Tänään tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä kun
Merenkurkun kansallispuisto ja saaristo
hyväksyttiin Unescon maailmanperintölistalle. Se
on ainoa suomalainen luntokohde tällä listalla.
Tämä kirjoitukseni alkaa kuitenkin paljon
kauempaa, niistä elämänvaiheista, jotka liittyvät
Kyrönjoen ja lopulta myös Merenkurkun saariston
suojeluun.
Vuonna 1982 pääsin hieman mutkan kautta
toimitusharjoittelijaksi ja sittemmin toimittajaksi
Pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimitukseen. Se oli
pieni sosialidemokraattinen maakuntalehti, jonka
päätoimittaja oli Vesa Karvinen. Häntä kiitän siitä,
että ensinnä pääsin lehteen töihin ja toiseksi siitä,
että varsinaisten uutisjuttujen ohella saimme valita
muiden kirjoitusten aiheet varsin vapaasti oman
kiinnostuksemme mukaan.
Minua kiinnosti ennen kaikkea luonto ja kulttuuri.
Olin jo ennen tätä kirjoittanut juttuja Pohjanmaan
Kansaan Kristiinankaupungista käsin ja käynyt
muun muassa Koijärvellä tekemässä aukeaman
jutun Koijärven suojelusta.
Kamppailu Kyrönjoesta
Kun muutin Seinäjoelle kamppailu Kyrönjoesta oli
kiivaimmillaan. Vaikka joki tavallaan oli jo pilattu
yläjuoksun tekoaltailla ja voimalarakentamisilla,
kädenvääntöä käytiin siitä, valjastetaanko koko
Seinäjoen ja Vaasan välinen jokiuoma voimaloilla.
Polttopisteessä oli ennen kaikkea Ylistaron
Kirkonkoskeen suunniteltu voimalarakentaminen
joka tuhoaisi Ylistaron kuohuvat kosket. Tuhannet
jokivarren asukkaat olivat nousseet vastustamaan
joen lisärakentamista. Puolin ja toisin tunnelmat
olivat varsin kiihkeitä.
Tämä kahtiajako ilmeni Pohjanmaan Kansan
toimituksen avokonttorissakin, missä sermin
toisella puolella Ilmajoen kunnanvaltuutettu,
toimittaja Toive Tynjälä kirjoitti Ylistaron
voimalarakentamisen puolesta ja minä sermin
toisella puolella sitä vastaan.
Meidän kaksinkamppailumme oli kuitenkin varsin
leppoisaa. Kehuimme toistemme juttuja mielipide-
eroista huolimatta, jos jompikumpi oli kirjoittanut
hyvän jutun. Lisäksi opin Tynjälältä lähes kaiken
minkä sanomalehden toimittamisesta tiedän.
Olinhan tullut toimittajaksi tavallaan pystymetsästä
kuten moni muukin siihen aikaan.
Joen suojelukysymyksessä olin kuitenkin hieman
niskan päällä, koska Tynjälällä oli runsaasti
kunnallispoliittisia asioitakin hoidettavana ja
minulla oli paremmat tietolähteet. Takapiruna
minulla hääri nimittäin vapaa toimittaja Jaakko
Luoma joka kokosi aineistoa Kyrönjoki-kirjaansa
varten. Sitä kirjaa ei vieläkään ole ilmestynyt,
mutta häneltä sain runsaasti taustatietoa ja
materiaalia joen suojelusta.
Kamppailu Kyrönjoen suojelusta kesti vielä
vuosia.
Olin jo siirtynyt lehden pääkallon paikalle Vaasan
toimitukseen, kun vihdoin tuli päätös Ylistaron
koskisodasta. 1980-luvun loppupuolella hallitus
päätti suojella joen ja siis jättää suunnitellut
voimalat rakentamatta. Tulvasuojelu aiottiin
toteuttaa muulla tavoin. Samalla hallitus oli
päättänyt suojella Merenkurkussa sijaitsevat
Mikkelinsaaret luonnonsuojelualueeksi/
kansallispuistoksi.
Toimitukseen tuli tieto että itse silloinen
ympäristöministeri tulee paikan päälle ikään kuin
vahvistamaan Kyrönjoen ja Mikkelinsaarten
suojeluun. Hieman yllättäen kuulin
päätoimittajalta, että Kaj Bärlund oli lueskellut
lehtikirjoituksiani Kyrönjoesta ja halusi
nimenomaan minut reportteriksi matkaansa.
Ylistarossa ja Mikkelinsaarilla
Ministeri saapui Vaasaan valtioneuvoston mustan
Mersun kyydissä ja nouti minut mukaansa
toimituksesta. Näin lähdimme työpäivän mittaiselle
matkalle Ylistaroon ja sieltä sittemmin
Mikkelinsaarille. Mainittakoon, että ministerin
virkamersun takapenkillä en ole koskaan ennen
enkä jälkeen istunukaan.
Ylistarossa oli pienoisen kansanjuhlan tuntua kun
ministeri tuli pitämään puhetta vierailua varten
järjestettyyn tilaisuuteen. Paikalla oli runsaasti joen
suojelua kannattanutta väkeä Ylistarosta ja
kauempaakin jokivarresta. Voimalarakentamisen
kannattajat pysyttelivät kotioloissa.
Ministeri piti puheensa ja minä kuvasin ja kirjoitin
muistiin. No olihan siellä paikalla tietysti kaikki
muutkin alueen mediat. Puheen ja
tiedotustilaisuuden jälkeen me jatkoimme matkaa
takaisin kohti Mkkelinsaaria.
Tunnetusti saareen ei ilman siltoja pääse autolla,
joten siirryimme Raippaluodosta merivartioston
alukseen ja matka jatkui meritse määränpäänä
Mikkelinsaaret. Meri oli kuoppaisella tuulella.
Mikkelinsaaret on noin 300 pienen saaren
saariryhmä viitisentoista merimailia
Raippaluodosta pohjoiseen ja 10 kilometriä Vöyrin
rannikolta. Mikkelinsaarten viimeinen
ympärivuotinen asukas kuoli vuonna 1993.
Saarilla on kuitenkin huvila-asutusta. Siellä oli
vierailuaikaamme merivartioston tukikohta jossa
nykyään toimii luontomatkailukeskus. Saaret ovat
tuttuja lintuharrastajille ja tunnetut antoisista
kalavesistä.
No täällä ei tietenkään mitään vastaanottokomiteaa
ollut, mutta Bärlund halusi itse käydä paikan päällä
katsomassa, että mitä sitä oikein tuli suojeltua.
Jonkinlainen merivatioston vastaanotto sinnekin oli
järjestetty.
Saarten suurimpana uhkana on ollut 1940-luvulta
lähtien tehometsätalous, joka 1980-luvulla uhkasi
jo muuttua saarten paljaaksi parturoinniksi, kun
maanomistajien korviin kantautui tieto
suojeluhankkeesta. Se taidettiin saada estettyä
jollain väliaikaisella hakkuukiellolla.
No Bärlund ja minä olimme tyytyväisiä vierailuun,
suojelunarvoisiksi totesimme nämä saaret
ehdottomasti. Alkoi paluumatka ja entistä pahempi
ryskytys aallokossa. Minä istuin kajuutan keulassa
ja pidin penkistä kiinni kun alus ryskytti tietään läp
aaltojen. Keulapaikkaa en suosittele kenellekään.
Palasimme Vaasaan. Vielä oli illalla SDPn tilaisuus
heidän kerhohuoneessaan. Bärlund puhui ja
tilaisuuden seuraaminen kuului minunkin
työpäivän ohjelmaani.
Katastrofi työpaikalla
Tuli viikonloppu ja maanantaina töihin
kirjoittamaan aukeaman juttua suojeluretkestä ja
ministerivierailusta. Kauhistukseni huomasin vasta
työpaikalla, että muistilehtiöni oli jäänyt
kerhotalolle, jonne nyt ei voinut mitenkään päästä.
Siellä muistilehtiössäni nyt lojui koko
ministerivierailu. Katastrofi.
Ei ollut vaihtoehtoja. Oli pakko vetästä koko 7
liuskan teksti omasta päästä mutu- ja
hihatuntumalla. Hikoilin tuskanhikeä koko päivän
ja kirjoitin hampaat irvessä. Sain tekstin lähes
valmiiksi kun minulla tuli hirveä kiire vielä yhteen
viikonlopuksi Vaasaan jääneen Bärlundin
tilaisuuteen, mistä piti saada vielä yksi valokuva ja
kuvateksti lehteen. Löin tietokoneen kiinni ja
juoksin tilaisuuteen.
Takaisin tultuani avasin tietokoneen ja koin entistä
suuremman järkytyksen: Lähtökiireessä olin
unohtanut tallentaa tekstin ja koko päivän
kirjoitustyö oli aloitettava alusta. Deadlineen puoli
tuntia. Niin nopea kirjoittaminen oli mahdotonta.
Niinpä lopulta koko kirjapainon väki oli selkäni
takana katsomona kun minä hädissäni väänsin
tekstiä. 2,5 tuntia sen kirjoittamiseen lopulta meni.
Kotona minulla ei ollut harmainta mielikuvaa siitä
mitä olin tullut kirjoittaneeksi.
Seuraavana päivänä työpaikalla istuin kalpeana.
Olin mokannut ministerivierailun, enkä uskaltanut
edes katsoa mitä lehdessä luki. Aamupäivällä
päätoimittajan puhelin soi ja puhelua välittäessään
päätoimittaja totesi: siellä on ministeri Bärlund,
joka haluaa puhua kanssasi. ”Apua, nyt tuli potkut,
ajattelin.” Ministeri aloitti keskustelun: ”Niin, minä
luin sen sinun juttusi,” Nielaisin kuuluvasti.
Päässäni vallitsi kuolemanhiljaisuus. Ikuisuudeksi
muuttuneen sekunnin kuluttua Bärlund jatkui:”Se
oli loistava juttu. Sinä et kirjoittanut sitä mitä minä
sanoin vaan sen mitä minä ajattelin!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti