitinä,

paukahtaen, ei kitisten,

Rakentaa Deiokesin kaupunki, jonka terasseilla tähtien värit.

(… )”



(Ezra Pound: Pisan Cantot LXXIV)



Näin alkaa Ezra Poundin (1885-1972) ”Pisan cantot”. Amerikkalainen runoilija Ezra Pound kirjoitti pääteostaan The Cantos kaikkiaan 53 vuotta vuosina 1916-1969. Cantot ilmestyivät vuosien mittaan yhdeksänä erillisenä ”sikermänä”. 116 vapaamittaista runoa sisältävän kokoelman ytimessä on The Pisan Cantos (1948), joka sisältää kaikkiaan 11 cantoa, runoa (canto = laulu). Kari Aronpuron suomennoksessa Pisan cantot sisältää 132 sivua tekstiä, 146 sivua selityksiä ja 78-sivuisen Suomentajan epilogin. Näin on saaatu aikaan vihdoin 2018 ilmestynyt 377-sivuinen pehmeäkantinen tiiliskivi. Siinä minulla riittää pureksittavaa jatkossakin vielä pitkäksi aikaa.



Ezra Pound – elämä ja runous



Minun on heti myönnettävä, että tunnen Ezra Poundin tuotantoa äärettömän huonosti. Toki olen tiennyt hänen kuuluvan 1900-luvun merkittävimpiin runoilijoihin, mutta jotenkin olen onnistunut sivuuttamaan hänet melkeinpä olankohauksella. Osittain se tietenkin johtuu siitä, että Poundia on suomennettu yllättävän vähän. Ennen Aronpuron Pisan Cantoja suomeksi on ilmestynyt vain yksi kokoelma Poundin runoja: Tuomas Anhavan suomentama ja Otavan vuonna 1971 julkaisema Personae – valikoima runoja vuosilta 1908-1919 (jonka muistelen lukeneeni hieman yli 40 vuotta sitten). Lisäksi yksittäisiä cantoja on suomennettu ja julkaistu antologioissa ja runolehdissä. Mutta vasta Kari Aronpuron valtava suomennostyö avaa jonkinlaisen konkreettisen ikkunan Ezra Poundin elämään ja hänen runouteensa.



Ezra Weston Loomis Pound – mielisairas nero, fasisti, Mussolinin kiihkeä ihailija, amerikkalainen maaailmankansalainen ja maanpetturi, anarkistinen taloustieteilijä, kehno poliitikko ja filosofi, jonkin verran tunnettu säveltäjä ja muusikko, jukuripäinen vastarannan kiiski, kungfutselainen, pythagoralainen teosofi, sovinistinen juutalaisvihaaja, imagistisen runouden perustaja ja oppi-isä, omalaaatuinen esseisti, kävelevä länsimaisen kulttuurihistorian ja kiinalaisen klassisen kirjallisuuden ensyklopedia, äärikonservatiivinen poliittinen sananjulistaja, Amerikan ja Rooseveltin vastainen ristiretkeilijä, eräs monimutkaisimmista ja ärsyttävimmistä persoonista kirjallisuuden historiassa, mutta 1900-luvun alun merkittävin runouden uudistaja ja ennen kaikkea huikean nerokas ja samalla tajuttoman vaikea runoilija. Tätä kaikkea ja suunnattoman paljon muuta oli Ezra Pound.



Aronpuron suomentama Pisan cantot on paitsi koko vuosikymmenten mittaisen Cantojen muodostaman jättiläismäisen runoelman ytimessä, myös kirjoitettu hänen elämänsä merkittävimmässä käännekohdassa tai pitäisikö sanoa järkyttävimmässä vaiheessa. Ne on kirjoitettu II maailmansodan lopulla USAn joukkojen poliittisena vankina Italiassa Pisan kaupungin liepeillä sijaitsevassa Metaton kylässä maanpetoksesta epäiltynä, kuolemantuomion uhan varjostamana. Vuonna 1945 Metaton vankileirissä oli noin 3600 amerikkalaista vankia.



Vankileirille Mussolinia sodan aikana avoimesti kannattanut ja Rooseveltin sotapolitiikkaa ja yleensä synnyinmaataan Yhdysvaltoja Italian radion Radio Roman englanninkielisissä lähetyksissä vuosina 1941-1943 arvostellut Pound tuotiin Genovasta 24. toukokuuta 1945 ja sieltä hänet siirrettiin 16. marraskuuta 1945 Yhdysvaltoihin Bollingerin lentotukikohtaan Washington DCssä. Ensimmäiset 24 päivää leirillä runoilijaa pidettiin vankina parin neliömetrin teräsverkkohäkkiin suljettuna ”tuulten ja sateiden, paahtavan auringon ja maantien pölyn armoilla voimakkaan valonheittäjän yötä päivää valvovan katseen alla”. Kun vangin henkinen ja fyysinen kunto romahti hänet siirrettiin telttamajoitukseen 18. kesäkuuta. Pound aloitti Pisan cantojen kirjoittamisen ”gorillahäkissä” vessapaperille. Viimeinen canto alkaa päiväyksellä 8.lokakuuta (1945), mutta itse kokoelma julkaistiin vuonna 1948. Niin, sodan päätyttyä Poundia ei kuitenkaan tuomittu teloitettavaksi, vaan hänet suljettiin marraskuussa 1945 Washingtonissa St. Elisabethin mielisairaalaan ”rikollisten mielisairaiden osastolle”, josta hän vapautui huhtikuussa 1958.



Pisan cantot



Suopeat silmät, vaiteliaat, eivät ylimieliset

myös sade kuuluu tapahtumiseen

Se mistä lähdet ei ole tie

ja oliivipuu kukkii valkeana tuulessa

Kiangissa ja Hanissa pesty

minkä valkoisuuden lisäät tähän valkoisuuteen,

minkä puhtauden?

”suuri periplum tuo tähdet rannallemme”



Kun Pound pidätettiin, hän otti mukaansa kaksi kirjaa: kungfutselaisuuden pääteokset sekä pienen kiina-englanti sanakirjan. Lisäksi hän sai leiripapilta ohuen Kappalaisen kenttäkirjan ja löysi vankilan vessasta pienen runoutta käsittelevän teoksen. Nämä olivat siis käytännön lähdemateriaalia Pisan cantojen kirjoittamiseen. Mutta tämän lisäksi Pound kantoi sekä koko kirjallisuudenhistorian että länsimaisen ja itämaisen (ennen muuta kiinalaisen) kulttuurihistorian ensyklopediaa omassa päässään. Tälle perustalle Pound rakensi runoelmansa. Koko Cantojen lähtökohtana on Dante Allighierin Jumalaisen näytelmän kaltainen eeppinen runoelma Paratiisista ja Helvetistä.



Pound on leirillä suljettuna ahtaaseen tilaan. Hän siis kirjoittaa ensin lähes kuukauden gorillahäkissä, aluksi vessapaperille. Mutta runoelmassaan hän yhdistää leirin ankeisiin olosuhteisiin ja jokapäiväisyyteen muistonsa ja muistinsa, liikkuu ajassa ja ulottuvuudessa kätevästi milloin muinaiseen Kreikkaan ja sen jumaliin tai Odysseuksen harharetkiin, milloin matkustaa aikakoneessa 1200-luvun Italiaan ja Danten kuvitelmiin, milloin klassisten kiinalaisten suurten keisareiden hoveihin ja kungfutselaisten mestareiden opetustensa ytimeen, tekstiin ahtautuvat aikalaiskirjailijoiden kohtaamiset ja mietteet ja englannin lisäksi kirjassa on ainakin 13 eri kielellä kirjoitettuja sitaatteja. Vankila-alue laajenee koko Euroopan kartaksi, paikoiksi joissa hän on itse käynyt, reiteiksi joita Odysseus on kulkenut tai paikoiksi, joita Dante on Paratiisissa ja Helvetissä kuvannut. Ja sitten mausteeksi vähän vankilaslangia, kohtalotovereiden suusta kuultuja katkelmia.



Imagismin periaatteita oli runon tiivistäminen lyhyeksi, teräväksi ja täsmälliseksi. Poundia kuitenkin kiehtoi myös pidempi muoto. Cantoissa hän oli löytänyt tavan yhdistää nämä kaksi ristiriitaista asiaa. Hän kutoo pienistä fragmenteista räsymattoa, tekee niistä jättiläismäistä palapelia, jossa ajatus liikkuu rivi riviltä milloin missäkin aikakaudessa, paikassa, ajankohdassa tai tapahtumassa. Se monikielisten sitaattien ohella ei todellakaan tee lukemista helpoksi. Aronpuron selitykset ja epilogi tulevat perusteellisessa lukemisessa toden totta enemmän kuin tarpeeseen, jotta runoelman syvemmät merkitykset avautuisivat lukijalle.



Miten muuten tietäisimme että väliotsikon alla olevat ”suopeat silmät” kuuluvat 1200-luvulla eläneelle ylhäisönaiselle Gunizza Romanolle, jonka Dante sijoitti Paratiisissa Venuksen taivaaseen ja tässä katkelmassa runo keskittyy valon ja järjen lunastusvoimaan sekä muistelemisen puhdistavaan vaikutukseen. Miten ”sade kuuluu tapahtumiseen” liittyy taolaiseen tien filosofiaan, missä tao on tie tai polku, jossa kaikki elämä sekoittuu ja virtaa luonnon vuohon ja tämä taas johdattaa taivaan meille suomiin kungfutselaisiin moraalilakeihin jne. hengästyttävinä harppauksina.



Tietenkin kirjaa voi lukea myös toisin: Lukemalla runot runona ja ottamalla kopin siitä minkä sattuu runoista löytämään ja ymmärtämään, kuuntelemalla niiden musiikkia, puron tai sanojen virran ryöppyä korvissa, kielen kauneutta ja ajatuksen estotonta liikettä läpi aikojen ja aikakausien. Tätäkin yritin - ja sittenkin korvan taakse tällä lukutavalla Pisan cantoja lukiessa korvien taakse jää kihelmöimään sama tunne kuin minulle joskus nuorena syntyi Poundin aikalaisen James Joycen Odysseusta lukiessani: Kun olen lukenut noin 30 sivua tekstiä, Joycella Odysseuksen ensimmäisen luvun, Poundilla ensimmäisen canton, minun on tunnustettava etten ole ymmärtänyt yhtään mitään ja aloitettava taas alusta...



Tai lopusta:



”Kun hyinen halla hamuaa sun telttaas

Niin kiität kun yö päiväksi kääntyy taas.”


torstai 19. maaliskuuta 2020

Runoudesta ja kuvataiteesta


Runous ja ylipäätään kaikki taide on vaarallista oleskelua tuntemattomalla alueella.
Sitä ei kuitenkaan tee huvikseen eikä itselleen, kuvataide ja musiikki tarvitsee yleisön, runous tarvitsee jonkun joka lukee.
Pahimmassa tapauksessa taiteilija kuolee tämän taiteen tekemisen yrittämiseen kuten Vincent van Gogh, Vilho Lampi, Timo K. Mukka tai Kalervo Palsa.
Se on yritys tehdä ihmiskunnalle hyvää, omalta osaltaan, antaa ihmiskunnalle apuja kuten työläiset tekevät työmailla töitä ja rakennustyömaalla tekevät rakennuksia.
Se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Jokaisen näyttelyn tekemiseen menee rahaa ja runokirjan kirjoittamiseen menee aikaa, jonka voisi käyttää toisinkin, ehkä paremmin.
Mutta minä en tiedä miten paremmin olisin voinut tehdä. Olen kolmasosan perustoimeentulotuestani käyttänyt näyttelyihin silloin kun niitä on. Olen järjestänyt näyttelyitä esimerkiksi hoitolaitoksissa, jotain virikkeitä vanhuksille.
Mitä maailma olisi ilman taidetta?
Hyödyllistä työtähän on vaikka muurata kiviseinää ja rakentaa kerrostaloja. Hyödyllistä työtä on olla siivooja tai kaupan kassa. Mutta onko ylipäätään hyödyllistä olla yhteiskunnan elättinä ja tehdä taidetta? Valtio on linjannut niin että siitä ei saa ainakaan palkkaa, ellei ole Juhani Palmu tai Johanna Oras.
Silti en hirtä vielä itseäni. Toivon että jotain siitä mitä maalaan ja kirjoitan antaa teille katsojille ja lukijoille edes hivenen jotain.

torstai 20. helmikuuta 2020

Uusperheen kriisin syövereissä

Syyllinen
Kajaanin Kaupunginteatterin kantaesitys

ensi-ilta 16.2.2020

käsikirjoitus ja ohjaus:Sanna Heikkinen

koreografia: Heidi Naakka

lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Laukkanen

äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi

päärooleissa:

Päivi: Heidi Syrjäkari

Timo: Mika Silvennoinen

lapset Niko: Heta Hirvonen ja Nina: Kristiina Koivumies

Timon ex, Nikon ja Ninan äiti: Satu Turunen

Timon vanhemmat: Hilkka: Tarja Heinula ja Pertti: Perttu Hallikainen

Päivin äiti Hannele: Anna-Kaisa Korpinen

Uusperheen elämä voi joskus ihan realitystikin olla melkoista draamaa. Kuvioon liittyvät exät ja heidän yhteiset lapset, huoltajuudet ja huoltajuuskiistat, uusperheen uudet lapset ja tietenkin appiukot ja anopit sekä entisistä että nykyisistä parisuhteista. Tästä kaikesta yhteenliitettynä Sanna Heikkinen on kirjoittanut ja ohjannut Kajaanin Kaupunginteatterille melkoisen sekametelisopan. Ei ihme että Suomen ja maailman kantaesitys on jo ennakkoon saanut Suomen uusperheiden liiton sertifikaatin.



Jo näytelmän nimi Syyllinen tuo mieleeni Franz Kafkan Oikeusjutun, jossa nuhteeton virkamies joutuu oikeuslaitoksen labyrinttiin ja on jo ennakkoon syyllinen tietämättä edes mitä syyte koskee. Tämän näytelmän kohdalla syyllisyys siis merkitsee sitä, että on syyllistä olla uusperheen uusi äiti. Näytelmän Syyllinen on uusperheen äiti Päivi, jota vihaavat sekä puoliso Timon entisestä avioliitosta oleva tytär Nina, ex-vaimo Kirsi sekä anoppi Hilkka. Vain hetken lohtua tuo oma eronnut ja rokahtava äiti Hannele. Timon ja Päivin yhteinen lapsi Onni on vielä liian nuori (n. 3 kk) ottamaan kantaa asioiden tapahtumiseen. Ainoa sympatiaa tunteva tuntuu Timon ohella olevan Timon ja Kirsin poika Niko.


Esitystaiteilija Päivillä on siis ainakin uusanopin mielestä väärä ammatti eikä hän keskity edes lastenhoitoon kuten kunnon äidin pitäisi. Tytär Nina ei hyväksy uusäitiään ja etsii omalta äidiltään tukea uusperheen valtataistelussa. Timon äiti Hilkka lisää pökköä pesään vierailemalla appiukon Pertin kanssa uusperheen luona sopimattomiin aikoihin ja sotkemalla perhekeskusteluja. Päivin bailaavasta omasta äidistä ei saa paljon tukea perhekriisiin. Mies Timo on sporttinen tohvelisankari ja myyntipäällikkö, joka tässä tilanteessa kyllä yrittää mutta ei uskalla tehdä oikein mitään. 


Nämä ovat suunnilleen alkuasetelmat ja lopunhan voi käydä katsomassa kaupunginteatterissa.


Siis kuka lopulta on Syyllinen? Tätä kysymystä pitkin näytelmää salakuljetetaan punaisena lankana roolihenkilöiden moninaisten oireilujen ja käyttäytymismallien kautta.



Sanna Heikkisen käsikirjoittama ja ohjaama Syyllinen on kokonaisuudessaan puhutteleva teatteriesitys. Sitä mainostetaan uusperhedraamana vaikka tyylilaji välillä saa farssin piirteitä ja vakavasta aiheesta huolimatta yleisö purskahtelee nauruun tämän tästä. Kuitenkin näytelmä on pohjimmiltaan realistinen, aito ja tosi. Väliin on solutettu parisuhdeterapeutin tietoiskuja uusperheongelmista ja lasten opettajan kasvatusopetusta Päiville.



Jos jotain kritisoitavaa käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on, niin toisella puoliajalla välillä on menty yli siitä missä aita on matalin eli oiottu sumeilematta nytkin väliaikoineen yli 2,5 tuntisen draaman kaarta löytämällä umpikujiin simsalabim-ratkaisuja. Näyttelijätyössä jopa oman roolin sisällä on suuria vaihteluja, mikä ehkä olisi sekä näyttelijöiltä että henkilöohjaukselta vaatinut syvempää sisäistämistä.



Syyllinen on myös moderni näytelmä, se yhdistää nykytanssia ja teatteria ja yllättävää kyllä juuri tanssi tiivistää näytelmän kerrontaa sen lisäksi että se rytmittää väliaikoineen yli 2,5 tunnin mittaista esitystä. Uusperheen äiti Päivi vetää sekä tanssijana että stressaantuneena äitinä loistavasti oman roolinsa läpi eli on juuri sitä mitä esittää. Tanssikoreografi Heidi Naakalle ja ohjaaja Sanna Heikkiselle papukaijamerkki tanssikohtausten osumisesta suoraan maaliin.



Uusperheen isällä Timolla tai hänen isällään Pertillä ei ole paljon sanottavaa naisvaltaisessa ja sukupolvien välisessä ihmissuhdemyllerryksessä. Ex-perheen tytär Nina vetäisee niin uskottavasti kiukuttelevan murrosikäisen tytön roolin että se varmaan montaa vanhempaa hengästyttää. Anoppi Hilkka on juuri niin tätimäinen kuin sopii odottaa mutta erityisesti Päivin äiti Hannele ja Päivin poika Niko vetävät roolinsa avustajina aivan ammattimaisesti läpi.



Usein unohdettuna puolena kritiikintapaisissa ovat lavastus, valot ja äänisuunnittelu. Tässä esityksessä Jukka Laukkasen pelkistetty lavastus yhdistettynä oivaltavaan valosuunnitteluun ja äänisuunnittelija Sinikka Isoniemen nauhamateriaalit tuottavat esitykseen hetkittäin aivan uuden taiteellisen kokemustason.



Kaiken kaikkiaan Sanna Heikkisen Syyllinen vetää niin sanotusti varpaat suuhun ja saa miettimään ihmissuhdekysymyksiä muutenkin kuin epätoivoisten uusperheiden kriisitilanteissa. Se on koskettavaa, ihmisen perimmäisiä tunteita koskettavaa teatteria. Uskon että Kajaanin Kaupunginteatteri ei tule olemaan ainoa kotimainen teatteri joka tulee esittämään tätä syyllisyyttä pohtivaa uusperhedraamaa.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Vuoden runot 2019


11.1.2019
Jokainen polku jota kuljet
palaa takaisin lähtöpisteeseensä
ja vaikka itse teet nämä polut
ja kuljet vaikka mihin suuntaan
olet illan hämärtyessä
takaisin kotona
tai sitten olet pulassa


26.1.2019

Aamulla lähden kävelemään
joka aamu on käveltävä uusi polku
kotoa maantielle ja siitä eteenpäin
sillä vaikka joka päivä kävelen uuden alun
ja vaikka samaa reittiä
en koskaan ennen ole kulkenut näin
ja tämä häikäisee minut
etäisen auringon kylmä valo
punertaa koivut
kunnes ne illan myötä tummuvat
ja katoavat yötä pitkin näkymättömiin
ja kun tulen vihdoin takaisin kotiin
olen iloinen että löydän avaimen
ovenpielestä, keittiövaa’an alta.


24.2.2019

Talvenselän yli olen vaiennut.
Olen istunut tarkkailupisteessä,
kuistin lasioven edessä,
kuvannut lintuja ruokintapaikalla.
Oven karmit ovat rajanneet näkymän lumiseen pihaan
ja vastapäisen kerrostalon seinään.
Olen miettinyt kirjoittamattomuutta
ja etsinyt tapaa ilmaista tarkemmin.
Tuntuu kuin pelaisi lautapeliä
ja joutuisi palaamaan vankilan kautta
takaisin lähtöruutuun.


Vaellusruno 27.2.2019

I
Hengenahdistus:
Heti herätessä ahdistaa
niin että on vaikea hengittää.
Sairaudella on toinenkin nimi:
Melankolia.
Aamukahvin jälkeen
ystäväni menee kellariin
hääräämään ja puuhaamaan
akryylimaalauksia.
Minä istun totisena sohvalla,
kunnes on pakko lähteä ulos kävelemään.
Sairaudeksi tämän tekee se,
että mitään syytä ahdistumiselle ei ole.

II
Liukastelen polkua pitkin
ja jäistä rinnettä alas laavulle.
Runovihko kulkee mukanani olkalaukussa.
Tarkennun luonnon pieniin yksityiskohtiin:
käpyihin, risuihin ja naavaan,
joita tuuli on viskonut hangelle.
Kävyt elävät omaa hidasta elämäänsä ajattelen.

III
Laavulla istun pitkään,
katselen Hoikanlampea,
jonka kevätaurinko valaisee.
Vastarannalla vaalea terrieri karkaa omistajiltaan
ja juoksee kärppänä lammen yli.
Edelläni polkua kulkenut tyttö
on kiertänyt koiransa kanssa
jo lammen ympäri,
kun minä vain olen istunut tässä
ja miettinyt ajatuksiani.
Kuuntelen vesipisaroiden
monirytmistä melodiaa
laavun katolta.

IV
Televisiosta tulee urheilua
ja minua pelottaa ilmastonmuutos,
kun MM-kisoissa hiihdetään helmikuussa t-paidassa,
vaikka täällä on ollut luminen talvi
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.

V
Käymme Generaattorilla
katsomassa teatteriesityksen köyhyydestä;
se on tapauskertomus
neljän henkilön näkökulmasta,
koskettava ja tosi.
Se saa jälleen miettimään.

VI
Odotan yötä.
Joka yö ystävä tulee makuuhuoneeseen,
tekee linnulle pesän.
Siinä on hyvä ajatuksettomasti nukahtaa.


28.2.2019

olen liiskaantunut naiseen
kuin yöperhonen auton tuulilasiin.


Aforismi 26.3. 2019

Tyhjyys! Me taolaiset
kaadamme sen ämpäriin
että ihmiset voisivat sen nähdä.


Rakkausruno 22.4.2019

Rakkaus on tullut nukkumaan näinä öinä minun vierelleni.
Unissaankin se hyväilee hellästi käsivarttani,
suutelee kevyesti selkään.
Vuosien yksinäisyyden jälkeen
se huimaa.


25.4.2019

Istun kuistilla.
Punarinnan laulu solisee purona
piharakennuksen takana havumetsässä
aamusta iltaan.
Pihapensaiden väliin on kasvanut
idänsinililjojen kukkamatto.
Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.
Leskenlehdet kukkivat maantien pientareella.
Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa
ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.
Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.
Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.
Kellokallion rantaterassilta katselen
pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.
Saavumme takaisin kotipihaan.
Minä istun pihakeinuun katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.
Aurinko paistaa niin lämpimästi,
että on riisuttava paita,
vaikka on vasta huhtikuu.
Tällaiset yksinkertaiset tapahtumat
saavat elämän maistumaan mielekkäältä.


Haiku 27.4.2019 klo 0.25

yöllä kuuntelen
lehdet kasvavat puihin
puut rahisevat


Runo 27.4.2019


Lähden kävelemään.
Kierrän pihan ja katson mitä uutta maasta on versonut esiin.
Kevätesikot kukkivat pihakiven edessä.
Orapihlaja-aidan alta pilkistää pieniä keltakukkaisia käenrieskoja.
Ne ovat jännittäviä kasveja:
Ennen kukkimista niitä ei erota ruohosta.
Lyhyen kukinnan jälken ne katoavat.
Maamme pienin sipulikasvi,
vain keskisormen mittainen.
Melkein yhtä pieniä ovat idänsinililjat,
joita on ilmestynyt pihaan päivä päivältä lisää.
Pihapensaiden väliin ne ovat kasvattaneet sinisen maton,
josta sieltä täältä ponnistaa niiden yläpuolelle villiintyneitä krookuksia.
Annan pihan olla luonnontilassa niin kauan kuin täällä asun.
Se ehkä ärsyttää joitakin naapureita,
mutta minua ärsyttävät tasamittaan leikatut pihanurmikot
jotka viimeistellään kynsisaksilla.
Ei luontoa pidä tasapäistää, ajattelen. 

Jatkan pihasta maantielle
ja mäkeä pitkin alas katua
joka päättyy umpikujaan,
mutta alhaalta lähtee polku
jota jatkan radan sivua pitkin.
Neitoperhonen lepattelee pyörteillen polun varressa
pysähtyy levähtämään lämpimässä auringonpaisteessa
niin että saan siitä valokuvan.
Sitruunaperhosiakin on liikkeellä,
mutta näyttää kuin ne lentäisivät alinomaa
laskeutumatta maahan koskaan.
On poikkeuksellisen lämmin huhtikuun loppu.
Minua kauhistuttaa ajatus ilmastonmuutoksesta
ja myöhempien sukupolvien kohtalosta.
Isaac Newtonin matemaattisten laskelmien mukaan
maailmanloppu tulee vuonna 2060.
Ihmiskunnan loppua Newton tarkoitti,
ei maailma mihinkään lopu. 

Jatkan polkua pitkin kaikenlaista miettien,
kuuntelen, katselen ja annan ajatusten vaeltaa
miten ja minne ne mielivätkään mennä
tai mistä tiedostamattomasta tajuttavaksi tulla.
Polku on hieman hankalakulkuinen,
heinittynyt, vähän kuljettu, epätasainen.
Aina ajoittain hukkaan koko polun,
joka löytyy uudelleen kun katson etäämmälle suuntaa.
Polku on ihmisen vanhin tie,
nykyään vain harvat ihmiset
kulkevat enää polkuja pitkin,
no sieni- ja marja-aikaan ehkä,
mutta nykyään on polkujen kulkemista muodikkaampaa
mennä henkilöautolla lenkkeilemään kävelyteitä pitkin. 

Omissa ajatuksissa kulkiessakin silmät seulovat näkymiä
ja luonnon pieniä yksityiskohtia:
kalliorinnettä ja sen laella kasvavaa männikköä
yksittäisiä pystyynkuolleita keloja
hakattua ja hakkaamatonta metsää,
joka tuskin missään saa enää
kasvaa rauhassa vanhuuteen asti.
Pysähdyn ison kannon ääreen
ja lasken vuosirenkaat.
Kuusi on moottorisahan toimesta
kokenut äkkikuoleman 83 vuoden iässä.
Se on siementynyt hieman ennen toista maailmansotaa,
suunnilleen äitini ikäisenä kaadettu, huomaan. 

Polku kaartaa ja muuttuu kuljetummaksi.
Näkyviin tulee asutusta.
Päädyn maantielle joka johtaa kotipihaani.
Matkan varrella mieli on puhdistunut hieman
siitä arkipäiväisestä hölynpölystä,
jota nimitetään yhteiskunnalliseksi toiminnaksi
tai moraalisiksi velvollisuuksiksi.
Siitä kiitän mielessäni jotain sellaista,
jota nimitän maailmankaikkeuden rakkaudeksi.
Usein esitän tälle rakkaudelle pyyntöjä,
liian harvoin muistan olla kiitollinen
jokaisen eletyn hetken ainutlaatuisuudesta.


28.4.2019

Punarinta laulaa vienosti ja katkonaisesti.
Kello on 2.30 yöllä.
Minä mietin, onko se menossa yöpuulle
vai jo herännyt keskelle pimeää,
eikö se malta nukkua lainkaan
vai laulaako kenties unissaan.
Tämä yölaulu jää soimaan korviini
ja tuudittaa minut nopeasti uneen.


Rakkausruno 11.5.2019

Rakkaani puhe on kuin punarinnan laulu:
Se herkistää korvia,
se pulppuilee kevätpurona
aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Annan puheen solista korvien läpi;
kuuntelen sointia.


Juhannusruno 22.6.2019

Kesäpäivänseisauksen yö
kääntyy jo aamun puolelle
ei tämä yötön yö ole
mutta ei valotonkaan
punarinnat lehtokertut ja rastaat
laulavat jo uutta aamua
ennen kuin minä suljen tietokoneen
ja silmäluomeni
ja ryhdyn katsomaan unia



Runo 22.6.2019
 
Istun puistonpenkillä.
Mietin olemistani
ja sitä mitä nimitän elämänsuunnitelmaksi.
Elämänsuunnitelmahan ei ole yksi
niitä on monta, koko ajan vaihtuvia
haaveita, tavoitteita, pyrkimyksiä.
Elämä itse tekee useimmat tyhjiksi,
mutta turhaa ja tuulen tavoittelua
edes tuulen tavoittelu ei ole.


8.7.2019

Lumpeita on puhjennut kukkaan
siellä täällä Hoikanlammella.
Joitakin vuosia sitten
lammen rannat olivat niitä täynnä
kuin Monet´n maalauksissa,
kertoo ystäväni.
Onko lammen vedelle tapahtunut jotain,
joka tappaa hitaasti lumpeet,
niin että vain heimonsa viimeiset
sinnittelevät vielä?
Yöksi lumpeet vetävät terälehtensä umppuun
ja sukeltavat pinnan alle suojaan nukkumaan,
ystäväni kertoo.
Osaavatko ne siis ajatella
vai toimivatko vaistonvaraisesti oikein?
Mistä tämä tiedostamaton
tai tiedollinen viisaus on peräisin?
Se on luonnon ekonomiaa, päättelen
ja jään ihmettelemään yhden
lähellä rantaa kasvavan pohjanlumpeen
terälehtien kauneutta.
Aamuisin lumpeet nostavat päänsä
jälleen veden pinnalle
avaavat verhiönsä kuin jonkin korkeamman käskystä
ja ryhtyvät jälleen kukkimaan.


10.7.2019

Istun Hoikanlammella onkilaiturilla.
Koho kelluu jo vedessä.
Vapa lepää laiturilautojen raossa.
Mukana on myös avokelavirveli,
josta maksoin 15 euroa,
ja kaksi 30 vuotta vanhaa uistinta.
Hävettää tunnustaa,
mutta onkimadotkin olen ostanut kaupasta.
Salakalastan virvelillä silloin,
kun kalapoliisin näköisiä ihmisiä
ei liiku lähistöllä.
Koen sen oikeudekseni,
kuulunhan alkuperäiskansaan
ja muistaakseni alkuperäiskulttuurin edustajilla
on oikeus kalastukseen ja metsästykseen.
Roman Schatz on lisäksi Maamme-kirjassaan sanonut,
että kaikilla Suomessa on jokamiehenoikeus
kalastaa, marjastaa ja sienestää missä tahansa.
45 euron Kalastuksenhoitomaksu on täysin kohtuuton minulle,
joka en kalasta ammattimaisesti,
en edes harrastukseksi vaan virkistykseksi
välittämättä siitä tuleeko saalista vai ei.
Kainuun Prikaati omisti ennen Hoikanlammen alueen,
nyt sen lampineen omistaa kuulemma metsähallitus.
Enkä minä vieläkään kykene ymmärtämään,
miten joku voi omistaa maan ja vedet.
Kalastusluvattomuudella kapinoin vastaan.
olen kansalaistottelematon
ja täynnä tyytyväisyyttä tottelemattomuudestani,
kalastusrikoksesta jos niin haluaa sanoa,
kun koho kelluu yksitoikkoisesti vedessä,
ja kalat ajattalevat kalliista onkimadoistani:
"EVVK!"


10.7.2019

Istun ongella.
Tähän jää koukkuun.
Jos kala on syönnillään,
onkimista ei malta lopettaa
niin kauan kuin kalaa saa.
Tänään on päinvastoin:
koho ei värähdäkään,
vain vesimittari kiertää ihmettelemässä sitä.
Eikä millään malta luovuttaa
ja lähteä rannalta,
sitä vain odottaa,
että koho liikahtaisi,
ahven tai särki kiskaisisi sen upoksiin
ja pihasiili saisi illalliseksi
edes yhden kalan.


10.7.2019

Vanhemmat veljet on eristäytynyt heimo
Amazonin sademetsissä.
He elävät alkuperäistä elämäänsä reservaatissa,
luoksepääsemättömäsä paikassa.
Kerran he ovat ottaneet yhteyttä
YK:n päämajaan Genevessä
ja kertoivat että heillä on viesti ihmiskunnalle.
Siksi he päästivät dokumenttiryhmän köysitikkaita pitkin
Amazonin erää kuohuvan kosken yli heimon luo.
Heidän viestinsä ihmiskunnalle oli tämä:
He olivat nähneet lumen hitaan sulamisen
ikijäisten vuorten reunamilta.
He olivat tajunneet,
että on tapahtumassa ilmastonmuutos
ja ihminen on tuhoamassa tämän planeetan.
Se oli heidän viestinsä ihmiskunnalle:
muuttakaa elämäntapaanne ennen kuin kaikki
on jo liian myöhäistä.
He pyysivät ihmisiä viestimään tätä sanomaa edelleen.
Näin dokumentin lähes 30 vuotta sitten,
nyttemmin se lienee jo kadonnut kaikista arkistoista
vanhentuneella tekniikalla kuvattu tai nauhoitettu päälle.
Mutta tarina on syöpynyt mieleeni
ja kuvat nousseet uudelleen esiin mielessäni,
kun ilmastonmuutos on jokapäiväinen uutinen
jopa päivälehdissä.
Viekää tätä sanomaa edelleen kaikille,
vanhemmat veljet sanoivat lopuksi
kuvausryhmälle ja sen kautta katsojille
kuten minulle joka näin tämän kaikki.
Kuvausryhmän lähdön jälkeen
he katkaisivat joen ja kosken yli johtavat köysitikkaat.
Vasta nyt päätin toimia,
kun Arktis, Antarktis ja Grönlannin ikilumet, ikijäät
hupenevat hirvittävää vauhtia
ja kirjoitin viestin runoon,
joka tavoittaa ehkä parikymmentä fb-kaveria
ja sulaa nopeasti kuin arktinen jäätikönreuna
näidenkin lukijoiden muistista.


30.7.2019

Kajaaninjokivarressa
kävelen runopolkua pitkin.
Runoja on ripustettu esitepylväisiin
polun varrelle.
Löydän muun muassa Aila Meriluodon,
kaksi Aale Tynniä, Katri Valan
ja Hannu Salakan.
Luontopolun varrella runot puhuvat luonnosta.
Tosin Salakka sanoo,
että vaikka hän on täällä,
hän haluaisi olla joku muu jossakin muualla.
Minä kävelen kauemmas,
kunnes runot lopulta loppuvat
ja Renforsin kävelytie törmää Kuurnan asuntoalueeseen.
Yhtään omaa runoa en polun varrelta löydä,
ellei tämä sitten ole juuri se.


2.8.2019

Neljä varista oli hautajaissaattueena
tapaturmaisesti kuolleen oravan ympärillä.
Saisiko tästä runon?


3.8.2019

1.
Lupasin rakkaalleni:
lähden metsään kävelemään;
tuon tullessani kotiin runon.
2.
Polku kiertää Hoikanlammen ympäri.
Minä kierrän sen mukana.
Tulee kuuro sade.
Olen kuusen alla kyykyssä.
Kuusi on nuori, mutta hyvä sateenvarjo.
3.
Mietin vaikeita, keskivaikeita ja helppoja asioita.
Ne kaikki ovat pään sekasotkussa yhtä aikaa,
mutta täysin rauhallisesti
yritän saada niitä kirjoitettavaan muotoon.
puut kuuntelevat hiljaa mitä kirjoitan.
4.
Vaikeita asioita on ilmastonmuutos:
“Ellemme tee mitään,
maa on pian karrelle palanut ja kuollut”
sanoi Brasilian ympäristöministeri
Jose Antonio Luzenberger 1970-luvulla.
Siitä ja Pentti Linkolan ensimmäisistä kirjoista lähtien
olen potenut ilmastoahdistusta.
Olemmeko me vanhempi sukupolvi
tehneet mitään? Emme!
5.
Maapallon tälle vuodelle lasketut luonnonvarat
on taas käytetty loppuun jo heinäkuussa.
En ole täysin selvillä
miten tämä laskuri toimii,
mutta sen tiedän
että kulutamme enemmän kuin pitäisi,
yhteiskunnan kone toimii jatkuvan kasvun ideologialla,
kuka helvetti osaa sen ikiliikkujaa pysäyttää?
6.
Itse kannatan jatkuvan vähenemisen ideologiaa ihmiskunnalle
vaikka ystäväni taiteilija tanninen väittää,
että runossa ei saa esittää mielipiteitä.
7.
Mietin keskivaikeita asioita,
tai oikeammin asioita,
jotka ovat yhtä aikaa helppoja ja vaikeita
kuten rakkautta.
Ajattelen, että rakkaus on kuin ilmakupla
joka laajenee, mutta sen sisältö ei vähene vaan kasvaa.
Ajattelen rakkautta luontoon ja rakkautta ihmiseen,
joka antaa minulle mahdollisuuden rakastaa.
Tätä minun on vaikea ymmärtää.
Ja ajattelen maailmankaikkeuden rakkautta,
joka huolehtii minusta,
kuten nyt täällä kuusen suojassa,
vaikka mistään uskonnollisestakaan ei kai pitäisi puhua.
8.
Kuusen juurella ajattelen,
olenko tehnyt riittävästi ilmastotekoja?
Elän niukasti, mutta olen hankkinut käyttööni auton.
Ruotsalainen nuori Greta Thunberg
on huolissaan siitä planeetasta,
jonka jälkeemme jätämme.
Eilen nuoret marssivat ilmaston puolesta Saksassa.
Itse olen liian laiska tai vanha,
heilutan korkeintaan lippalakkia kulkueen reunalla.
9.
Kotona ilmastotukija on selittänyt
aamutelevisiossa ilmastonmuutosta.
Grönlannin jäätiköiden sulaessa
valtamerten pinta nousee 7 metriä,
Afrikan elinkelpoisuuden tuhoaa kuivuus
ja ilmastopakolaisten tulvat kasvavat.
Mutta mitään syytä ilmastoahdistukseen ei ole.
En ole yhtään huojentunut.
Ajattelen että tulevaisuuden ihmiskunta
voi kyllä elää jonkinlaisessa ilmakuplassa
ikäänkuin suurissa kaupunkien yli levittäytyvisssä
jalkapallohalleissa, jossa viljelevät maan antimia.
Muistan että USAn kuulentoprojektin eräs idea oli
etsiä muita asuttavia paikkoja
ihmisen tuhotessa tämän ainoan jossa elämme juuri nyt.
10.
Mietin näitä kuusen juurella
kunnes sade tihenee
ja lopulta mietin helppoja asioita:
istunko vain tässä kuusen katveessa
sadetta pitämässä,
katselemassa lumpeenlehtiä ja vesimittareita,
vai lähtisinkö takaisin kotiin.
Enkä osaa päättää oikein sitäkään.
11
Kunnes jalat ohjaavat tien kotiin,
ja mietin olisiko tämä se runo?


30.8.2019

Omantunnon oikeudenmukaisuus
on ainoa heinäseiväs
joka pitää minua pystyssä.


3.9.2019

Olen elämäntilanteen muutoksen edessä.
Jokainen muutos on aina vaikea.
Varsinkin jos vuosikausien yksinäisyydestä
yrittää muuttaa parisuhteeseen.
Sitä tarvitsisi ikään kuin oman tilan,
aikaa olla henkisesti yksin myös parisuhteessa.
Onko se edes mahdollista?
Vaatisi jotain sopimuksia ja kompromissseja.
Kykeneekö yksinäinen edes parisuhteeseen?
Tarkoittaako rakkauden löytäminen sitä,
että jokin perustavalla tavalla on mennyt pieleen.
Joko entisessä tai tulevassa elämässä?
Kysymyksiä joihin en löydä vastausta on paljon,
mutta olin jo kyllästynyt kaikkeen entiseen.
Jonkin uuden ja kummallisen ääressä vihdoinkin taas olen.


4.9.2019

Rakkaushan on myös mahdollisuus:
yksinäisyyden jälkeen mahdollisuus uudistaa tai uudistua.
Olen ikään kuin pesemässä kasvojani
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen:
Naama puhdistuu, mutta itse kasvot
ajatus ja mieli pysyvät perustuksillaan.
Otan vastaan kaikkea tätä uutta,
nöyrästi opettelen kuuntelemaan sitä
mikä minussa, meissä kahdessa
tai ylipäätään kaikessa olemisessa on tärkeintä.


 6.9.2019

Kolea kesä meni ohi niin että ovi kolisi
ei sulkenut ovea mennessään
syksy pujahti sisään huomaamatta
istui illalla vieresssäni katsomassa televisiota
huomasin sen viileästä hengityksestä
että yöksi kannattaa laittaa lämmitys päälle.


11.9.2019


Sain tänään rakkaaltani lahjan.
Hän oli tonkinut multaa puutarhassaan:
“Se on iso liero, onkimato,
jolla voi saada ainakin kaksi ahventa siilille.
En uskaltanut ottaa sitä käteen,
laitoin sen multineen sinulle tuohon purkkiin.”
Itse vapautin yhden ampiaisen takaisin ulkoilmaan
kirjoituspöytäni äärestä,
se oli lahja ampiaiselle, ei vastalahja rakkaalleni.
Mutta näin elämän pitäisi kaiketi toimia:
kun saa vastaanottaa jotain,
voi lahjoittaa jotain jollekin muulle johonkin toisaalle?
Pelkään kyllä että liero taas luikertelee
kadoksiin matopurkistani ennen aamua.


Rajakivet 13.9 2019


Elämän matkan varrella
olen pystyttänyt rajakiviä sinne ja tänne
tärkeisiin paikkoihin joihin olen vaelluksellani asettunut.
Nyt pystytän jälleen uuden rajakiven.
Vanhat polut on kuljettu loppuun
ja on taas jonkin uuden etsimisen aika.
Rajakivet ovat paikkoja,
niiden sijainnilla on kartalla koordinaatit.
uusin rajakiveni sijaitsee paikassa 64,2 N 27,7 E.
Rajakivet ovat muistin apuvälineitä.
Muisti on merkillinen keksintö:
et voi muistaa mitään mitä et ole konenut,
nähnyt, kuullut, haistanut, maistanut tai tuntenut,
mutta ne kaikki ihminen muistaa.
Jopa havaittavan rajamailta muistin kellarikomeroihin
kätkeytyy arkistomappeja,
joita päivätietoisuus ei nimenomaan muista olevan olemassa.
Mutta unissa tekee joskus kummallisia keksintöjä.
Unet selaavat alitajunnan ja ylitajunnan komeroita
ja tekevät niistä huvikseen joskus
melko surrealistisia johtopäätöksiä,
joissa logiikka heittää voltteja.
Siksi pystytän rajakiviä.
Että mistä kulloinkin aamuisin lähden
ja mihin illalla tai joskus palaan takaisin
ellen ole jo matkalla täysin toisaalle
uusia rajakiviä pystyttämään,
uusia polkuja kulkemaan.

18.9.2019


Kuljemme yhdessä Hoikankangasta.
Vuosien yksinäisyyden jälkeen
meitä on nyt kaksi.
Emme varsinaisesti etsi mitään,
mutta mukana on sienipussit.
Sienten löytäminen ei ole päämäärä,
ulkoilemme vain, katselemme syksyn tuloa.
Minä tuuletan päätäni.
Edessä on muutto ja muutos,
byrokratian kanssa on monenlaista setvimistä,
jonka metsässä voi unohtaa kulkemisen ajaksi.
Sieltä täältä pusseihin kerääntyy
jokunen tatti ja rousku,
kehnäsieniä olisi runsaastikin,
mutta niiden keräämisen jätän toiseen päivään.
Olen katsonut kartalta lammen,
jota olisin halunnut käydä katsomassa,
mutta Kainuun prikaati on vallannut isänmaata
varikoksi ja harjoitusalueeksi,
joka on ympäröity aidalla
ja vielä aidan päättymisen jälkeenkin
sotilasalue jatkuu niin,
että kulkeminen on rangaistuksen uhalla kielletty.
Näemme vain metsäpuron,
joka laskee lammelta Karankajärveeen.
Siitä heijastuvat puiden kaksoiskuvat,
kellastuneiden haavanlehtien kulta ja taivaan hopea
ja ajattelen että olen rikas,
kun saan nähdä tämän.
Minä kannan isänmaata selkärepussani, mietin,
se on tämä planeetta kaikkineen ilman rajoja,
tämä jota ihmiskunta säälimättä jatkuvan kasvun himossa tuhoaa.
Se on maaperä, jota pitkin kulloinkin astelen,
myrkyttyvät vedet ja kuolemansairas ilmakehä.
Ensimmäiset tilhiparvet ovat tulleet pohjoisemmassa,
ne vaeltelevat vailla varsinaisen muuton aikomusta vielä.
Kuusimetsässä viheltää pyy.
Käymme Karankajärven rannassa.
Joitakin valokuvia tarttuu kameran muistiin.
Ja alkaa tihuuttaa vettä.
Kiipeämme metsätietä pitkin rinnettä ylös
takaisin Hoikankankaalle,
Keräämme kourallisen puolukoita,
ja jatkamme metsäpolkua pitkin kotiin,
asuntoon joka on nyt minunkin kotini.


21.9.2019

Runojen suhteen minulla oli tänään hieno aamupäivä.
En tosin kirjoittanut mitään enkä lukenut mitään,
mutta kävelin kylälle ja takaisin
ja mietin matkalla kaikenlaista.


Haiku 25.9.2019

illanhämärä
punarinnan naksutus
vaikenee yöhön


Haiku 5.10.2019

haavanlehdissä
tuulen hento värinä
aavistaa talven


7.10.2019

Vanhat polut on kuljettu loppuun.
Olen muuttanut majani
neljä kukonharppausta pohjoiskoilliseen.
Täällä etsin nyt uusia reittejä
tai valmiita, lukemattomia kertoja kuljettuja,
mutta minulle ennenkulkemattomia polkuja
maalaamiseen, kirjoittamiseen, kävelemiseen.
Kierrän Hoikankangasta lammen ympärillä.
Kerään muistikortille syksyn sävyjä,
lehtien moniväristä kuolemaa;
puut, pensaat ja sitkeät kukkakasvit
eivät tahtoisi luopua niistä vielä,
vaikka elämänneste lehdistä on jo ehtynyt,
ensilumikin tullut ja mennyt.
Lepänlehdet vielä siellä täällä vihreinä,
haavat hohtavat keltaista ja okraa,
pihlajat oranssiksi ja ruosteenpunaisiksi tulehtuneita,
horsmien umbranruskeat varret
ja niiden kukkalatvojen luonnonvalkea pumpuli:
kaiken luonnollisen värin kirjopyykki
häikäisee silmiä syksyn kuulaudessa.
Yksinäinen isokoskelo piirtää vanaa lammen peilityyneen,
johon vastarannan puut heijastavat värileikkinsä.
Minä kerään kourallisen katajanmarjoja poronkäristykseen
ja jatkan matkaa ilman mitään määränpäätä.


8.10.2019

Pihlaja on marjoista tyhjentynyt
rastaat jatkaneet jo matkaa,
nyt puuta koristavat pihlajanpunaista hohtavat lehdet,
joista se kynsin hampain pitää vielä kiinni,
ja talitiainen lennähtää nokkimaaan marjatertun karaa.


8.10.2019

Istun puiston penkillä
ehkä viimeisiä kertoja tänä syksynä.
Annan kevyen tuulen kuljettaa ajatuksia pääni läpi
ja tulla ja mennä miten mielivät.
Alkaa tihuuttaa räntää.
Mietin että meidän runoilijoiden
pitäisi enemmän ottaa kantaa maailman tapahtumiseen
eikä vain nököttää kotona sulkakynä suussa.
Mietin että planeetan päättäjien kehittyneisyys on heikko,
en usko heidän mantraansa jatkuvan kasvun ideologiasta.
rationalistisen egoistisen järjen ylivertaisuudesta
joka on johtanut äärimmäiseen libertalismiin.
Muistan erään ystäväni sanat:
Nuo vanhemmat vihaavat omia lapsiaan.
Miksi jonkun greta thunbergin pitää sanoa,
että kapitalismin keisarilla ei ole vaatteita laisinkaan
ja joutua niiden solvausten kohteeksi,
jotka me jotka olemme tietäneet tämän kaiken jo puoli vuosisataa,
mutta emme laittaneet tikkua ristiin,
olisimme ansainneet paljon ennemmin
saada ympäri korvia.


13.10.2019

Kun katsot tarkasti,
vesipisarassa voit nähdä
koko maailmankaikkeuden


18.10.2019

Yön räntäsateen jälkeen
koristevatukan lehdet ovat nuupahtaneet nopeasti.
Ne luopuvat elämästään kärsivän näköisesti
ja pensaan varret luovuttavat lehtensä putoamaan maahan
ryppyisenä ja rutistuneina kuin vanhan naisen nahka.
Tämä kaikki antaa toivon elämän kiertokulusta,
keväällä pensaisiin puhkeavat taas uudet lehdet
niin kuin mekin kerran elämän päättyessä
kierrymme takaisin kaikkeuden kohtuun
siitä samasta reiästä josta kerran tänne tulimmekin
joskus myöhemmin syntyäksemme joksikin muuksi
tai itse synnyttäen jotain muuta.


22.10.2019

Vielä viime yönä kuulin punakylkirastaan äänen
aamulla maa ja lintumökki oli rännän peitossa
alkoi tuiskuta lisää, ei tehnyt mieli Hoikanlammelle,
vieläkö isokoskelot viipyvät siellä?
Autossa on huonot talvirenkaat,
sanoi huoltomies renkaanvaihdossa:
“Ostatko uudet?” “En osta!”
Joutsenet eivät ole vielä tulleet jokivarteen,
takaisin palatessa alkoi tulla jäistä räntää kohti.
Kannoin kesärenkaat kellariin.
Puissa ja ilmassa oli talven odotuksen tuntu.


1.11.2019

Täällä Hoikanlammen keittokatoksen alla
mietin laajempaa katosta maan ympärillä, kaikkeutta.
Miten pieni on ihmisen osa tässä kaikessa,
olemme vain mitättömiä hiukkasia hurjassa vauhdissa koko ajan
jossain avaruuden reunamilla.
Ja meidän sisällämme toinen kosmos,
vielä pienempiä hiukkasia,
soluja, atomeja ja niiden välissä olevaa tyhjää.
Kuitenkin kaikki me maan päällä hidasjalkaiset
ja hidasjärkiset mitättömät olennot
kykenemme yhdessä tuhoamaan tämän planeetan
sen elinkelpoisuuden ainakin meille itsellemme,
ja sitä teemme määrätietoisesti koko ajan.


5.11.2019

Vetäydyn puun kuoreen.
kaarnan ihoon,
tirkistelen sieltä vähän kaikkea


15.11.2010


Viisaus on vaivalloista.
Siinä pitää syventyä, keskittyä
ja hiljentyä itseensä.
Minulle liian vaativaa.
Itse olen elänyt
mieluummin tuulten vietävänä,
harhaillut paikasta toiseen päämäärättä,
sillä lopullisen päämäärän tiedän hyvin:
se on sulautuminen
maailmankaikkeuden rakkauteen.
Olen kuljeksinut eksyksissä
ja jokaista seutua mitä vaeltelen
nimitän nuotiopaikaksi, rajakiviksi
tai miten nyt milloinkin.
En etsi lopullista viisautta
ja kavahdan lopullisen näkemistä jopa peilistä.
Heitä arvostan, jotka ovat nähneet
ja nähneet vaivaa
nähdä sisemmälle ja syvempään
kuin ehkä ei ennen kukaan muu.
Mutta ennen kaikkea ja lähinnä
sivistymätöntä ymmärrystä asioiden laidasta
jokapäiväistä tavallisen elämän viisautta
arvostan kaikkein eniten
kuten juuri tällä hetkellä öljynvaihtoa autooni.


20.11.2019

Aamunhämärän ja illanhämärän välissä
on vain Hoikanlammen levyinen kaistale
tihkusadetta ja jäänharmautta.
Linnut vaikenevat metsässä.


16.12.2019

Olen kulkenut syksyn läpi
kuin Hermann Brochin unissakulkijat.
Mitään erityistä ei ole jäänyt mieleen.
Olen muuttanut, olen järjestänyt taidenäyttelyn,
en ole kirjoittanut juuri mitään.
Ajatuksen pitäisi olla valmis
ennenkuin se on tosi ja runo.
Odotan.


Aforismi 24.12.2019

Viekkaat silmät paljastavat valheen
Epäröivät silmät paljastavat epäröinnin
Tyhmät silmät paljastavat niihin katsojan tyhmyyden.


24.12.2019


Aamunhämärän ja illanhämärän välissä
on vain kapea harmaa railo
taivaanharmautta ja lumenharmautta.
Linnut askartelevat ruokintapaikalla
aamunpimeästä illanpimeään
olohuoneen ja keittiön lamppujen varassa.
Mikä minut saa kestämään
tämänkin talven pimeimmän ajan yli.
Ehkä kuitenkin se on rakkaus?

Runoudesta 24.12.2019

Mietin miksi runon kirjoittaminen on vaikeaa.
Ensinnäkin sen pitäisi sisältää itsestäänselvyyksiä,
toiseksi alkaa inttää niitä vastaan:
Kiertääkö maa todellakin aurinkoa? Haloo!
Pitäisi ymmärtää ihmisen pienuus kaikkeudessa
kuunnella madon käytävän päässä herkällä korvalla
miten se liikkuu
ja samalla ottaa kantaa ydinvoimaan
ja 100 000 vuoden saasteongelmiin
Ja sitten taas:
Yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu ei ole ikuista
on mahdoton, ja vallankumous
mutta yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu on ikuista
on mahdoton ja ...


Ajatelma 24.12.2019

Joinakin hetkinä sitä tuntee istuvansa ikäänkuin korkealla vuorella
vaikka kyykkiikin kynnyspäässä tupakalla.
Tältä korkealta vuorelta on helppo katsoa kauas:
Edessäpäin on usvaa, takana selkeys.
Ja huomaa ajattelevansa kuin mäkihyppääjä ja filosofi Matti Nykänen:
Paremminkin olisi voinut mennä, mutta miten?
Tai huonomminkin olisi voinut mennä, mutta onneksi ei ole mennyt.
No ei minusta ihan mäkihypyn olympiavoittajaa tullut,
mutta tässä olen nyt enkä kadu sitä.

Uuden vuoden runo 31.12.2019

Vuoden ja vuosikymmenen taas vaihtuessa
katson mieluummin taaksepäin kuin tulevaan
vaikka horisontissa on molempiin suuntiin vain pimeää
ilmaston, luonnon, ihmisyyden kannalta
minun elämäni ajan ja kauemmas
100 000 vuoden päähän ydinjätteiden tulevaisuuteen
sitten kun ihmistä ei enää ole
100 000 vuoden päähän menneeseen
jolloin homo faber, tuhoava ihminen
neanderthalin ihminen ryhtyi sivistymään
mikä tarkoittaa älyllisyyttä, kapitalismia, tunteettomuutta
maanviljelyä, aseiden keksimistä, luonnon riistoa, kyynisyyttä
kaikkea tätä mihin en koskaan ole halunnut olla osallinen.

Katson taaksepäin silti, koska sieltä muistin rajalta muistan
pikkupojan joka uudenvuodenpäivän aamuna lähti hiihtämään
ja hiihti puoleen päivään asti,
tutkien eläinten jälkiä hangessa,
kuunnellen lintujen kutsuääniä puissa
ja kuvitellen,
että tulevaisuus olisi valoisampi
kuin kaikki sodanjälkeisen sukupolven elämä entinen.


Aforismi 31.12.2019


Mietin tulevaa vuosikymmentä ja ehkä kauemmas.
Elämän kohokohta on se
kun sävellys pysähtyy loppuhiljaisuuteen
ennen ablodeja.