Ezra Pound: Pisan Cantot

Ezra Pound: Pisan Cantot

suom. Kari Aronpuro

377 s. ntamo. 2018

”Unelman murenemisen murhe talonpojan köyryissä

hartioissa

Manes! Manes nyljettiin ja täytettiin,

Niin Ben ja la Clara a Milano

kantapäistä Milanossa

Että raatokärpästen toukat söisivät kuolleen härän

DIGONOS, Διόνυσος kerrassaan kahdesti ristiinnaulittu

tunteeko historia sellaista?

Mutta sano tämä Possumille: pamaus, ei kitinä,

paukahtaen, ei kitisten,

Rakentaa Deiokesin kaupunki, jonka terasseilla tähtien värit.

(… )”

(Ezra Pound: Pisan Cantot LXXIV)

Näin alkaa Ezra Poundin (1885-1972) ”Pisan cantot”. Amerikkalainen runoilija Ezra Pound kirjoitti pääteostaan The Cantos kaikkiaan 53 vuotta vuosina 1916-1969. Cantot ilmestyivät vuosien mittaan yhdeksänä erillisenä ”sikermänä”. 116 vapaamittaista runoa sisältävän kokoelman ytimessä on The Pisan Cantos (1948), joka sisältää kaikkiaan 11 cantoa, runoa (canto = laulu). Kari Aronpuron suomennoksessa Pisan cantot sisältää 132 sivua tekstiä, 146 sivua selityksiä ja 78-sivuisen Suomentajan epilogin. Näin on saaatu aikaan vihdoin 2018 ilmestynyt 377-sivuinen pehmeäkantinen tiiliskivi. Siinä minulla riittää pureksittavaa jatkossakin vielä pitkäksi aikaa.

Ezra Pound – elämä ja runous

Minun on heti myönnettävä, että tunnen Ezra Poundin tuotantoa äärettömän huonosti. Toki olen tiennyt hänen kuuluvan 1900-luvun merkittävimpiin runoilijoihin, mutta jotenkin olen onnistunut sivuuttamaan hänet melkeinpä olankohauksella. Osittain se tietenkin johtuu siitä, että Poundia on suomennettu yllättävän vähän. Ennen Aronpuron Pisan Cantoja suomeksi on ilmestynyt vain yksi kokoelma Poundin runoja: Tuomas Anhavan suomentama ja Otavan vuonna 1971 julkaisema Personae – valikoima runoja vuosilta 1908-1919 (jonka muistelen lukeneeni hieman yli 40 vuotta sitten). Lisäksi yksittäisiä cantoja on suomennettu ja julkaistu antologioissa ja runolehdissä. Mutta vasta Kari Aronpuron valtava suomennostyö avaa jonkinlaisen konkreettisen ikkunan Ezra Poundin elämään ja hänen runouteensa.

Ezra Weston Loomis Pound – mielisairas nero, fasisti, Mussolinin kiihkeä ihailija, amerikkalainen maaailmankansalainen ja maanpetturi, anarkistinen taloustieteilijä, kehno poliitikko ja filosofi, jonkin verran tunnettu säveltäjä ja muusikko, jukuripäinen vastarannan kiiski, kungfutselainen, pythagoralainen teosofi, sovinistinen juutalaisvihaaja, imagistisen runouden perustaja ja oppi-isä, omalaaatuinen esseisti, kävelevä länsimaisen kulttuurihistorian ja kiinalaisen klassisen kirjallisuuden ensyklopedia, äärikonservatiivinen poliittinen sananjulistaja, Amerikan ja Rooseveltin vastainen ristiretkeilijä, eräs monimutkaisimmista ja ärsyttävimmistä persoonista kirjallisuuden historiassa, mutta 1900-luvun alun merkittävin runouden uudistaja ja ennen kaikkea huikean nerokas ja samalla tajuttoman vaikea runoilija. Tätä kaikkea ja suunnattoman paljon muuta oli Ezra Pound.

Aronpuron suomentama Pisan cantot on paitsi koko vuosikymmenten mittaisen Cantojen muodostaman jättiläismäisen runoelman ytimessä, myös kirjoitettu hänen elämänsä merkittävimmässä käännekohdassa tai pitäisikö sanoa järkyttävimmässä vaiheessa. Ne on kirjoitettu II maailmansodan lopulla USAn joukkojen poliittisena vankina Italiassa Pisan kaupungin liepeillä sijaitsevassa Metaton kylässä maanpetoksesta epäiltynä, kuolemantuomion uhan varjostamana. Vuonna 1945 Metaton vankileirissä oli noin 3600 amerikkalaista vankia.

Vankileirille Mussolinia sodan aikana avoimesti kannattanut ja Rooseveltin sotapolitiikkaa ja yleensä synnyinmaataan Yhdysvaltoja Italian radion Radio Roman englanninkielisissä lähetyksissä vuosina 1941-1943 arvostellut Pound tuotiin Genovasta 24. toukokuuta 1945 ja sieltä hänet siirrettiin 16. marraskuuta 1945 Yhdysvaltoihin Bollingerin lentotukikohtaan Washington DCssä. Ensimmäiset 24 päivää leirillä runoilijaa pidettiin vankina parin neliömetrin teräsverkkohäkkiin suljettuna ”tuulten ja sateiden, paahtavan auringon ja maantien pölyn armoilla voimakkaan valonheittäjän yötä päivää valvovan katseen alla”. Kun vangin henkinen ja fyysinen kunto romahti hänet siirrettiin telttamajoitukseen 18. kesäkuuta. Pound aloitti Pisan cantojen kirjoittamisen ”gorillahäkissä” vessapaperille. Viimeinen canto alkaa päiväyksellä 8.lokakuuta (1945), mutta itse kokoelma julkaistiin vuonna 1948. Niin, sodan päätyttyä Poundia ei kuitenkaan tuomittu teloitettavaksi, vaan hänet suljettiin marraskuussa 1945 Washingtonissa St. Elisabethin mielisairaalaan ”rikollisten mielisairaiden osastolle”, josta hän vapautui huhtikuussa 1958.

Pisan cantot

Suopeat silmät, vaiteliaat, eivät ylimieliset

myös sade kuuluu tapahtumiseen

Se mistä lähdet ei ole tie

ja oliivipuu kukkii valkeana tuulessa

Kiangissa ja Hanissa pesty

minkä valkoisuuden lisäät tähän valkoisuuteen,

minkä puhtauden?

”suuri periplum tuo tähdet rannallemme”

Kun Pound pidätettiin, hän otti mukaansa kaksi kirjaa: kungfutselaisuuden pääteokset sekä pienen kiina-englanti sanakirjan. Lisäksi hän sai leiripapilta ohuen Kappalaisen kenttäkirjan ja löysi vankilan vessasta pienen runoutta käsittelevän teoksen. Nämä olivat siis käytännön lähdemateriaalia Pisan cantojen kirjoittamiseen. Mutta tämän lisäksi Pound kantoi sekä koko kirjallisuudenhistorian että länsimaisen ja itämaisen (ennen muuta kiinalaisen) kulttuurihistorian ensyklopediaa omassa päässään. Tälle perustalle Pound rakensi runoelmansa. Koko Cantojen lähtökohtana on Dante Allighierin Jumalaisen näytelmän kaltainen eeppinen runoelma Paratiisista ja Helvetistä.

Pound on leirillä suljettuna ahtaaseen tilaan. Hän siis kirjoittaa ensin lähes kuukauden gorillahäkissä, aluksi vessapaperille. Mutta runoelmassaan hän yhdistää leirin ankeisiin olosuhteisiin ja jokapäiväisyyteen muistonsa ja muistinsa, liikkuu ajassa ja ulottuvuudessa kätevästi milloin muinaiseen Kreikkaan ja sen jumaliin tai Odysseuksen harharetkiin, milloin matkustaa aikakoneessa 1200-luvun Italiaan ja Danten kuvitelmiin, milloin klassisten kiinalaisten suurten keisareiden hoveihin ja kungfutselaisten mestareiden opetustensa ytimeen, tekstiin ahtautuvat aikalaiskirjailijoiden kohtaamiset ja mietteet ja englannin lisäksi kirjassa on ainakin 13 eri kielellä kirjoitettuja sitaatteja. Vankila-alue laajenee koko Euroopan kartaksi, paikoiksi joissa hän on itse käynyt, reiteiksi joita Odysseus on kulkenut tai paikoiksi, joita Dante on Paratiisissa ja Helvetissä kuvannut. Ja sitten mausteeksi vähän vankilaslangia, kohtalotovereiden suusta kuultuja katkelmia.

Imagismin periaatteita oli runon tiivistäminen lyhyeksi, teräväksi ja täsmälliseksi. Poundia kuitenkin kiehtoi myös pidempi muoto. Cantoissa hän oli löytänyt tavan yhdistää nämä kaksi ristiriitaista asiaa. Hän kutoo pienistä fragmenteista räsymattoa, tekee niistä jättiläismäistä palapelia, jossa ajatus liikkuu rivi riviltä milloin missäkin aikakaudessa, paikassa, ajankohdassa tai tapahtumassa. Se monikielisten sitaattien ohella ei todellakaan tee lukemista helpoksi. Aronpuron selitykset ja epilogi tulevat perusteellisessa lukemisessa toden totta enemmän kuin tarpeeseen, jotta runoelman syvemmät merkitykset avautuisivat lukijalle.

Miten muuten tietäisimme että väliotsikon alla olevat ”suopeat silmät” kuuluvat 1200-luvulla eläneelle ylhäisönaiselle Gunizza Romanolle, jonka Dante sijoitti Paratiisissa Venuksen taivaaseen ja tässä katkelmassa runo keskittyy valon ja järjen lunastusvoimaan sekä muistelemisen puhdistavaan vaikutukseen. Miten ”sade kuuluu tapahtumiseen” liittyy taolaiseen tien filosofiaan, missä tao on tie tai polku, jossa kaikki elämä sekoittuu ja virtaa luonnon vuohon ja tämä taas johdattaa taivaan meille suomiin kungfutselaisiin moraalilakeihin jne. hengästyttävinä harppauksina.

Tietenkin kirjaa voi lukea myös toisin: Lukemalla runot runona ja ottamalla kopin siitä minkä sattuu runoista löytämään ja ymmärtämään, kuuntelemalla niiden musiikkia, puron tai sanojen virran ryöppyä korvissa, kielen kauneutta ja ajatuksen estotonta liikettä läpi aikojen ja aikakausien. Tätäkin yritin - ja sittenkin korvan taakse tällä lukutavalla Pisan cantoja lukiessa korvien taakse jää kihelmöimään sama tunne kuin minulle joskus nuorena syntyi Poundin aikalaisen James Joycen Odysseusta lukiessani: Kun olen lukenut noin 30 sivua tekstiä, Joycella Odysseuksen ensimmäisen luvun, Poundilla ensimmäisen canton, minun on tunnustettava etten ole ymmärtänyt yhtään mitään ja aloitettava taas alusta...

Tai lopusta:

”Kun hyinen halla hamuaa sun telttaas

Niin kiität kun yö päiväksi kääntyy taas.”

Kirjoja hyllystäni: Saarikosken myöhäiset merkinnät

Pentti Saarikoski: Bretagnen päiväkirja

ja muita myöhäisiä merkintöjä

toim. Helena Saarikoski. 72 s.

Partuuna, Helsinki 2016

”Männyn neulaset

juttelevat etelätuulen kanssa

Olen kaukana poissa

seuduilta joissa minun äitini syntyi”

Syntymäpäivänäni postilaatikkoon kolahti kirje, jonka sisällä oli ohuehko kirja. Tämä josta nyt kirjoitan. Pentti Saarikosken Bretagnen päiväkirja ja muut myöhäiset merkinnät. Kirjassa on myös Saarikosken kuvataiteellista tuotantoa, jota en tässä ryhdy kommentoimaan.

Ilahduin kyyneliin. Joku oli ajatellut minua ja oikein ostanut minulle varta vasten kirjan, sen sijaan että olisi lähettänyt iänikuisia ilmaiskappaleita tai divarilöytöjä, kuten minä lähettäisin ystävilleni, jos minulla olisi rahaa postimerkkeihin. Juuri sen kirjan jonka halusin lukea, josta olin juuri kuullut, mutta en vielä ollut saanut käsiini.

Pentti Saarikoski kirjoitti päiväkirjaa lähes koko ikänsä. 13-14-vuotiaasta viimeiseen kesään 1983, 45-vuotiaaksi. Kirjassa on kolme erillistä tekstiä: ”Rakas roskainen Dublin”, runomuotoinen raportti Bloomin päivän vietosta 16.6.1982, ”Bretagnen päiväkirja” matkalta 3.3.-26.3.1983 ja kotona Tjörnillä kirjoitettu kolumni, joka julkaistiin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen sarjassa ”Viimeinen sana” syyskuussa 1983, postuumisti. Kirjan on toimittanut Pentti Saarikosken tytär Helena Saarikoski.

II

Kaikki näistä teksteistä ei näe päivänvaloa ensimmäistä kertaa. Rakas roskainen Dublin on ilmestynyt Parnassossa. Bretagnen päiväkirja kuuluu Saarikosken Kootuissa teoksissa (Otava) vielä julkaisemattomiin päiväkirjoihin. Viimeinen sana sai siis ensi-iltansa Helsingin Sanomissa. Mutta 23 vuotta Saarikosken kuolemasta kesti ennen kuin nämä Suomen merkittävimmän nykyrunoilijan tekstit pääsivät kirjan kansien väliin.

Rakas roskainen Dublin kertoo Pentti Saarikosken yhden päivän vaelluksesta James Joycen Odysseuksen synnyinsijoilla Dublinissa. Odysseus on yhden päivän romaani, jota Joyce kirjoitti kahdeksan vuoden ajan vuodesta 1904 alkaen. Sen päähenkilöitä ovat rahaton lehtikirjoittaja Joycen alter ego Stephen Dedalus ja hieman surkuhupaisa ilmoitushankkija Leopold Bloom, jonka kunniaksi Irlannissa vietetään lähes kansallispäivän veroista Bloomin päivää joka vuosi kesäkuussa kirjoittamisen aikaan.

Saarikoski suomensi Odysseuksen 70-luvulla, mutta ei noihin aikoihin omien sanojensa mukaan osannut juuri lainkaan englantia. (Juuri lainkaan; 70-luvun alussa Saarikoski suomensi myös Salingerin Sieppari ruispellossa.) Kuitenkin Saarikosken suomentamaa Odysseusta pidetään eräänä Euroopan parhaista Odysseus-käännöksistä. Hän itse on tunnustanut kääntäneensä kirjan pääosin saksan, ranskan ja kreikan kielistä ja loput hän on pistänyt omiaan.

Saarikoski harharetkeilee siis yhden päivän Odysseuksen tapahtumapaikoilla. Hän jättää runoelmassa kertomatta, että hänet oli kutsuttu kunniaviraaksi Bloomin päiville Dubliniin. Samoin sen kuriositeetin, jonka Mia Berner kertoo muistelmassa ”PS – merkintöjä suruvuodelta”, että he eivät meinanneet päästä koko Dubliniin, koska tullimies ei suostunut uskomaan, että humalainen runoilija joka ei osaa puhua sanaakaan englantia, on kääntänyt Joycea suomeksi. Mutta vaikka Saarikoski ei välttämättä osannut puhua kieliä, hän ymmärsi niitä. Mutta Dublinin kekkerit Saarikoski luistaa ja retkeilee päivän omiaan, osittain Leopold Bloomin hahmossa:

”Minä olen romaanihenkilö

Leopold Bloom

osoitteeni on 7, Eccles Str., Dublin

ammatti: ilmoitushankkija

siinä talossa ei asu kukaan

siinä talossa ei asunut kukaan

16.6.1904

siinä talossa ei asu kukaan tänäänkään

16.6.1982

hiiret ja kyyhkyläiset siellä vain

rakentavat omiaan

olen näet tuo mainittu Leopold Bloom

ovat tänään tulleet tavoittamaan

suuret kulttuuripersoonat

eri puolilta maailmaa

en aio olla niiden oppaana

tänä päivänä kuljen eri tietä”

III

Auray

”Ihmisten kasvot tänään

pieniä vuoristoja:

katselen niitä ikkunasta.

Näen ne silmieni ikkunoista.”

Bretagnen päiväkirja on siis kirjoitettu 3.-26.3.1983 runsaan kolmen viikon Bretagnen matkan aikana, jonka Saarikoski teki vaimonsa Mia Bernerin ja osittain kuvanveistäjä Kari Huhtamon kanssa. Tiarnia trilogia, Saarikosken pääteos on ilmestynyt. Objektiivisesti runoilija toteaa että Tiarnia on hänen parasta runouttaan nuoruuden runojen ohella ja hän on tällä hetkellä Euroopan paras runoilija.

Saarikoski kääntää Bretagnessa Werner Aspenströmiä, mutta kääntäminen ei ota sujuakseen, koska Aspenström kirjoittaa niin yksinkertaisesti. Salakavalasti. On vaikea löytää runoihin oikea tunnelma. Saarikoski juo turhautuneena, Mia juo, Huhtamo juo: Kronenbourgia, Beckiä, Kiltonia, giniä ja kalvaa. Juominen tulee kun työ ei suju. Mia ja Pentti riitelevät. Mia riitelee Huhtamonkin kanssa. Lopulta kääntäminen alkaa sujua:

”Olen tehnyt Aspenströmiä koko päivän – ruotsalaista runouttako kääntämään minä tänne tulin?” kirjailija ihmettelee. Bretgnen päiväkirjojen pyrkimys on kai tulla Aika Prahassa tai Islannin päiväkirjojen kaltaiseksi teokseksi, mutta niin korkealle se ei kanna.

Saarikoski on myös Bretagnessa edelleen julmistunut siitä, että häntä ei otettu mukaan Raamatun suomennoskomiteaan, vaikka hän on ainoa suomalainen runoilija joka kykenee lukemaan Raamattua sillä kielellä millä se on kirjoitettu: muinaiskreikaksi. Sen sijaan suomennoskomiteaan otettiin Lassi Nummi joka ei osaa mitään kieltä. Saarikoski on kuitenkin suomentanut Johanneksen evankeliumin ja suunnittelee Tuomaan evankeliumin kääntämistä, koska se on paras evankeliumeista vaikka onkin tuomittu apogryfikirjojen joukkoon. Muitakin suunnitelmia on. Vaikka jo Hämärän tansseissa Saarikoski istuu viimeisenä vuorella yksin, hänen elämäntyönsä on edelleen kesken kunnes se lopulta kuolemassa on valmis.

Saarikoski kuvittaa Bretagnen päiväkirjansa piirroksin, joiden taiteellisesta tasosta en vieläkään sano mitään.

IV

Viimeinen sana on siis postuumisti ilmestynyt kolumni, joka kertoo eräästä juhannuksen jälkeisestä sunnuntaista Tjörnin saarella 1983, pari kuukautta ennen runoilijan  kuolemaa. Viikin Nils soittaa kirkonkelloja. Saarikoski kulkee luonnossa, katselee kedon kukkia ja taivaan lintuja kuin eräs vielä kuuluisampi henkilö ennen häntä. Hän poimii kukkavihkon ja miettii Johanneksen evankeliumin sanaa ”logos”. ”Alussa oli Sana. Ja sana oli Jumalan luona. Ja sana oli Jumala.” Niin minä olen koulussa oppinut. Mutta Saarikoski haluaa kääntää sanan mieluummin järjeksi. Ja järki jää vaivaamaan hänen päätään.

Kolumni ei ole pitkä, mutta runoilijan työ täyttyy senkin lopussa:

”Minotaurus, patsas jonka olen rakentanut vuorelle, katsoo täsmälleen siihen kohtaan mihin aurinko juhannusyönä laskee. Se näkee auringon vain kolmena iltana vuodessa. Se ei osaa kääntää päätään. Se on bysanttilaisen politiikan symboli. Se on keynesiläinen. Se on marxisti-leninisti. Se on bernsteinilainen. Se äänestää Reagania. Se äänestää Thatcheria. Se kannattaa kieltolakia. Minun vallassani on purkaa se, kapuanko vuorelle ja puran sen, en, kun siellä sataa.”

Pentti Saarikoski kuolee Joensuussa Suomen matkalla 24.8.1983.

PS. Toimittajan jälkisanoissa Pentti Saarikosken tytär kertoo, että Saarikosken päiväkirjoja on suomennettu vasta vuoteen 1972 asti. Nopeamminkin Otava voisi niitä julkaista. Lisäksi osan Mia Berner on tallentanut SKS:n sijaan Ruotsiin Göteborgin yliopiston arkistoon. Sitä Helena Saarikoski ei kerro, että Saarikosken vaimot, ”entiset ja nykyiset”, olivat kovia riitelemään vielä hautajaisissakin keskenään siitä kuka oli rakkain vaimo ja myöhäisten tekstien julkaisemisessa on tekijänoikeusongelmia. Edesmennyt viimeinen vaimo Mia Berner lienee myös kokonaan kätkenyt sellaisia tekstejä joissa Pentti pahiten vittuilee hänelle.

Mutta Bretagnen päiväkirja on kulttuuriteko Partuunalta, vaikka se ei edustakaan kirjallisesti parasta Saarikoskea. Se luo kuitenkin yhden omaelämäkerrallisen näkökulman tämän runoilijajättiläisen, Minotauruksen, myöhäisiin vaiheisiin.