lauantai 24. helmikuuta 2018

Jämsä 1918 - Sisällissodan surullisimmat lehdet osa 6

Vuoden 1918 tapahtumat jättivät syvät haavat

Sisällissodan jälkeen kansa oli Suomessa ja tottakai myös Jämsässä kahtia jakaantunut. Mutta joko nyt sisällissodan tapahtumia voidaan käsitellä kiirkottomasti historiana, kysyy Risto Hakola esseesarjansa kuudennessa ja viimeisessä osassa, joka nyt tiivistelmänä.
                                      VI
"Manninen oli sama mies, jonka ruumiin sitten vaimo oli maasta kaivanut, kun ruumis oli jätetty liian lähelle maan pintaa, koska sille edeltäpäin ei oltu hautaa tilattu. Todistaja (haudankaivaja Mäkinen) vakuutti kyynelsilmin, että hän ainoastaan pakotuksesta oli ollut teloituksissa mukana ja ettei hän mitään vainajilta ollut ryöstänyt."

Mäkinen antoi lausuntonsa alkusyksystä 1918, kun senaattori, asianajaja Ruusuvaara ja yksityisetsivä Johansson tulivat Helsingistä Jämsään tutkimaan punaisten katoamisia. Kaksikon oli kutsunut tilanomistaja Joonas Vuolle-Apiala, joka oli talvella ollut valkoisten sotaretkellä. Keväällä hänet oli valittu suojeluskunnan esikunnan  päälliköksi. Vuolle-Apiala oli joutunut tilanteeseen, jossa punaisten vaimot olivat kyselleet kadonneiden miestensä perään.

Alun perin suojeluskunnan esikunta antoi Ruusuvaaralle tehtävänannon katoamisten toteamiseksi, jotta kadonneiden omaiset voisivat ryhtyä järjestämään asioita, joihin kuolema milloinkin antaa aihetta. Kesken kuulustelujen Johannes Fromm oli häipynyt Jämsästä, kun hän oli jonkin verran kertonut ampumisista.

Jämsän vuoden 1918 tapahtumat nousivat laajemmin esiin historiatutkimuksessa vuonna 1967, kun Jaakko Paavolaisen kirja "Valkoinen terrori" ilmestyi. Vuotta aiemmin Paavolaiselta oli ilmestynyt kirja "Punainen terrori", joten molemmat puolet tulivat kyllä käsiteltyä.

Vuonna 2001 pystytettiin Jämsän kirkkomaalle kaksiosainen Rauhan ja sovinnon muistomerkki koskien vuoden 1918 tapahtumia.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Jämsä 1918 - Sisällissodan surullisimmat lehdet osa 5

Opettaja Kaarlo Isomäen tarina

Jämsän vuoden 1918 tapahtumat sisältävät kymmeniä kuolemaan johtaneita kärsimysnäytelmiä. Opettaja Kaarlo Isomäki selvisi kuitenkin murhayrityksestä hengissä ja julkaisi vuonna 1920 pienoisromaanin Henkipattona. Risto Hakolan esseesarjan viides osa tiivistelmänä.
                    V
"Kansliassa tapaan kotipitäjäni miehen, entisiltä kauhun päiviltä tutun S:n (Jalmari Saari). Tervehtiessäni kääntää hän katseensa sivulle. S:n apuri F (Johannes From) mittaa rauhattomana lattiaa miekan kärjen matalalta varrelta viiltäessä maahan.

Jämsäläinen vanki Laine (August) on myöskin noudettu sellistä kansliaan. Käsirautoihin kytkettynä yritän sopertaa. 'Miksi kohtelette kuin suurta pahantekijää?'"

Edellä mainittu on katkelma opettaja Kaarlo Isomäen vuonna 1920 julkaistusta pienoisromaanista Henkipattona. Isomäki pääsi pakenemaan kuin ihmeen kautta teloittajaltaan Rummin Jussilta Kokkolassa ja lähti käymään oikeutta Jalmari Saarta ja Johannes Frommia vastaan.

Isomäen selviytymisen ansiosta Saari ja From katsottiin syyllisiksi August Laineen murhaan ja Kaarlo Isomäen murhan yritykseen, vaikka heidfät Svinhuvudin armahduslain nojalla armahdettiin. Joka tapauksessa Saari, From ja Kärkölän murhista syytetty Veikko Sippola olivat ainoat, jotka sisällissodan tapahtumista joutuivat oikeuden eteen koko Suomessa.

Isomäki vangittii Jämsässä, vaikka hän oli puoluekannaltaan nuorsuomalainen. Mitä ilmeisimmin hänet vangittiin puhtaasti henkilökohtaisista syistä. Isomäen työpaikka oli Jämsänkosken koulu ja sen johtokunnan puheenjohtaja, suojeluskunnan esikunnan jäsen Jari Grönholm oli vahvasti eri mieltä koulun kehittämisestä.

Isomäki siirrettiin Jämsästä Jyväskylään, josta hänet siirrettiin Kokkolaan vankileirille. Samalla leirillä oli myös helmikuun alkupuolella vangittu työväenyhdistyksen sihteeri August Laine.

Jämsästä Kokkolaan ei kuitenkaan selitystä Isomäen ja Laineen tapauksista. Viikkoa myöhemmin Saaren Jallu ja Frommin Jussi tulivat kuitenkin hakemaan Lainetta muka kuulusteluihin. Todellisuudessa Laine ja Isomäki kuljetettiin Elisabethin metsiin teloitettavaksi, mutta kuin ihmeen kaupalla Isomäki onnistui pakenemaan Fromilta ja kokkolalaiselta vanginvartijalta metsään.

Isomäki piileskeli kolme kuukautta metsissä. Hän pysyi hengissä syöden marjoja, juuria, jätteitä ja muita metsän antimia. Lopulta hän riutuneena päätyi Petäjäveden suojeluskunnan haltuun. Petäjävedeltä hänen opettajaystävänsä Viljo Hirsjärvi ja Jämsän yksi mahtimie, tilanomistaja Joonas Vuolle-Apiala avustivat hänet Helsinkiin sairaalaan.

Vaikka Isomäen teloittamiessa Saari ja From vetivät vesiperän, niin samalla Pohjanmaan kierroksella kaksikko haki Jämsässä vangitut työväenliikkeen "tekijämiehet" Hugo Hartenin, Herman Salmelan ja Samuli Lehtisen ja teloittivat heidät Seinäjoella.

Millä valtuudella Saari ja From Pohjanmaan retkelleen lähtivät? Oikeuskäsittelyssä suojeluskunnan esikunta kiisti, että se olisi lähettänyt Saaren ja Fromin Kokkolaan. Toisaalta he kuittasivat esikunnalta matka- ja päivärahat kymmeneltä päivältä toukokuun 21. päivänä.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Jämsä 1918 - Sisällissodan surullisimmat lehdet osa 4

Jämsän teloitusten päätekijät Saaren Jalluineen ja Rummin Jusseineen ovat olleet tiedossa jo sisällissotavuodesta lähtien. Mutta kuinka laajalle ulottuu vastuu kirkon kellutapulin murhista ulottuu, sitä historiankirjoitus ei yksiselitteidesti ole kyennyt eikä kykenekään selvittämään. Tiivistelmä Risto Hakolan essee-sarjan neljännestä osasta.
                                            IV
"Jalmari Saari ja muut ampujat olivat kieltäneet todistajaa kylillä puhumasta, ettei niistä kylillä huhuttaisi, mitä määräystä todistaja oli näihin saakka noudattanutkin ja vakuuttanut niille kymmenille henkilöille, jotka omiaan olivat olleet todistajalta kysymässä, ei mitään tietävänsä, mutta kun asiasta näytti tulevan virallisesti kysymys, ei todistaja tahtonut todisteita salaamalla tekeytyä osalliseksi rikoksiin, joita hän sydämestään oli koko ajan inhonnut.

Hautojen kaivamisesta ja ruumiiden kuljettamisen avustamisesta oli todistaja sittemmin saanut maksun Jämsän pitäjän silloisen suojeluskunnan jäseneltä, pankinjohtaja Bruno Tahvanaiselta, joka oli kirjoittanut todistuksen niin, ettei siinä ollut näkynyt millaisia toimia palkkio koski. Todistaja ei ollut kysynyt, millä oikeudella vankeja surmattiin, vaan otaksui sen tapahtuvan jonkin oikeuden päätöksen perusteella, vaikka todistaja toiselta puolen ei tiennyt mitään oikeutta niihin aikoihin paikkakunnalla toimineen."

Haudankaivaja Mäkisen valaehtoisesta kertomuksesta käy ilmi, että öisistä teloituksista ei saanut puhua, ne tehtiin niin salassa kuin mahdollista, suojeluskunnan esikunnan jäsen maksoi haudankaivajalle, mutta suorituksesta ei näkynyt maksun aihetta, minkään oikeuden, edes löyhän kenttäoikeuden olemassaolosta ei ollut mitään hajua. Mutta mellastivatko Saaren Jallu ja kumppanit miten halusivat, oma-aloitteisesti ja mielivaltaisesti?

Historiotsija Jaakko Paavolaisen mukaan luonnollisimmalta tuntuu lähteä siitä, että teloitustoiminta pohjautui tietyn jämsäläisen 'sisärenkaan' , joka ainakin osaksi oli sama kuin suojeluskunnan esikunta, päätökseen, jonka tarkoituksena oli puhdistaa paikkakunta potentiaalisesta kapina-aineksesta.

Jukka Rislakin mukaan kyseessä oli pitäjän sisäinen laaja ja määrätietoinen yhteiskunnallinen puhdistus, joka toteutui paikallisin päätöksin ja vastuu kuului laajahkolle paikalliselle johtoryhmälle.

Tutkija Marko Tikka päättelee toisin, että puhdistus muuttui nopeasti Rummin Jussin ja Saaren Jallun henkilökohtaisten vihamiesten järjettömäksi tappamiseksi ja teurastukseksi, joka toteutettiin pääosin tekaistuin tai täysin järjettömin perustein. Kuitenkin Risto Hakolan mukaan ajatus siitä, että Saarern Jallun joukkio olisi mellastanut Jämsän esivallan, siis tuolloin suojeluskunnan esikunnan, tietämättä on mahdoton. 

Jämsänkoskelainen opettajatar Aurora Vuolle-Apiala kävi maalis-huhtikuun vaihteessa  tivaamassa Jalamari Saarelta kävi maalis-huhtikuun vaihteessa tivaamassa Jalmari Saarelta, oliko teloitushuhuissa perää ja varoitti myös tappamasta enää ketään. Kirkkoherra Johan Hovilaiselta opettajatar kävi kysymässä tietääkö tämä, että seurakunnan kellotapulia ja hautausmaata käytettiin teloituspaikkana. Hovilainen sanoi asiasta ikäväkseen kuulleensa, mutta olevansa sen suhteen silloisissa oloissa voimaton ja pyytänyt opettajatartakin olemaan asiaan sekaantumatta.

Ampumisen jälkeisinä aamuina oli todistaja (haudankaivaja Mäkinen) käynyt kertomassa kirkkoherralle montako kunakin yönä oli ammuttu ja kirkkoherra oli kirjoittanut ammuttujen määrän muistiin. ettei hän voinut tehdä asialle muuta kuin että hän jälkeenpäin kaikessa hiljaisuudessa kävi siunaamassa nuo 70 ruumista.

Ammuttavat olivat yleensä teloituspaikalle tuotaessa rukoilleet Jumalaa ja teloittajilta armoa, mutta armoa ei kenellekään annettu. Erittäin järkyttävän vaikutuksen todistaja, haudankaivaja Mäkiseen oli tehnyt Linda Hartenin surmaaminen. Tämä oli polvillaan rukoillut, että säästäisivät hänen henkensä edes viiden pienen lapsen vuoksi, mutta armoa ei hänellekään annettu.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Jämsä 1918 - Sisällissodan surullisimmat lehdet osa 3

Saaren Jallu, Rummin Jussi ja Sippola surmatöissä

Jämsän valkoisen terrorin toteuttajista tuli legendaarisia hahmoja punaisten keskuudessa. Myös valkoinen puoli antoi valkoiselle terrorille jämsäläiset kasvot, ehkä suunnatakseen huomion terrorista yleensä "terrorin sairastuttamiin poikkeusyksilöihin". Jopa Tampereen vapaudenpatsas sai punaisilta  pilkkanimen Rummin Jussi. Tiivistelmä Risto Hakolan artikkelisarjan kolmannesta osasta.
                                                 III
"Saaren määräyksestä oli todistaja ollut teloituksissa läsnä, mutta vastenmielistä kuin toimitus oli, ei Mäkinen voinut sanoa, kuka kulloinkin vankeja surmasi, eikä todistaja edes kaikkia ampujia tuntenut, kun olivat vieraan seurakunnan miehiä.

Jalamari Saaren ja Juho Frommin (Rummin-Jussi) oli todistaja ainakin nähnyt ampumassa, samoin kuin Isolukkariksi kutsutun miehen ja arvattavasti Veikko Sippolankin.

Vangit olivat ammuttaviksi tuotaessa ollut kytketyt käsiraudoilla yhteen ja näin  ollen  usein toinen saanut odottaa, kunnes toveri ensin oli tapettu. Päällysvaatteita ei vangeilla ammuttavaksi tuotaessa ollut, mutta ammutuilta oli niiltä, joilla paremmat kengät oli jalassa, jalkineet otettu ennen hautaamista pois."

Punaisten johtohenkilöiden pidätyksen jälkeen melko pian, helmikuun puolivälin tienoilla, alkoivat Jämsässä punaisten tai sellaisiksi leimattujen murhat. Puhdistusten kaava oli seuraava: henkilöiden vangitseminen aseiden tai asiapapereiden etsimisen yhteydessä, vankien säilyttäminen Saaren talossa, vangittujen kuulustelut, toisinaan kidutukset "tunnustusten" saamiseksi ja teloitukset, ensin Saaren kartanon mailla, sittemmin kirkon kellotapulissa ja myöhemmin hautausmaalla joukkohautaan. Konkreettisten murhaamisten toteuttajana oli pääasiassa yllä mainittu nelikko.

Saari oli jämsäläinen ison talon isäntä ja poikamies, sisällissodan aikaan 45-vuotias ja suojeluskunnan esikunnan jäsen. Hänen henkilöhistoriastaan tiedetään pitkäaikainen ja leppymätön viha työväenaatetta kohtaan.

Miksi jämsäläisest Johannes Fromista sitten tuli reilun parinkympin ikäisenä "tyypillinen luokkaloikkari" ja kylmäverinen teloittaja, "Rummin Jussi", josta väsäiltiin arkkiveisuja. Jussin elämästä tiedetään, että hänestä tuli lapsena orpo ja hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa huutolaisena. Ennen sisällissotaa hän oli ottanut osaa työväenliikkeen toimintaan luennoilla ja kursseilla. Oliko hänellä tarve uulua johonkin, jossa pääsi "toteuttamaan" luontoaan tai kostamaan koko ihmiskunnalle kaltoin kohtelunsa?

Kolmikymppinen Veikko Sippola tuli Jämsään rintamalionjojen läpi Kärkölästä ja Tyko Isolukkari Lammilta. Sippola oli lähtöisin Pohjanmaalta ja hänestä tiedetään ennen sotaa leppymärön viha "punikkeja" kohtaan ja epäonnistuminen rakennusmiehenä Helsingissä. Sippola toimi Jämsässä vangitsijana, kuulustelijana ja aktiivisena teloittajana. Maaliskuun alkupuolella hänet mainitaan Korpilahden suojeluskunnan päällikkönä ja lisäksi hän osallistui Tampereen valtaukseen. Missä Sippola liikkuikin, siellä syntyi ruumiita, myös korpilahtelaisia ammuttiin.

Saari ja Sippola joutuivat, oikeastaan ainoana valkoisena Suomessa oikeuteen sisällissodan aikaisista tapahtumista, Sippola tosin kesän 1918 Kärkölän murhista. Saari oli syytettynä Kokkolassa toukokuussa 1918 tapahtuneesta jämsäläisen August Laineen murhan yllytyksestä ja jämsänkoskelaisen opettaja Kaarlo Isomäen murhayritykseen yllytyksestä. Rummin Jussi joutui oikeuden eteen kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen syytteistä Laineen murhaan ja Isomäen murhan yritykseen. Syytetyistä Saari tuomittiin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen, mutta kaikki syytetyt vapautettiin lopulta ns. Svinhufvudin armahduslain nojalla.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Jämsä 1918 - Sisällissodan surullisimmat lehdet osa 2

Vaikka Jämsässä sisällissodan veritekojen aikaan ei varsinaista punakaartia toiminutkaan, teloitusten taustalta löytyy samoja syitä kuin yleisemmin Suomessa kansan repeytyessä kahtia jo 1917 alkaneiden tapahtumien seurauksena. Jämsäläinen yhdyskunta oli voimakkaasti kahtia jakautunut jo ennen sotaa ja ilmapiiri oli kireä vuoden 1917 kuohunnassa. Risto Hakolan esseesarjan toinen osa tiivistelmänä:
                                                          II
"Lakkolaisten enemmistön muodostivatkin, ei suinkaan maanviljelyksessä työskentelevät, vaan käsityöläisten ja heidän oppipoikiensa kanssa nopeasti paikalle kasvanut huligaanijoukko, jota voimakkaasti tuki läheisen Jämsänkosken tehtaan huonoin irtoaines."

Edellä kuvattu on katkelma jämsäläisen tilallisen ja suojeluskuntalaisen Harry Palmrothin muistelmista.

Jämsä 1917 oli kuin Etelä-Suomi pienoiskoossa, sekoitus suurtilallisten, Jämsän "komiittien" ja torppareiden sekä vielä vähempi väkisten agraariyhdyskuntaa ja nousevaa teollisuutta. Jämsänkosken tehtailla työskenteli satamäärin työläisiä, jotka perheineen asuivat pienissä mökeissä viheliäisten kujaisten kujien varrella.

Kuohunta kulki käsi kädessä valtakunnallisen kehityksen kanssa. Jo keväällä ja alkukesästä 1917 ilmapiiri kiristyi. Kevään maatalouslakoissa työläiset vaativat kahdeksan tunnin työpäivää. Paikallisia tunteita nostatti Ylä-Apialan tilan Perälän torpan häätö, jota vaadittiin peruutettavaksi. Häädön suorittanut isäntä Armas Raitio. paikallisen suojeluskunnan esikuntaan kuulunut tilallinen, ilmoitti työväen lähetystölle, että on valmis heittämään henkensä mieluummin kuin korjauttamaan alas revityttämänsä torpan ikkunat, ovet ja savupiipun.

Marraskuun suurlakon kuohunnassa noin 70 jämsänkoskelaista puinakaartilaista marssi Jämsään lopettamaan väkipakolla Kansallistalolla pidetyt käräjät, joissa käsiteltiin torpparihäätöjä. Mukaan liittyi joukko jämsäläisiä, kaartilaiset marssivat oikeustalolle ja käräjät päättyivät: kirjan kannet pantiin kiinni joukkovoiman edessä.

Jämsä sisällissodan kynnyksellä koettiin varmasti sisällissodan kynnyksellä uhaksi porvaristolle, se oli hyvin punainen, noin 70 prosenttia väestöstä oli äänestänyt eduskuntavaaleissa sosialidemokraatteja. Työväestön tunteita kiihdyttivat elintarvikepula ja nälkä. Jämsäläiset porvarit saattoivat kokea ainakin kuvitteellisena uhkana myös Jämsänkosken tehtaan sadat tehdastyöläiset, jotka saattaisivat tarttua aseisiin.

On myös syytä muistaa, että sisällissodan alkaessa "Jämsän vallankumouskomitean" nimissä keskustan puhelinpylväisiin oli naulattu julistus, jonka mukaan aseet piti luovuttaa Jämsän työväentalolle 24 tunnin kuluessa ja niitä joilta aseita tämän jälkeen löytyy kohdeltaisiin kuin vihollista ase kädessä. Mutta tuohon julistukseen punaisten "vallankumouskomitean" toiminta Jämsässä sitten päättyikin. Jämsäsn suojeluskuntaaiset saivat apua Hämeenlinnan ja Vanajan suojeluskunnilta. Osa paikkakunnan punakaartilaisista siirtyi vähin äänin muilla paikkakunnilla toimiviin punakaarteihin tai rintamalle.

Muutamien kriitttisten päivien jälkeen Jämsä oli sisällissodan syttyessä vahvasti valkoinen. Valkoisten Jyväskylän esikunta antoi määräyksen Jämsän ja Jämsänkosken puhdistuksesta, jossa "pahimmat punakaartien johtomiehet piti vangita ja luovuttaa Jyväskylän piiriesikunnan huostaan".

Vangitsemisia suoritettiin 7.helmikuuta alken, vaikka esimerkiksi Jämsänkosken tehtaan isännöitsijä Jako Solin ei niitä omalta tontiltaan hyväksynyt. Kaikkiaan kahdeksan punaisten "tekijämiestä" kuten Jämsän työväenyhdistyksen sihteeri August Laine ja kunnan elintarvikelautakunnan johtaja Herman Saarela vietiin rekikyydillä Jyväskylään.

Itse surmaamiset alkoivat Jämsässä reilun viikon kuluttua.

Jämsä 1918 - sisällissodan surullisimmat lehdet

Jämsäläisten valkoisten suorittamissa teloituksissa Jämsässä ammuttiin noin 80 henkeä, valtaosin työväenliikkeen aktiiveja. Mikä teki Jämsän vuoden 1918 tapahtumista poikkeuksellisia koko Suomea ajatellen, kysyy käsikirjoittaja, ohjaaja, freelance-toimittaja Risto Hakola kuusiosaisen artikkelisarjansa aluksi. Julkaisen nykyisen kotipaikkakuntani Jämsän historian surullisimmat lehdet 1918 tapahtumista tiivistelmänä Hakolan laajoista Jämsän Seudussa ilmestyneistä artikkeleista.
                                         I
"Vanginvartija Saari (Jalmari, "Saaren Jallu") oli telefoonissa käskenyt todistajan kaivamaan useampia hautoja muistamatta montako, muistamatta keitä varten, minkä todistaja oli tehnytkin. Illalla oli vanginvartija Saari telefoonitse sitten käskenyt Mäkisen taloon ruumiita noutamaan, minkä todistaja oli tehnytkin. Ruumiit olivat olleet Saaren talon nurkan takana ja Jalmari Saari ja Aleksander Mäkinen yhdessä Saaren hevosella kuljettaneet ruumiit hautausmaahan, mihin ne oli Saaren kaivamiin hautoihin haudattu.


Jonkin päivän kuluttua oli Jalmari Saari ilmoittanut todistajalle, että koska ampuminen heidän talonsa nurkissa herätti kyläläisten huomiota, tapahtuisivat teloitukset tästä lähtien kirkon kellotapulissa. Jalmari Saaren, jonka seurassa oli ollut useita todistajalle tuntemattomia miehiä, käytös oli siksi uhkaava, ettei todistajan auttanut kuin taipua tuohon määräykseen.


Melkein joka yö tämän jälkeen vangittuja henkilöitä tuotu kellotapuliin, milloin 2, milloin 3, milloin 5, kerran kokonaista 12. Saari oli aamulla anatnut todistajalle määräyksen, montako hautaa oli kaivettava."


1918 Suomessa tapahtui sekä punaista että valkoista terroria. Poikkeukselliseksi Jämsän tapahtumat tekee kuitenkin se, että varsinaisia punaisten ja valkoisten välisiä taisteluita ei Keski-Suomessa käyty. Jämsän tapahtumat voidaan nykynäkökulmasta nähtdä puhtaasti teloituksiksi tai murhiksi. Jämsässä punaista terroria ei esiintynyt, ei osattu tai ehtinyt esiintyä. Jämsässä keskiössä on ainoastaan valkoinen terrori.


Sisällissodan historiankirjoituksen uranuurtaja Jaakko Paavolainen pitää Jämsän teloituksia  niiden häikäilemättömyyden johdosta "poikkeuksellisessa määrin oikeudenmukaisuutta loukkaavina".
Merkittävänä poikkeuksena Paavolainen pitää sitä, että teloituksia toteutettiin pitkän aikaa ja järjestelmällisesti helmi-toukokuun aikana. Näin kyse ei ollut mistään pikaistuksissa tehdystä teosta kuten joukkoteloitukset Länkipohjassa tai Varkaudessa taisteluiden jälkeen.


Merkittävin poikkeus on kuitenkin juuri se, että Jämsä ei koskaan ollut sotatoimialuetta. Seudulla ei ollut aseistettua punakaartia, punaisten terroria ei ollut eikä mitään muutakaan, mikä vkivallanteot olisi oikeuttanut.


Lisäksi on muistettava, että Jämsän uhreja ei tuomittu missään siviili- tai sotatuomioistuimessa, vaan Jämsässä teloitukset tapahtuivat salakähmäisesti öisin. Mikä tekee Jämsän tapahtumista poikkeukselliset koko Suomessa, sen kiteyttää Jukka Rislakki: "Täällä ei ollut missään vaiheessa sodankäyntiä, ei punakaartin terroria, eikä oikein mitään rauhoitettavaa."

torstai 15. helmikuuta 2018

Aktiivimallista ja taiteilijan asemasta

Taiteilijarintamalla on laajasti paheksuttu nyt voimaantullutta aktiivimallia. Se lyö korville koko taiteilijoiden ammattikuntaa. Mutta pahimmin kirjailijoita ja kuvataiteilijoita, jotka eivät pääsääntöisesti työllisty omalla työllään miten kuuluisia he sitten ovatkin.
Kuten te-keskus voi vaatia jonkun alttoviulistin pitäisi aktiivimallin mukaan työllistyä sinfoniaorkesteriin vaikka kaikki työpaikat on jo täytetty. Mutta palkattua ammattilaisuutta Suomessa todellakin on olemassa vain muutamassa orkesterissa, kaupunginteattereissa, ehkä tanssissa ja sen sellaista.
Kuvataide ja kirjallisuus, varsinkin runous, ovat yksilölajeja. Edustan molempia. Olen omasta mielestäni ollut ammattimainen taiteilija vuodesta 1992. Palkkaa tekemästäni työstä en ole koskaan saanut. Vaikka olen ollut mukana 91 taidenäyttelyssä ja julkaissut viisi runokirjaa.
Runoudella kukaan ei edesmenneen Tommy Tabermannin jälkeen ole ansainnut elantoaan ilman pitkäaikaisia apurahoja. Kuvataiteessa valokopiotaiteilijoiden Juhani Palmun ja Aku Ankka taiteilija Kaj Stenvallin takana on pitkä aukko ennen toimeentulemattomia taiteilijoita. Kirjallisuudessakin itsensä elättää vain Jari Tervo, Reijo Mäki ja muutama muu dekkarikirjailija kirjojensa myyntituloilla.
MITÄ SIIS ON TAITEILIJANA OLEMINEN?
Itse ryhdyin ammattimaiseksi taiteilijaksi siis 1992. Luovuin toimeentulohaaveista. Olen köyhyysloukussa elänyt 25 vuotta. Tehnyt taidetta, taidenäyttelyitä ja kirjoittanut kirjoja kaiken uhallakin.
Tämä kaikki, ollakseen edes taiteessa keskinkertainen tai hyvä vaatii kokopäivätoimista ajattelua tai työskentelyä. Työssäkäyvät taiteilijat ovat enimmäkseen harrastajamaalareita tai harrastajarunoilijoita. Vain sen kokopäiväisen ajattelun ja keskittymisen ehdoilla taiteilijuutta voi olla olemassa.
Itse olen toiminut näin. Olen ollut 10,5 vuotta karenssissa ja loput 14 vuotta työttömänä. Puolen vuoden työllistymisjakso Kemin historiallisessa museossa tosin mahtuu tähän saumaan. Ajoittain te-keskuksessa on ymmärretty taiteellista työtäni, mutta enimmäkseen ei.
Siitä huolimatta, ainakin nuorempana jaksoin pyristellä vastaan.
AKTIIVIMALLILLA PÄÄHÄN!
Nyt minua ja koko Suomen taiteilijakuntaa on lyöty aktiivimallilla päähän. Seuraukset ovat järkyttävät. Mieleen tulee Gestapo, miten nyt ammattitaiteilijoita ryhdytään urakalla työllistämään oikeisiin töihin. Eilen tai tänään Jyväskylässä oli jokin taiteilijoiden mielenosoitus tätä vastaan. Itse olin työttömyysterveyskuulustelussa Jämsän terveyskeskuksessa.
Aktiivimallihan vaatii kaikkia työllistämään itsensä muutamaksi tunniksi määrättynä aikana. Taiteellinen työ on kuitenkin toisenlaista. Uusinta runokirjaani olen kirjoittanut 35 vuotta. Siitä tulee toivottavasti tähänastinen pääteokseni. Lähetin uusimman version kustantajalle sunnuntaina. Valmis se ei ole vielä.
Mutta elämäni ei lopu tähän kirjaan. Edessä on kaksi sovittua projektia. Toinen on monitaiteellinen teos, joka saa ensi-iltansa Turussa 2021, toinen paikallisempi toteutuu ensi kesänä. Mahdolliset palkat työstä saa vasta teoksen toteutumisen jälkeen. Miten tämän voi sopeuttaa aktiivimalliin, jonka mukaan ihmisen pitää olla työtehokas kolmena päivänä kahdeksan viikon välein?
MINÄ OLEN VALVEILLA JA TÖISSÄ HERÄÄMISESTÄ NUKAHTAMISEEN
Ja kysyn lopuksi. Miten rahassa voi laskea immateriaalisia arvoja tai palkatonta esimerkiksi vanhusten hoitoon liittyvää työtä.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Isoisän muisto

Olli seisoi opiston pihalla ja hengitti itseensä lokakuun koleaa aamua. Sunnuntai hiljensi kadut. Puut pudottivat lehtiä keltaiseksi matoksi, jota tuuli välillä heilautti. Puut opiston pihalla olivat vanhoja lehmuksia ja saarnia, ennen tätä aikaa istutettuja. Olli nojasi pääovea vastapäätä olevaan muistokiveen. "Tältä paikalta lähtivät Oriveden miehet talvisotaan..." Aika oli kuluttanut päivämäärän, mutta siitä sai yhä selvän, kun katsoi läheltä. Kivi oli sateesta hieman kostea, mutta niin että se ei tullut takin läpi. Hän sytytti toisen tupakan ja odotti, katseli odottaessaan kaikkea ympärillään. Tunsi myöhenevän syksyn ja savun hajun ja vähän aikaa ehti olla selittämättömällä tavalla alakuloinen. Rannekellon viisari tappoi minuutteja.

Hän ei muistanut isoisästään muuta kuin valokuvan, joka oli isoäidin kamarissa kehystettynä seinällä. Valokuva oli taulun kokoinen suurennos hänen näköisestään miehestä sotilaspuvussa. Mantteli päällä ja päässä karvalakki johon oli kiinnitetty pieni kokardi. Ja kertomukset, jotka oli kuullut myöhemmin isoisältään, miten isoisä ei halunnut lähteä sotaan. He olivat olleet köyhiä ja kommunisteja. Isoisä ei voinut ymmärtää miten venäläiset tai ihmiset ylipäätään voivat olla vihollisia, niin isoäiti oli kertonut. Isoisä oli ollut kirvesmies ja rakentanut talon, jossa isoäiti asui yhä. Isoisä oli lähtenyt Oriveden miesten mukana tältä pihalta, kun niin käskettiin. Tältä pihalta joskus kauan sitten.

Vihreä Lada ajoi pihaan ja pysähtyi. Olli tumppasi puoliksi poltetun tupakan kiveen ja lähti kävelemään kohti. Autosta purkautuivat Antero ja Jari, joka ajoi.
- Ollaan vähän myöhässä.
- Onhan tässä päivä aikaa.
- Tuli hyvä kuvausilma.
- Onko teillä manttelit?
- Ihan hyvät, tule katsomaan takaa.
Takit oli pinottu takakonttiin kahteen kasaan, joiden väli oli täytetty vanhoilla nahkasaappailla. Niissä melkein haisi vielä talvisota.
- Varikolla eivät meinanneet millään uskoa, että tehdään tätä vakavissamme. Halusivat nähdä käsikirjoituksen ja hyväksyä sen.
Käsikirjoitus. Sen ensimmäinen versio oli syntynyt ravintola Mustassa Ratsussa kapakkalaskun kääntöpuolelle. Antero oli hiljattain ostanut 8-millisen kameran. Olli ajautui pöytään, jossa puhuttiin lyhytelokuvasta, joka pitäisi tehdä. "Ostetaan filmit kimpassa." Käsikirjoituksesta tuli humalassa absurdi kymmenen lyhyen rivin luonnos, josta aamulla oli vaikea saada selvää. Sotaanlähtö siinä oli ja sankarikuolema, ja välissä jotain rotasta, joka teurastetaan. Olli oli aamulla katsonut taskuunsa unohtunutta paperilappua ja heittänyt sen sitten menemään. Mutta ajatus jäi itämään. Hän kirjoitti synopsiksen, josta saisi vähän toistakymmentä minuuttia, mikä olisi sopiva mitta. Varsinaista käsikirjoitusta ei ollut, siitä tulisi mykkäelokuva.
- Lähetetään se Sodankylän elokuvajuhlille, Antero innostui.
- Kyllä tästä ihan hyvä tulee, kun muokataan vähän. Ei kai tätä niin saatanan vakavasti tehdä, Jari mietti.
Olli istui hiljaa ja katsoi eteensä.

Sodasta ja sodan mielettömyydestä. Siitä Olli ei tiennyt mitään. Hän oli kieltäytynyt kutsunnassa ja muisti turpeanaamaisen everstin, joka yritti selittää, että ihmisellä ei voi olla eettistä vakaumusta. Ainoastaan uskonnollisen vakaumuksen eversti hyväksyi.
- Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi ase ja näkisit, että tyttöystävääsi raiskattaisiin?
- Ei minulla olisi asetta, eikä ole tyttöystävääkään.
- Etkö puolustaisi äitiäsi, jos näkisit, että joku jengi hakkaa häntä kadulla?
- Äiti on kuollut.
He eivät päässeet mistään yksimielisyyteen. Eversti lähetti hänet Helsinkiin jatkokuulusteluun ja siellä päätettiin äänin 3 - 2, että hän omasi eettisen vakaumuksen, jonka olemassaoloon tutkintoeversti ei uskonut. Valokuvassa isoisä oli nostanut oikean käden rinnalle pitämään tikarinkahvasta kiinni. Hän oli lähdössä lyhyeltä lomalta takaisin rintamalle. Oikeastaan parhaiten Olli muisti isoisästään tikarinkahvaan kiertyneen käden.

- Odotetaan sitä sotaanlähtöä vielä joku viikko. Pitää olla kylmä ja synkkä tuntu.
- Kai sen pitäisi olla historiallisesti jotenkin oikeaan aikaan.
- Minkä takia? Eihän tässä tarvitse edes näkyä, mihin sotaan lähdetään.
- Kylmä ja musta maa on paras, pimeä vuodenaika.
- Okei, mutta tehdään nyt tämä mikä on sovittu.
- Täytyy vielä hakea Japelta arkku.
- Kai se on saanut arkun tehtyä.
- Kyllä se lupasi.

Olli heitti olkalaukkunsa takapenkille ja istui itse viereen. Kassissa oli pullo punaviiniä eväänä. Muutaman illan takaa säästynyt. Auto kelasi taakseen ensin keskikaupungin katuja, sitten lyhyen matkaa valtatietä ja kääntyi päällystämätytömälle maantielle, joka oli Ollille outo. Tie iski kuopista pyöriin ja kori heilui. Olli kiersi korkin auki ja yritti varovasti juoda. Suupieliin läikkyi. Tarjosi Anterolle, joka ei ottanut. Edessä ne puhuivat kuvakulmista ja leikkauksista. Hän istui takapenkillä omissaan, eikä halunnut puhua. Käännyttiin koivukujalle ja siitä 50-luvulla tehdyn omakotitalon pihaan. Jari antoi äänimerkin ja he jäivät autoon odottamaan. Jape ilmestyi ulko-ovesta ja auton viereen risassa villapaidassa. Sillä oli aamutossut jalassa eikä se ollut mitenkään lähtevän näköinen. Olli katsoi kelloa. Oltiin puoli tuntia myöhässä jo.
- Pitää syödä ensin, mutta tulkaa nyt katsomaan sitä arkkua.
- Koittasit saada sen sapuskan mahaas ennen kuin tulee pimeä.
- Ei siinä niin kauan mene.
He nousivat autosta ja kävelivät pihan perälle laitetun pressun luo. Olli oli ottanut takaikkunalta kameran mukaan ja tähtäili sillä. Jape veti pressun pois. Arkku oli asiaankuuluvasti valkoiseksi maalattu ja vähän viimeistelemätön, mutta tuskin sota-aikana sen kummempia.
- On se, ruumiskirstu.
- Pelättiin, että et saa sitä koskaan valmiiksi.
- Kyllä siitä maali on jo ehtinyt kuivua.
- Mitenkäs liinat, eikö sitä pitäisi kantaa liinoilla?
- Sotilashautaus, kannetaan olkapäällä vaan.
- Ne oli meidän ikäisiä miehiä, joita siellä vietiin jalat edellä.
- Näytä sitä kameraa.

Kamera irtosi Ollin kädestä. Hän katseli pihan koivuja. Jostain latvasta kuului tiaisten ääntä. Hän yritti nähdä, mutta ei löytänyt. Isoisä ei ollut niin nuori. Se oli jo lähellä reservin ikää. Kahdesti oli kuolema lähellä. Toisella kerralla ammuttiin hevonen edestä ja toisella katkesi reki takaa. Sitten hermot tulivat täyteen sotaa ja hän karkasi. Kolme viikkoa hän ehti piileskellä isosedän metsämökissä. Isoäitiä kuulusteltiin koko ajan. He löysivät hänet. Arestin kautta takaisin etulinjaan, jossa hän katosi melkein heti. Ne tappoivat hänet, isoäiti vakuutti. Sodan jälkeen he odottivat vielä monta vuotta ihmettä. Isä oli kiertänyt Neuvostoliiton konsulaatissa ja kysellyt. Ruumista ei löydetty koskaan.

He kokoontuivat Tampereen tuomiokirkon eteen. Mukana oli parikymmentä ihmistä, joista Olli ei tuntenut läheskään kaikkia. Seisoskeltiin ja odotettiin. Lämpötila oli nollan pinnassa. Hengitys huurusi ilmaan ohutta vesihöyryä.
- Aloitetaan tuosta kirkosta sisältä. Otetaan sitten edestä ja takaa kuvaus tuossa ovelta eteenpäin portille, Jape selitti.
Kantajat vetivät manttelit päälle.

Sisällä kirkossa Olli katseli parveketta kiertävää elämän köynnöstä. Hän oli unohtanut taulun nimen, mutta muisti, että köynnöstä kantavat alastomat pojat olivat aluksi herättäneet suurta kohua. Poikien kanssa samanikäisenä hän oli ollut isänsä kanssa kirkossa ja jäänyt jumalanpalveluksen jälkeen katsomaan maalauksia.
- Jokainen ihminen kantaa omaa ristiään niin kuin Kristus, isä oli selittänyt.
Kovin uskovaisia hänen vanhempansa eivät olleet. Eniten Olliin vaikutti Kuolema. Luuranko joka kantoi viikatetta. Seuraavana yönä hän oli nähnyt painajaisen, jossa isoisä oli luurankona tullut hänen niskaansa. Kuristanut ja kuristanut. Harmaa pääkallo hirvitti, ilma loppui keuhkoista ja hän itse muuttui vähitellen siniseksi. "Miksi, miksi", hän ehti kysyä ja heräsi hiestä märkänä pitkään valittavaan huutoon. Huuto tuli hänen suustaan.
- Jos kuvattaisiin tuo Kuolemakin, Olli ehdotti. - Siinä on symboliikkaa.
He kuvasivat. Kamera kävi. Arkku nostettiin alttarilta ja sitä lähdettiin viemään ulos olkapäillä.
- Yrittäkää mennä tahdissa, Jape huuteli.
- Perkele tässä pysty tahdiossa menemään, Antero manasi.
Se tuli Ollin perässä ja potki kantapäille. Arkku oli liian lyhyt kahdeksalle miehelle.
- Otetaan vain kuusi, Olli ehdotti.
- Okei ja muistakaa, että se painaa, Jape selosti.
He kantoivat arkkua muutamaan kertaan alttarilta ovelle ja sitten ovelta ulos portille. Kuvattiin edestä ja takaa. Saattoväki tuli arkun perässä.

Olli kantoi ja oli vakava. Katsoi suoraan eteensä. Arkku painaa, hän ajatteli. Siinä kannetaan ruumista. Sankarivainajaa sodasta kotiin. Kirkon multiin. Ei tarvitse lesken maksaa hautapaikkaa. Saavat maata aikanaan vierekkäin tai päällekkäin isänmaassa. Hautojen rivit ja kynttilöitä itsenäisyyspäivänä. Vai kaatuneiden muistopäivänäkö niitä sytytettiin. Hänen isoisäänsä ei koskaan siihen hautaan laskettu. Ja arkku painoi.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Yukio Mishima, Kultainen temppeli ja pahan moraali


Yukio Mishima: Kultainen temppeli
suom. Sirppa Kauppinen
Otava, 1983, 2.p, 237s

Marraskuun 25. päivänä 1970 japanilainen kirjailija Yukio Mishima hyökkäsi aseellisesti armeijan tukikohtaa vastaan. Hyökkäyksen jälkeen hän teki harakiri itsemurhan.


Yukio Mishima oli Japanin viimeinen samurai, jolla oli oma noin 100 opiskelijan armeija. Yukio Mishiman kirja Kultainen temppeli päättyy tekoon, jota voidaan verrata Mischiman omaan hyökkäykseen. Mishiman kirja on monikerroksinen teos, joka tutkii nihilismiä, kauneuden traagisuutta ja pahan moraalia.


Kultainen temppeli liittyy siihen dostojevskiläisen kirjallisuuden perinteeseen, joka arvottaa pahaa. Nihilismissä kielletään kaikki positiiviset ja myönteiset arvot. Silti se ei ole arvottomuutta. Nihilismissä kaiken tyhjänpäiväisyyden läpikäymisestä tulee arvo. Kärsimys on ainoa merkityksellinen asia. Nietzsche julisti ensimmäisenä häijyyden, tuhon ja vaarallisen rohkeuden filosofiaa.


Yukio Mishiman romaanin päähenkilö on änkyttäjä, jonka tämä vika eristää ihmiskunnasta. Kirjan kantavana teemana on änkyttäjän suhtautuminen kauneuteen, joka ilmenee Kultaisen temppelin muodossa.


Kultainen temppeli on päähenkilölle ensin vain kuvitelma maailman kauneimmasta rakenmnuksesta. Temppelin näkeminen todellisuudessa luhistaa tämän kuvitelman. Silti jokin vetää päähenkilöä ja Kultaista temppeliä yhteen. Sitä mukaa, kun hän itse muuttuu yksinäisemmäksi ja kylmemmäksi, kasvaa temppeli kauniimmaksi.


Sodan aikana Mizoguchi uskoo vankkumatta temppelin tuhoutuvan. Tästä johtuen temppelin traaginen kauneus kasvaa jälleen. Mutta kauneimmillaan temppeli on sodan jälkeen, kun paljastuu että se ei tuhoudukaan. Tällöin paljastuu temppelin koko tyhjyys, merkityksettöm,yys. Se on Mizoguchille kuin jättiläismäinen "ei mikään".


Sodan päättyminen muuttaa lopullisesti myös Mizoguchin pimeyden ja pahuuden moralistiksi. Hän huomaa koko ajan pohtineensa vain yhtä kysymystä: onko paha mahdollinen. Järkkymättömän varmasti tapahtumat Mizoguchin elämässä tuntuvat kohti kirjan päätepistettä, pahan moraalin voittoa, päähenkilön kauneuskäsityksen tuhoutumista.


Mizoguchin ja maailman välillä on kuilu. Se on änkyttäjän ja hänen tovereidensa välillä. Se on yksinäisyyden ja kauneuden välillä. Koko Mizoguchin elämä on ristiriita. Mutta hän uskaltaa tunnustaa tämän ristiriidan, hän uskaltaa ottaa pahan vastaan. Mizoguchin moraali pakottaa hänet tekoon, joka on itsestäänselvä.


Samurai-hengessä Mizoguchi ja Mishima ovat yhtä. Hyökkäyksessä temppeliä ja armeijaa vastaan. Hyökkäyksessä yksilön ja yhteiskunnan tekopyhyyttä vastaan.


(1983)

torstai 8. helmikuuta 2018

Arvenmäestä

Tämä Arvenmäki on historiallisesti hyvin mielenkiintoinen asuinseutu, noin 2 kilometriä entisen kaupungin Jämsänkosken keskustasta. 

Tuossa viereisessä talossa on aikanaan ollut jäätelötehdas. Sen alapuolella pesula. Asuntoni yläpuolella on tyhjä tontti. Muuan mummo alko peruskorjaamaan siinä taloaan, mutta rakennusmies pisti vaan kerran lapion saveen ja hirtti ittensä. Mummokin sittemmin kuoli. 

Asuntoni vintillä on pidetty pyhäkoulua. Alakerrassa (alapuolella olevassa talossa) asuu kaks jehovantodistajaa, mukavia ihmisiä. Heittää minut sillon tällön kaupunkiin. 

Arvenmäellä on myös oma kansallislaulu, jonka yhden muusikkopojan äiti on säveltänyt ja sanottanut. Minulta pyydettiin tilauksena Kellokalliosta Arvenmäen muistoesinettä liikelahjaks.

Sieltä kansanperinteen mukaan upotettiin kirkonkellot veteen ettei vainolaiset vie niitä. Kellokalliolla on kasvanut aikanaan myös myyttinen Maailmanmänty.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Aktiivimallista ja sen vastustamisesta

Perjantaina 2.2.2018 Suomi oli kiinni. Isänmaamme oli meille harvinaisessa poliittisessa lakossa. Edellistä näin suurta ammattiyhdistysliikkeen mielenilmausta saa etsiä 1990-luvun alusta, Esko Ahon hallituksen ajalta. Tuolloin maa oli pankkikriisin seurauksena joutunut ensimmäiseen suureen lamaan ja joukkotyöttömyyden aikakauteen.

SAK järjesti samana päivänä suurmielenosoituksen Helsingissä Senaatintorilla. Joukkoliikenteen työnseisauksesta huolimatta paikalle kerääntyi noin 8000 aktiivimallin vastustajaa. Enemmänkin olisi torille mahtunut. Paikalle kokoontunut joukko oli kuitenkin vakavamielistä ja ilmeisen tosissaan asiansa takana. Asiana oli eduskunnan hallituspuolueiden äänin hyväksymän ja 1. tammikuuta voimaan tulleen työttömien aktiivimallin vastustaminen. Ainakin ennakkotietojen mukaan vastaavia mielenosoituksia järjestettiin muuallakin Suomessa.

Itse tilaisuuden sisältö oli hieman erikoinen. SAK oli tasapuolisuuden nimissä kutsunut paikalle myös elinkeinoelämän ja hallituspuolueiden edustajat. Hallituksen ministerit loistivat kuitenkin tilaisuudesta poissaolollaan. Ja aivan aiheellisesti joku mielenosoitukseen osallistujista kyseli ja monikin mielessään varmaan ihmetteli, miksi hallituspuolueita yli päätään paikalle oli raahattu aktiivimallia puolustamaan, kun itse mielenosoitus oli suunnattu juuri hallitusta ja sen aktiivimallipäätöstä vastaan.

Lopputuloksena SAKn mielenosoituspuuhassa olikin pari vanhaa työväenlaulua ja kolme hallituksen ja opposition edustajien välistä “debattia”, jotka kuihtuivat tyhjänpäiväiseen sanahelinään, joka sekin haihtui kuulumattomiin yleisön buuausten tai kannustushuutojen sekaan.

Aktiivimallin yhtenä takapiruna kokoomuksessa häärivä Juhana Vartiainen sentään oli uskaltautunut paikalle ja toden totta sai mielenosoittajat raivostumaan. SDP:stä Kokoomukseen loikannut Vartiainen on aiemminkin ajanut Suomeen ns. Tanskan mallia aivan erilaisista lähtökohdista huolimatta. On selvää, että Suomen kaltaisessa suur- ja pitkäaikaistyöttömyyden maassa Tanskan malli ei toimi. Vartiainen oli yksinkertaistanut Tanskan mallin “keppiä ei porkkanaa”-linjaksi, josta vastaväittäjä Li Andersson (vas.) häntä ja hallitusta aiheellisesti kritisoi.

Juhana Vartiaisen mielipiteet ovat minun mieestäni muuttuneet täysin käsittämättömiksi hänen takinkääntönsä jälkeen SDPstä Kokoomuksen oikeaan laitaan. Kansalaisrohkeutta Vartiainen kuitenkin osoitti hyökkäämällä suoraan tilaisuuden järjestäjiä SAKta ja ay-liikettä vastaan. Vartiainen esitti suomalaisen työvoimapolitiikan perimmäiseksi ongelmaksi on, että siitä on vuosikymmeniä sovittu työmarkkinajärjestöjen kesken. Sanalla sanoen hän näytti kaipaavan koko ammattiyhdistysliikkeen lakkauttamista Suomessa.
Vartiaisen mukaan Suomeen on syntynyt passivoiva työttömyysturva, joka on sopinut järjestöille hyvin, ja josta hallitus pyrkii nyt eroon lisäämällä työvoimapalveluita ja kehittämällä pohjoismaiseen tapaan työttömiä aktivoivia toimia. Andersson syytti Vartiaista työttömyyden näkemisestä ay-liikkeen, suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän ja työttömyysturvajärjestelmän aiheuttamaksi. Hänen mukaansa hallituksen työvoimapolitiikan ongelma on, että se lisää keppiä ja byrokratiaa, mutta unohtaa palvelujen kehittämisen ja kannustimet.
Erikoinen oli myös Sinisten kansanedustaja Matti Torvisen puheenvuoro. Hän kehotti iäkkäämpiä pitkäaikaistyöttömiä hakeutumaan ryhmätoverinsa, työministeri Jari Lindströmin vuonna 2016 junaileman ns. Lex Lindströmin piiriin. Torvinen tuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että Lex Lindström oli “kertaluontoinen poikkeusmenettely”, joka koskee vain ennen 1.1.2016 60 vuotta täyttäneitä ja astui voimaan viime kesäkuussa. Minun tietämäni mukaan koko Lex Lindström ei siis enää ole voimassa.
Tapahtuman järjestävinä tahoina SAK ja ay-liike joutuvat hieman outoon valoon. Hienoa tietenkin on, että ay-liike ryhdistäytyy puolustamaan työttömiä, jopa pitkäaikaistyöttömiä, joista monet eivät ammattiliittoihin enää kuulu. Esimerkiksi itse putosin työyhteiskunnan kelkasta jo ensimmäisen laman aikaan 1992 “kun firma myytiin alta”. Sen jälkeen olen SAKlta ja ay-liikkeeltä kovin niukasti kuullut puolustuspuheita tai nähnyt tekoja liittoihin kuulumattomien pitkäaikaistyöttömien tukemiseksi.
Mistä siis nyt tämä äkillinen herääminen? Johtuuko se aktiivimallia vastustavasta kansalaisaloitteesta, joka ennätysajassa keräsi 130 000 allekirjoitusta? Vai onko kysee enemmänkin meneillään olevasta liittokierroksesta ja käynnissä olevista työehtosopimusneuvotteluista? Onko taustalla pelkästään hallituksen aktiivimallilla rikkoma kiky? Vai onko vihdoinkin todella niin, että ay-liike vakavasti on lähtenyt yhteisrintamaan työttömien ja ennen kaikkea pitkäaikaistyöttömien kyykyttämisen lopettamiseksi?
Joka tapauksessa joukkomielenosoitus yhdessä päivän mittaisen “suurlakon” kanssa noteerattiin mediassa päivän toiseksi suurimpana tapahtumana. Suurinhan oli tietenkin presidentti Sauli Niinistön vauvauutinen. Mutta ennen vauva syntymää esimerkiksi YLE ehti lähettää televisiossa suoran lähetyksen suurmielenosoituksen tapahtumista Senaatintorilla.
Seurasin lähetystä suorana YLE Areenassa. Banderolleja oli tehty runsaasti ja niitä liehui mahtavana merenä torin laidasta laitaan. Jo niistä näki, että mielenosoituksen pääjoukko oli työssäkäyvää väkeä, joka oli tullut osoittamaan solidaarisuutta työttömille. Itse työttömien ääntä jäin kuitenkin tilaisuudesta kaipaamaan. Eipä tuntunut YLEkään juuri työttömiä löytävän haastattelumikrofonin eteen. Vai oliko kyseessä linjavalinta.
Haastatateltiinko eri liittojen edustajia heidän painoarvonsa takia. Onko heidän sananvaltansa ja solidaarisuutensa painoarvoltaan suurempi kuin aktiivimallin alle musertuvien työttömien hätähuuto. Johtuuko tapahtuman järjestäjistä SAKsta ja ay-liikkeestä sekä näiden tähänastisesta välionpitämättömydestä se että niin moni aktiivimallin puserruksessa oleva työtön jäi mielenosoituspäivänäkin kotiin nukkumaan?


torstai 1. helmikuuta 2018

Toimittaja

Aamukokouksessa Antero istui hiljaa. Pitkästytti. Päätoimittaja jakoi päivän tekemisen. Huomenna se olisi lehdessä ja sitten unohdettaisiin. Hänen tehtävänsä oli jo. Piti vain odottaa, että ihmiset hajaantuisivat ja ryhtyä työhön. Antero unohtui katsomaan toimitussihteerin rintoja, jotka heiluivat estotta puseron sisällä. Niillä rinnoilla toimitussihteeri oli nyt toimitussihteeri. Päätoimittajan sängyn kautta loppututkinnon suorittanut. Siitä puhuttiin takanapäin niin kuin asioista puhutaan. Kaikki olivat kuulleet puheet paitsi päätoimittaja, toimitussihteeri ja päätoimittajan vaimo. Kaikki muut tiedivät paitsi päätoimittajan vaimo. Rinnoissa ei ollut mitään vikaa. Niitä katseli mielikseen ohuen puseron läpi. Antero hätkähti nimeensä joka mainittiin. - Mitäs sinulla oli tänään? Niin se turkistarhajuttu. Pistetään perjantain lehteen.

Hän seisoi kameralaukku olkapäällään linja-autoaseman edessä ja odotti. Kellon viisari kiertyi niin hitaasti että sitä ei huomannut. Hän katseli rehutehtaan yli lentävää puluparvea ja sitten auto oli jo siinä. Hän paransi kameralaukun asentoa olkapäällään ja sinousi bussiin, maksoi tasarahan. Keväällä pitäisi mennä autokouluun, hankkia kortti. Keväällä, kun saisi tarvittavat rahat. Sitten tulisi kesä ja vuosi täyteen tätä paikalleenjuuttuneen toimitusharjoittelijan elämää. Auto nykäisi liikkeelle. Hän nojasi penkkiä vasten ja yritti pitää silmiä kiinni. Auto kaartoi pohjoiselle menotielle ja liikenteen sekaan. Moottori otti kierroksia ja vauhti kasvoi.

Antero katsoi ikkunasta miten lakeus levisi. Pellot tulivat vaakasuorina vastaan ja niiden väliin leikkautui vaöltatien ura. Tie suora kuin puukon terä. Lokakuun mustaksi paleltunut maa. Se narisi jalkojen alla kevyesti kun astui. Ja pellosta nousivat harmaat ladonkokoiset kivet. Pilvien peitossa harmaa taivas uhkasi sateella. Lakeus karkasi alta ja tultiin taas metsään, jossa ruskeanvihreiden mäntyjen pystysuora matto vilisi ikkunan ja silmien ohi. Kymmenkunta kilometriä ja taas peltoja, ojia, latoja ja maisemaa, jota hän oli kävellyt joskus. Kylä näkyi ja auto kääntyi sivutielle, mitä pitkin keinuttiin hitaammin muutaman kymmenen metriä. Postin edessä jarrut suhahtivat ja etuovi aukesi.

Hän katsoi kaksi vanhaa naista, jotka kömpelösti halusivat autoon sisään, istuivat etummaisiin penkkeihin. Tuon ikäisert naiset istuivat aina eteen, Antero ajatteli. Kuljettaja katsoi, että ketään ei tullut, ovi sulkeutui ja auto kääntyi takaisin tielle, kulki risteykseen ja uudelleen vaöltatielle.

- Se paunulainen ei tänään tullutkaan. Jouduin odottamaan toista tuntia aamulla. Ja myöhässä tämäkin on.

Mustalakkinen nainen puhui marmattavalla äänellä toiselle naiselle ja kuljettajalle niin, että ei ollut pitkälle menossa ja tunsi kuljettajan entuudestaan.

- Niin ei tullut. En min'äkään päässyt aamulla silloin kun påiti. Otin taksin, kun en sentään toista tuntia ala seuraavaa autoa odottamaan, huivipäinen vahvisti.

Kuljettaja katsoi tietä ja Antero katseli kuljettajan niskaa.

- Tullaan kun keretään. On isäntä pistänyt niin tiukaksi nämä aikataulut, että kahvitaukoa ei meinaa ehtiä pitää silloin kun olisi aika. Ja nyt nämä perkeleen ajopiirturitkin, kenen lie keksintö. Ota siinä sitten aikataulua kiinni, kun jokainen ylinopeus näkyy piirturilla.

- Sillä Romppaisella vaan ei koskaan tunnu olevan kiire. Hyvin ehtii ja on aikataulussaan. Mutta paunulainen ei tullut aamulla ollenkaan. Kyllä se pisti vihaksi. Saisit sanoa kuskille, kun näet, että mitä tupo tuollainen peli on.

- En minä paunulaisesta tiedä, kun on eri firma. Eikö sen pitäisi tulla joka arkipäivä.

- Ei tullut tänään. Matkahuollosta sanoivat, että kun koululaisilla on vapaa. Joku taksvärkki. Mistä sitä meikäläinen kaiken maailman taksvärkit tietää, mustalakkinen mesoi.

- Niin, taksvärkki niillä on. Johonkin kommunistimaahan menevät tietenkin nekin rahat ja sitten ei autot kulje, huivipää vahvisti.

- Eihän se silloin kulje, jos ei koulupäivää ole. Koululaisautohan se paunulainen on, yritti kuljettaja.

- Mutta olisihan sen voinut etukäteen ilmoittaa, että ei kulje. Toista tuntia jouduin odottamaan aamulla ennen kuin seuraava auto tuli. Ja sitäkin ajoi sellainen nuori kloppi. Ei se mitään puhunut, vaikka en minä sillä autolla yleensä kulje, mustalakkinen lopetti.

Antero katsoi ikkunasta ulos. Oli ollut huono vuosi. Katokorvauksista puhuivat. Ei sitä katoa nyt näkynyt, kun pellot oli ajettu matalaksi sängeksi ja routa suli hitaasti auringon lämmöstä. Ensimmäisten yöpakkasten jälkeen ilma oli erilainen, helpompi hengittää. Maan tuoksu hävisi, mutta alkoi tulla vähitellen savun hajua talojen lämmityksistä ja kevyt hengitys muuttui kosteaksi ja huurtui. Hän käveli metsänlaitaa haulikko olallaan ja sitten kalliorinteen yli ja syvemmälle metsän sisään, ja polku vei Jaakkimanaapaa kohti ja puolukanvarpuihin tarttui aamun kastetta. Hän pysähtyi hengittämään ja huusi Jeriä. Metsä oli erilainen kuin täällä, missä kaikki oli samaa tasaista. Pellot ja peltojen takana metsät.

Hän käveli metsää pitkin ja käveli välillä pienet mäet ja alamäet, vaikka polku enimmäkseen mutkitteli matalampia paikkoja påitkin. Puiden juurista oli hankautunut kaarna moneen kertaan astuttujen saappaiden alla. Hän oli saanut jäädä syksyllä lehteen, kun tiesi maataloudesta. Ei niillä ollut varaa palkata pätevää toimittajaa, jos sellaisia sitten olikaan. Hän oli tullut lähelle suon laitaa ja varovasti otti haulikon esiin.

Linja-auto jarrutti äkkiä vähän, väisti sitten vasempaan. Antero näki tien oikeassa laidassa juoksevan ruskeanmustan ajokoiran. Koira jolkotti omaa vauhtiaan äsken ohitettua kylää kohti.

- Perkele kun noista koirista on riesaa. Irrallaan juoksevat pitkin kyliä. Meidänkin pihalla kävi kaksi kertaa naapurin isännän koira. Lapsia hätyytteli, kuljettaja kirosi.

- Juoksevathan ne koirat, jos vapaiksi lasketaan, huivimummu tupisi.

- Tämä ei juokse enää. Kaksi kertaa kävi pihassa. Lupasin ampua, jos tulee kolmannen.

- NInkö?

- Soitin sille isännälle, että jos lasket irralleen lapsia hätyyttelemään, niin ammun sen.

- Mitäs isäntä?

- Nauroi perkele puhelimessa, että eihän se koira mitään pahaa tee. Tahallaan laski sen irralleen juoksemaan.

- No mitäs sanoitte?

- Sanoin, että sai olla viimeinen kerta, kun irrallaan juoksee meidän pihassa lapsia hätistelemässä. Pelkäävät isoa koiraa.
- Kiinnihän koirat täytyy lain mukaan pitää. Mitä ne irrallaan juoksuttavat, mustahattuinen ihmetteli.

- Soitin saatana poliisille, että jos vielä kerran päästävät koiran irralleen juoksemaan ja lapsia hätistelemään, niin minä ammun sen.

- Mitäs poliisi, huivipää kyseli.

- Sanoi että ampua sellaisen irtokoiran saa, jos tulee pihalle lapsia hätistelemään.

- No mitäs te.

- Odotin että jos vielä päästää koiran meidän pihalle lapsia hätistelemään, niin kuula kalloon vaan.

- Väärinhän se on, kun lapsetkin pelkäävät. Ei niistä irtokoirista tiedä vaikka purisivat, mustahattuinen kommentoi.

- Ei mennyt kuin pari päivää, niin taas oli koira meidän pihassa. Oli saatana naapurin isäntä tahallaan laskenut meidän pihalle juoksemaan. Minä hain pienoiskiväärin ja avasin kamarin ikkunan. Laskin saatana suoraan siitä ikkunasta koiraa.

- Ihanko siitä vain ikkunan läpi ammuitte, huivimummo ihmetteli.

- No avasinhan minä sen ikkunan ensin. Sitten lasautin koiraa keskelle päätä. Korvan taakse osui ja koira kellistyi aivan portaiden eteen. Kun naapurin isäntä kuuli, että olen koiran ampunut, uhkasi saatana poliisin soittaa.

- Niinkö teki, mitäs te?

- Sanoin että saatana soita vaan. Katsotaan kuka tässä maksaa, kun irtokoiria lasketaan juoksemaan toisten pihaan.

- Soittiko se?

- En tiedä. Ei ole sen jälkeen mitään puhunut. Koiranraatonsa haki pihasta eikä puhunut mitään.

Jeri juoksi sopivasti edellä ristiin pitkin rämettä. Antero oli sen niin kouluttanut. Hän tiesi, että lintuja oli tähän aikaan vuodesta, lokakuussa. Hän varmisti vielä kerran, että haulikko oli ampumakunnossa. Käveli varovammin. Jeri nuuski kuono maassa ja häntä suorana. Tumman hännän päässä oli valkea laikku. Rahkasammal rahisi kuivana jalkojen alla. Mättäissä oli ensimmäisten pakkasöiden puremia puolukoita. Antero piti haulikkoa edessä maata kohti. Jeri juoksi matalaa käkkärämäntyä kasvava suon laitaa. Alle miehenmittaiset männyt eivät estäneet näkymistä, siksi harvassa niitä kasvoi. Suo oli ojitettu vähän toistakymmentä vuotta sitten, mutta Antero tiesi, ettei se koskaan kasvaisi kunnon puuta. Hän ehti juuri ajatuksissaan Hanneleen, kun Jeri hätkähti ja jäykisti, jäi asentoon. Se oli saanut hajun. Antero hiipi varovasti lähemmäs. Oikealta räsähti äkkiä siivilleen kolme ruskeanvalkoista lintua. Hän heitti haulikon pskelleen ja sai takimmaisen halolle. Ensimmäinen  laukaus kajahti pitkin syysilmaa terävänä, ase potkaisi olkapäähän, lintu heilahtti ilmassa ja alkoi pudota kierteistä lentoa. Antero heitti asetta vasemmalle, toiseen lintuun, laukaisi uudelleen. Lintu sävähti ilmassa, mutta jatkoi lentoaan suon yli metsän laitaan. Jeri ampaisi liikkeelle maahan pudonneen riekon perään. Anteron huulille nousi hymy. Hän paineli Jerin perään nyt nopeampaan tahtiin ja komensi koiran takaisin. Jeri tuli hetken kuluttua takaisin kantaen suussaan lintu, jonka siivet ja kaula roikkuivat hervottomina alaspäin.


- Hyvä Jeri, Antero kehui. Katsoi lintua, joka oli saanut hyvän osuman. Veritipat tahrasivat valkoisia höyheniä. Riekko, kaunis lintu. Vielä kauniimpi se oli talvella valkoisena, mutta kaunis nytkin, kun puvunvaihto vielä oli keske. Hän otti linnun Jeriltä, tunsi sen lämpimän ruumiin kädessään, katsoi silmää, joka tuijotti mitäännäkemättömänä hänen ohitseen. Silitti lintua kaulahöyhenistä ja pisti reppuunsa.

Antero katseli linja-autonkuljettajan niskaa ja ajatteli hänet halikon tähtäimeen.