Päivä oli lumisadeillan jälkeen
kaunis ja kirkas. Lumi oli valottanut maan. Aurinkokin näyttäytyi
puolipilvisellä taivaanrajassa. Oli iltapäivän kolmas tunti ja se
hohti oranssina pallona vain hieman horisontin yläpuolella lehtensä
menettäneiden puiden oksastojen läpi, pellon takana taivaaseen
mustavalkoista grafiikkaa piirtävän metsikön läpi.
Minä raaputin mieleeni runon:
Yksinäinen naakka koivun latvassa
horisonttiin putoavan auringon
yläpuolella.
Aurinko on naarmuuntunut
oranssinkarvaiseksi
lehdettömien puiden oksastoissa.
Jatkoin Möllintietä valtatielle ja
sen yli metsän laitaan, vaikeasti kuljettavalle metsätraktorin
uralle, ainoalle kirkonkylään johtavalle metsäreitille, jonka
kuluneen vuoden aikana olen Ylistarosta löytänyt. Hanki oli täällä
vielä koskematon, kukaan ei ollut kulkenut tätä hankalaa polkua
vielä lumisateen jälkeen. Melkein koskematon: siellä täällä
polun ylittivät myyrien pienet jälkijonot: kolosta koloon, polun
toiselta puolen polun toiselle puolelle. Joskus jäljet olivat
kiireettömät, kuin uutta lunta ihmettelevät, uutta reittiä
etsivät. Toisaalla jäljet pinkaisivat polun yli kiireisinä,
loikkivin askelin. Siellä täällä myyryläinen oli ahertanut polun
yli edestakaisin, ehkä siirrellen talvivarastoja uuteen paikkaan
niin että pienen eläimen moneen kertaan tallottu jälkijono toi
mieleen myyrien moottoritien.
Talletin muistin verkkokalvolle kuvan:
Vastasataneen lumen pinta
on vielä kulkematon.
Vain myyrien ja päästäisten polut
risteilevät siellä täällä sen
ylitse
sukeltaen esiin hangen alta
hukkuen takaisin hangen kätköihin.
Käännyin ja katselin taakseni, omia
jälkiäni, jotka hieman hoippuen olivat merkinneet kulkuväylän
auringonlaskun suunnasta tähän pisteeseen, jossa nyt olin. Valo
tuli vielä kirkkaana oksien lomitse. Polun varrella molemmin puolin
suopursuja, joiden latvukset olivat saaneet ohuen valkoisen vaipan:
Suopursujen latvoissa
valkoisia tähdistöjä:
ensi lumi on hunnuttanut ne
talven morsiamiksi.
Ohuen lumen peittelemänä
metsäojitettu puupeltokaan
ei näytä raiskatulta.
Jatkoin matkaani mäntymetsikön läpi
ja pienen pellon reunaa kallioisen haavikon laitaan ja uudelle
polulle, jossa joku oli jo kulkenut: hevosen, kärryjen ja ihmisen
jäljet kiersivät metsikköä ja johtivat minut eteenpäin kattonsa
menettäneen riihen ohi pellonylityskohtaan. Pellon halkaisi puro tai
oja, jonka yli oma polkuni kulki lumen alle piiloutunutta puusiltaa
pitkin. Pysähdyin sillalle katselemaan puroa.
Puro vielä sulana
lumisten mättäiden laikuttamana.
Puron sula on rajattu
puhtaan lumen, osmankäämien
ja pajupensaiden verkostolla.
Tulen alkuillan hämärtymössä
nuotiopaikalle pururadan varteen. Pysähdyn siihen. Kaksi
sauvakävelijää ohittaa minut lenkkipolkua pitkin. Tervehdin: ”Ette
sitten vielä ottaneet suksia mukaan.” ”Ei mutta sauvat on.”
Jään katselemaan, kun he sauvakävelevät näkymättömiin. Otan
nuotiopaikalla kuvan.
Nuotiopaikka ohuen lumen peitossa.
Lumi kiipeää kallioita pitkin ylös
taivaaseen ojentuvien mäntyjen
juuriin.
Tässä on makkaralenkin muotoisen
pururadan kääntöpiste, josta puradan alkuun pääsee kahta kautta.
Lähden siihen suuntaan mistä lenkkeilevä pariskunta oli tullut.
Kiipeän pienen mäen yli ja tulen mäntyistutuksien pilaamalle
uudelle rämeelle. Sen halki pururata on vedetty viivottimella
viimeisen kilometrin. Viivottimen jälki näkyy mäntyjen
reunustamana valkoisena suorana, jota reunustavat talven hiihtolatua
varten pystytetyt valopylväät, jotka tekevät etäisyydelle
perspektiivin. Vasta rämeen puolivälissä hiljaisuuden rikkovat
ensimmäiset linnunäänet.
Puukiipijän kutsuääni
lentää männystä korvaani
lumihankea pitkin.
Tulen pururadan päähän, tai
oikeammin alkuun. Täällä näen uudelleen sauvakävelijät jotka
ovat perillä yhtä aikaa, mutta jatkavat hieman eri reittiä
asutukseen. Jatkan metsikön poikki kylätielle. Metsikössä
räkättää parvi alkutalveksi jääneitä rastaita, joita
pihlajanmarjat ovat houkutelleet viipymään. Ne kokoontuvat yöksi
männikköön kuin yömajaan.
Kirjoitan haikumittaan:
parvi rastaita
lentää metsän yömajaan
viipyvät vielä
Tulen asutukseen ja kauppakeskukseen ja
kaupan kautta jatkan maantietä pitkin kotiin, kun ilta on jo
pimentänyt maiseman ja maantien ja kävelytien laidassa tievalot
puhkovat kalmankelmeitä valoreikäjonoja maiseman hämäränmustaan
ja peltojen tummenevanharmaaseen lakanaan. Nivusissa ja munaskuissa
alkaa tuntua kuljetut seitsemän kilometriä, kun kävelen viimeiset
sadat metrit kotiin Ylistaron asemanseudun ankeuteen. Olen ostanut
linnuille auringonkukan siemeniä ja täytän niillä piha-aidan
päälle kiinnitetyn harjakattoisen lintulaudan.