maanantai 29. helmikuuta 2016

Joet palaavat lähteilleen I

I
Sanat alkavat kerääntyä leiriin,
pihakoivun lehdet putoavat
yksitellen.
Sinä olet tuuli,
puhallat korvaan,
hipaiset ihollasi poskeani:

“On lähdettävä,
lähdettävä matkalle,
joka on tanssi.”


Ja minä näen unta
rajattomasta vapaudesta.
Unessa sinä näytät minulle tien
kivisen portin kautta
pohjoiseen,
ainoaan ilmansuuntaan.


Tie vie läpi unen
ja uni läpi elämän.
Sinä tulet alasti minuun, arasti,
sinun äänesi:

“Maagi nukkuu runoilijan silmässä.”

Sinä nukut minun uneni sisällä,
heräät, otat minua kädestä.
Minä pakkaan rinkkani ja olen valmis.


Sinä pelastit minut pimeydeltä
ja humalalta
maailmassa, kaupungissa,
joka muuttui ääriviivoiltaan niin epäselväksi,
että en enää osannut mihinkään kotiin.

Peurasilmäinen tyttö.
Sinä katsoit minua silmilläsi.
Sanoit että maagi nukkuu.

Ennen kuin yö laskeutui päällemme
minä saattelin sinut junaan ja uneen,
hyppäsin kun asema jo liukui ohi,
viimeisenä, ja olimme matkalla,
joka alkoi unesta ja jatkuu unen läpi.


Juna jatkoi asemien ohi.
Sinä nukkumassa minun unessani,
ja unen sisällä toinen uni.

Kerroit,
miten sähkövirta kulki lävitsesi,
etkä sillä hetkellä
ennättänyt pelätä edes kuolemaa.
Minä en osannut pelätä tulevaa:
miljoonat voltit kulkivat
lävitsemme, mutta unessa
lähteminen ei tehnyt kipeää.

Ja juna ohitti pohjoisia jokia, koskipaikkoja,
joissa generaattorit valvovat läpi yön.


Joki virtaa kymmenen voimalan läpi,
rannat vetävät jäähileeseen.
On aika syksyn ja talven välissä.
Rannalla maatuu soukka vene,
ei soudeta enää, ei uistella,
lohi on kuollut,
rannalla lahoavat veneen luut.

Kylmä tunkee luiden läpi.
Etäällä taivaalla tähtiä.
Kuluu öitä, päiviä.
Generaattorit eivät nuku,
vesi ei laula.

Soutajan talo on tyhjä,
mieli matkannut muualle.

Tätä maisemaa en saa mielestäni.

Helmikuun runot

Helmikuun runot

haiku 10.2.2012 
pellot mustina
taivas on lopunharmaa
kastun sateessa

Eurooppa 2016
Europe, sinä olet nainen, 
Zeus-nimisen härän selässä ratsastit Kreetalle, 
sait hänelle kolme lasta, 
voidaanko puhua Euroopan ryöstöstä? 
Nyt pakolaiset kuka minkinlaisilla veneillä 
purjehtivat Välimerellä sinne Kreetaan, 
jota ei vielä ole ympäröity piikkilangoilla, 
pienten lasten silmissä kauhu ja huuto 
ja mereen hukkuvia ruumiita. 
Eurooppa, 1993 Maastrichtin sopimus, 
sinusta tehtiin sisämarkkina-alue, talousunioni, 
yhteisen valuutan toimimaton idea, 
äänestin vastaan. 
Väitin ja väitän edelleen, 
että Euroopan muureja sisältä purettaessa 
ulkorajoille rakennetaan korkeampaa muuria 
kolmannen maailman pakolaistulvaa
ja köyhyyttä vastaan. 
Nyt aitoja rakennetaan Euroopan sisälläkin pitkin Eurooppaa, 
piikkilanka-aitojen takana 
turvapaikkaa haluavien epätoivoisia kasvoja, 
lapsi joka ojentaa kättään aidan läpi kohti Eurooppaa. 
Eurooppa, sinun olisi pitänyt ymmärtää tämä 
viimeistään kun Afrikan vallankumous alkoi 
ja levisi Lähi-itään, 
että nämä tulvat ennen pitää tulevat, 
mutta Eurooppa nukkui 
omahyväisyyden vuosikymmenistä unta. 
Europe, laitan sinuun toiveeni äitinä, 
auta nämä lapset ja äidit Eurooppaan. 
Ojenna kätesi Välimeren yli 
ja saata ihmiset turvaan pakolaisleireiltä, 
tänne maanosaan joka ei ole koskaan ollut köyhä, 
niin että rajoilta tarvitsisi käännyttää ketään 
matkalla turvaan ja parempaan huomiseen. 
Europe, minä rukoilen sinua, 
tee nyt vihdoinkin jotain, 
vaikka monella tavalla kaiken tapahtuneen jälkeen 
suurin osa on jo liian myöhäistä. 
Eurooppa, hukkuneiden lasten hätähuudot; 
eikö ole jo aika, että kuulisit ne 
ja kuuntelisit tarkoin, ihmisyyden nimissä!

Haiku 15.2.2016
tikka touhuaa
lentää käpy nokassaan
hakkuutyömaalle

Haiku 15.2.2016 
kevyt pakkanen
pelloilla uutta lunta
tule jo kevät

Kolme haikua 17.2.2016 
lumikon jäljet 
yöllä lumeen piirtyneet 
jokirannassa 
II 
aurinko paistaa 
linnut laulavat kevättä 
kuusen oksilla 
III 
nuokkuva lumi 
vanhan riihen katolla 
vihjaa keväästä

Haiku 20.2.2016 
viiltävä viima 
silmistä valuu vettä 
jäätyy poskille

Haiku ja yks vanhempi 23.2.2016 
lumisateessa
illan hämärtymössä
häämöttää koti 
II 
suojakelillä
pyrstötiaisparvi
vaeltelemassa

Yöhaiku 23.2.2016 
täysikuu jälleen
iskee silmänurkkaani
verhon lävitse

haiku 25.2.2016
kuuntelen kevään
yön jäljiltä katselen
lumi paljastaa

Haikuja viime päiviltä 28.2.2016 
talon pihassa
lippu puolitangossa
roikkuu apeana 
II 
lumet nuokkuvat
vanhan riihen katolla
seinätkin vinot 
III 
kirkonkoskessa
ahtojäät törröttävät 
kuin ladon päädyt


Haiku 29.2.2016 
tähtikirkas yö 
puolikuu matalalla
melkein selällään

Haikuversioita 29.2.2016
haavoittuneet puut 
auringon laskiessa 
vuotavat verta 
II 
metsänrajassa 
aurinko haavoittunut 
koivukeihäistä 
III 
haavaisina puut 
oranssissa valossa
hangella verta 
IV 
illankoitossa
laskeutuu horisonttiin
kylmä aurinko 
metsänreunassa 
verestävät puunrungot 
aurinko laskee 
VI 
talviaurinko 
verestäväsilmäinen 
sulkee luomensa 
VII 
pikkupakkasta 
auringonlaskun hetki 
lumenpunaista 
VIII 
puiden grafiikka 
haavoittunut aurinko 
kuivaneulassa 
IX 
lehtipuu piirtää 
taivaanrajaan auringon 
veriset kasvot 
aurinko laskee 
keskelle lakeutta 
karkauspäivänä

Runo runosta 29.2.2016 
runo on ajatus 
joka ensin käännetään ylösalaisin 
ja sitten takaisin paikalleen 
sanoi runouden opettajani 
siis kuin siinä pienessä lasipallossa 
jolla lapsena leikin 
käännetään ensin pallo väärinpäin 
ja sitten takaisin 
ja kuvusta sataa lunta kylän ylle 
ja hiutaleet tippuvat uudelleen alas 
mutta eivät koskaan samaan paikkaan 
koska käännöstyössä 
on syntynyt uusi ajatus 
satoja uusia ajatuksia 
joista yksi on niin hyvä 
että siitä syntyy ehkä runo

Blogistani

Olen pitänyt blogia nevaranta.blogspot.com syyskuusta 2009 lähtien, siis noin kuusi ja puoli vuotta. Tarkistuslaskennan jälkeen huomasin että vuosien kuluessa olen julkaissut yhteensä 301 blogitekstiä, tämä on 302.

Määrä on vähän tai paljon, riippuen vähän mihin sitä suhteuttaa. Ystäväni Harri Markoff ja Uuninpankkopoika Saku Timonen julkaisevat uuden blogin joka päivä. Viimeisten vuosien ajan olen kirjoittanut blogin keskimäärin kerran viikossa.

Joku voisi sanoa että olen laiskahko runoilija, kuten olenkin. Tämä kuitenkin on vähän samaa kuin sanoa että Sibelius oli laiska säveltäjä, koska hän sai aikaan vain seitsemän sinfoniaa, kun muutamat ovat säveltäneet runsaasti yli 100. Se määrä ei vertaudu myöskään laatuun, joten millä mittarilla laiskuuttani voitaisiin mitata?

Aiheen? Ei sitenkään. Minulle aiheita ovat olleet pääosin kirjallisuus, vähemmän kuvataide, luonnonsuojelu, vähän köyhyys, viime aikoina rasismi, vähiten rauha ja ihmisoikeudet sekä pahnanpohjimmaisena runsaasti omia runojani ja novellejani sekä julkaisematonta vaelluskirjaani.

Lyhyesti: Kirjoitan blogiini tasan sitä mitä minua kulloinkin sattuu kiinnostamaan. Lukijamääristä tai aiheen kiinnostavuudesta välittämättä, tekstin lyhyyttä tai pituutta pohtimatta. Lukijan tehtävä on arvostaa tekstini joko lukemisen arvoiseksi tai sitten ei.

Niinpä myös lukijoiden määrät vaihtelevat eri blogitekstien kohdalla suuresti. Muistaakseni Jumala-aiheinen blogini on saanut yli 1200 lukijaa, Saatana taas vain puolet siitä. Paljon merkitsisi siis myös se, mitä tunnisteita tekstille laitan tai miten markkinoin sitä. Tällaiset seikat eivät kuitenkaan kiinnosta minua pätkääkään.

Enimmäkseen omilla runoillani tai vaelluskirjoilla saan 10-20 lukijaa. Tosin kun kirjoitin vaelluskirjatekstin katuprtioinnista, lukijoita taisi olla yli 700. Mutta mitä numeroilla tehdään. Niillä ei ole paskankaan merkitystä blogiini. Minulla on ihan omat syyni pitää sitä.

Toki toivoisin että blogitekstejäni luettaisiin ja siksi jaan niitä sinne sun tänne, enimmäkseen omalle seinälleni. Osan teksteistä toivon suuren yleisön luettavaksi (se on vielä jossain kateissa), osan kirjoitan lähinnä muistiinpanoiksi itselleni, vaikkapa tulevia kirjojani varten (ja toivon suuren yleisön lukevan niitäkin).

Se suuri yleisö minulta on toistaiseksi vielä kateissa. Johtunee laiskuudesta. Huonosta markkinoinnista. Mielenkiinnottomista aiheista tai teksteistä. Ja niin edelleen.

Muuan ystäväni ehdotti myös hiljattain että voisin ryhtyä sellaiseksi blogistiksi, joista hän oli kuullut televisiossa: jotkut kuulemma saavat tästä rahaakin, muutamat jopa elävät tällä.

Olen huono ihminen ja huono blogisti rahatalousmaailmassa. Ylipäätään hukkaan kaikki saamani rahat johonkin. En taida ottaa mainoksia blogiini ja tuskin niitä kukaan sinne laittaisikaan.

Ikäväksenne tai iloksenne kirjoittelen näitä blogeja jatkossakin. Suosittelen myös tutustumaan niihin 301 aiempaan jotka jo tähän mennessä ovat ilmestyneet.


lauantai 27. helmikuuta 2016

Santōka – viimeinen kulkurirunoilija



Santōka: Vastapäätä kapakka
Basam Books 2002
suom. Kai Nieminen, 244 s.

I

”Kulkea, juoda, kirjoittaa – ne ovat Santōkan kolme päämäärää.” (Santōka päiväkirja 1936)

”Santōka (Shōichi Taneda 1882-1940) ei menestynyt tässä maailmassa. Hän keskeytti yliopisto-opintonsa, ryyppäsi perheen saketehtaan vararikkoon. Vanhainkirjainkauppiaaksikaan hänestä ei ollut. Hän ei pysynyt mukana vauhdissa – niinpä hän humalapäissään päätti pysäyttää junan, kiskoilla seisten, edestäpäin. Onneksi veturinkuljettaja ehti pysäyttää ensin. Santōka vietiin läheiseen zen-temppeliin selviämään. Santōka hylkäsi maailman, ryhtyi kierteleväksi kerjäläismunkiksi.”

Näin selitetään runoilija Santōkan elämää kokoelman Vastapäätä kapakka takakannessa. Tosin siinä ehkä hieman liioitellaan. Suomentaja Kai Nieminen kertoo esipuheessa: ”Syksyllä 1915 Tanedat tekivät kohtalokkaan virheen: sato oli huono, riisi kallista - he kitsastelivat riisin määrässä, sake jäi vetiseksi ja happani. Seuraavana kesänä sakepanimo kärsi vararikon ja isä katosi jälkiä jättämättä.”

Se tuntuu kuitenkin todelta, ettei Santōka menestynyt missään maallisessa, mutta ei hän menestynyt myöskään luostarielämässä eikä varsinaisesti runoilijanakaan. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa ”Kerjuukulho” ilmestyi vasta vuonna 1932, jolloin Santōka oli siis jo 50-vuotias. Eläessään hän ehti kirjoittaa kaikkiaan 7 runokokoelmaa. Suurempaa julkisuutta hänen runonsa saivat Japanissa vasta 1970-luvulla, yli 30 vuotta runoilijan kuoleman jälkeen.

Santōka oli usein maininnut ystävilleen ja kirjannut päiväkirjaansakin, että toivoi kuolevansa nopeasti ja huomaamatta. Hänen toiveensa toteutui kirjaimellisesti. Lokakuussa 1940 hänen Issō -majassaan järjestettiin runonkirjoituskokous. Kun vieraat illansuussa saapuivat, he löysivät isännän sikeässä unessa. Se ei ollut tavatonta, päinvastoin. Kun Santōka ei yhteentoista mennessä ollut herännyt vieraat päättivät kokouksen ja lähtivät kotiin. Yöllä muuan hänen ystävänsä kuitenkin palasi takaisin ja Santōkan tila oli huonontunut, hän oli jäykistynyt kouristusasentoon. Kun paikalle vihdoin saatiin lääkäri, hän oli jo lakannut hengittämästä, hän oli saanut ensin aivoverenvuodon ja kuollut aamuyöllä sydänkohtaukseen.

Kirjailijanimi Santōka tarkoittaa: Vuoren laella tuli.

II

epäsäännöllistä elämää
väliin kasvattelen partaa
väliin ajan sen taas pois


ruokaa on,
kirja on
ja tupakkaakin

(Santōka 1940)

Santōka luopui jo vuoden 1915 paikkeilla haikun perinteisistä kaavoista. Tämä uusi suuntaus yleistyi muutenkin Japanissa 1910-luvulla. Hänen runonsa ovat vapaamittaisia, joskus lyhyempiä, joskus pidempiä kuin haikut. Niitä voisi nimittää runosäkeiksi, joita hän usein kirjoitti runosarjoiksi. Hän käytti niistä nimitystä haiku, joskus vain ku, (säkeistö). Molemmat sanat merkitsivät hänelle suurin piirtein yhtä kuin ylipäänsä runo. Hän ei halunnut sitoutua runoissaan mihinkään kaavoihin.

Kai Nieminen on kääntänyt kirjaan Vastapäätä kapakka runoja kaikista Santōkan kokoelmista. Lisäksi kirjassa on jälkeenjääneitä runoja ja otteita Santōkan päiväkirjoista vuodesta 1913 lähtien. Santōka on arkipäiväisten havaintojen runoilija, hänen runonsa ovat hetken oivalluksia, vilpittömiä kuvia koetusta, milloin synkkyydestä, milloin pienistä onnellisuuden hetkistä.

Kai Nieminen kirjoittaa: ”... mutta me lukijat kohtaamme kerjäläisen, joka antaa pyytämättä meiltä mitään itselleen. Hän tulee luoksemme milloin haltioituneen riemuissaan, milloin haikean ikävissään – hän ei tungettele, hän on milloin tahansa valmis vetäytymään syrjään. Hän ei tyrkytä meille mitään, hän osoittaa mistä löydämme jos huolimme. Hän näyttää jakavan meille almuja – ihmekö, jos kummastelemme, kunnes huomaamme että hän palauttaa meille sen minkä olemme kadottaneet: arjen ilon, pienten yksinkertaisten asioiden rikkauden.

III

Koska runojen analysointi on enimmäkseen tylsää ja hyödytöntä, kirjoitan tähän sarjan Santōkan runoja eri kokoelmista.

Kerjuukulho 1932

männikön tuulessa
soitan kelloa
aamuin illoin


tunkeudun edemmäs ja edemmäs
yhä vihreät vuoret


varis vaakkuu
minäkin
olen yksinäisen


yksinäni
hyttysten
pisteltävänä


yhä hengissä
rapsutan itseäni


juovuksissa
nukuin sirkan vieressä


tänään
tien varrella
kukki voikukka

Ruohojen ja puiden pagodi 1933

sateinen kotikylä -
kävelen avojaloin


kuu nousee
en varsinaisesti
odota mitään


uudenvuodenpäivänä
varis sanoo kraa kraa


sataa lunta,
kukin kulkee itsekseen


perhonen
lepattaen
takan eteen


tänäänkin sellainen päivä
että kun ei kukaan tulisi

Vuorilla, virroilla 1935

Vuorilla katselen vuoria
sateisena päivänä kuuntelen sadetta
kevät, kesä, syksy, talvi
huomenna on hyvä päivä
eilen oli hyvä ilta


täällä tahdon kuolla
ruoho rehottaa rehottamalla


lepinkäinen kirkaisee
lehti putoaa


puunlehtiä sataa sataa
kerjuukulhoonkin


tahdoin juoda
vettä joka solisi

Ruohomaisema 1936

ammennan astiaan
kuunvaloista vettä


istun
lakastuvien ruohojen
kauneudessa


kukkii äänettä
varisee sitten


syystuuli,
veden ääni
hiovat kiviä

Kakipuun lehtiä 1937

kuseskelen huoletonna
yltympäri ruohonversoja


tänne saakka tultuani
lähden vettä juotuani


selviän humalasta
tuuli puhaltaa alakuloisesti


mikä muuttui minuksi:
syvenevän syksyn minä

Orpona, kylmissäni 1939

leppoisa ilta
hämähäkkiemo, hämähäkinpoikaset


vihmoo talvisadetta
keitin kaiken
jäljellä olevan riisin


en voi muuta kuin
kulkea tätä
umpeenruohottunutta tietä

Varis 1940

veden maukkautta
sammakko kurnuttaa


tämä on
vuorilta pisaroivaa vettä


napa
täynnä hikeä


kuolematon käsi vapisee
helistää tiukua


tuuli puhaltaa
mereltä
purjosipulinkukkiin


tässä kohtaavien
virtojen äänessä
vuorikirsikat kukkivat


varis lentäen
- mennään veden tuolle puolen

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kuvataiteilija Jorma Kuula - Post Scriptum osa III


Kun suojelusenkeli myöhästyy töistä 2/2

Demoniset enkelit


"Se mikä näyttelyssä nousee päällimmäiseksi, ovat kuitenkin uudet enkelisarjat. Näyttelyn nimi on sattuvasti, satuttavasti Demoninen omakuva. Työt satuttavat. Taiteilija on kamppaillut demoniensa kanssa ja tuloksena on kärsimyssilmäisiä kuvia, maalauksia joissa enkelitkin ovat haavoittuneita ja itkevät verta. Tai niiden suudelmissa hengittää kuoleman kylmä kosketus. Viimeisen vuoden aikana taiteilija on maalannut enkelisarjaa, jossa huumorin taustalla väijyy yksinäisyys ja hätä. Kuulan maailmassa onnellisia ei ole olemassa, ei edes onnellisia enkeleitä. Hänen uudet maalauksensa ovat viiltäviä tuskan huutoja, kärsimyksen ja yksinäisyyden kuvauksia.



Enkelit jaetaan Bambergin ilmestyskirjan mukaan 12 eri luokkaan. Jorma Kuulan enkeleitä on Kemin Taidemuseon näyttelyssä karkeasti luokitellen kahta lajia, eivätkä kummatkaan nouse kovin korkealle taivaallisessa hierarkiassa. On kärsiviä, kuoleman kanssa kamppailevia enkeleitä, kalmankalpeita kuolettavasti suutelevia enkeleitä öljyvärimaalauksissa ja toisaalta Hugo Simbergin hengessä tehtyjä akvarellienkeleitä, joiden elämä on maallisen onnetonta. Enkelit ovat tämän elämän surkimuksia ja epäonnistujia, niitä jotka kapakoissa valomerkkiin asti purkavat maailmantuskaansa ja olemisensa kipeyttä.



Jorma Kuulan enkelitkin elävät demonien vallassa. Taistelussa enkeli kamppailee käärmeen kanssa hengestään kuin kreikkalaisen jumaltarun titaani. Rakkaus ja Suudelma eivät ole nekään Kuulan visioissa mitään kauniita asioita. Suudelma on Juudaksen suudelma, kuolemanenkelin kylmä kosketus. Järkyttävyyttä löytyy myös Mustasukkaisuudessa, jossa enkelin hylkäämän miehen katseessa viiltää Kuolevan eläimen ahdistus. Haavoittuneesta enkelistä Kuula sanoi jo näyttelyn tiedotustilaisuudessa, että hänen haavoittuneella enkelillään ei ole kantajia. Se joutuu olemaan yksin, helvetin yksin, kuten tekijänsäkin.



Jos näissä enkelimaalauksissa soi haavoittuneen linnun laulu, niin toisen, humoristisemman kuvan antavat ravintola Ramonan enkelit. Työt ovat satiirisia, enkeleitä puutteineen ja paheineen. Näiden töiden edessä suupielet voisivat vääntyä hymyynkin, mutta toisaalta enkeleiden huumori on mustaa. Ne ovat omakuvanomaisia elämässä epäonnistujia.



Lohduton, kovin lohduton on tällä hetkellä taiteilija Jorma Kuulan maailmankuva. Mutta hänen työnsä, hänn demoninen työskentelynsä antaa näyttelyyn vielä yhden tulkintamahdollisuuden. Töissä soi haavoittuneen linnun laulu, ne ovat kärsimyskuvauksia, mutta niin kauan kuin taiteilija jaksaa työskennellä, se pitää tekijänsä hengissä. Siinä on tämänkin näyttelyn perimmäinen positiivinen sanoma.



Näyttelyn kauneimpia teoksia on hiilellä ja hyvin niukalla värillä kankaalle luonnosteltu Omakuva 12.11.1993. Siinä kuvassa nähdään itsesääliinsä vajonnut, surkeileva taiteilija taustallaan muisto naisesta. Mutta taiteilijan edessä on maalauskangas – ja vaikkakin itsesääliin ja surkeuteen, yksinäisyyteen ahdistuneena: niin kuitenkin Taiteilijana!”

Keijo Nevaranta
Pohjolan Sanomat
15.1.1996

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Kuvataiteilija Jorma Kuula – Post Scriptum osa II






Kun suojelusenkeli myöhästyy töistä

Jorma Kuulan enkelit, abstraktiot ja helvetilliset visiot



Suojelusenkeli on ajanut sillanpientareelle asiakirjasalkku tarakalla, mutta myöhästyy kuitenkin töistä. Lapset ovat menneet jo. Työn nimi on symbolisesti Syntiinlankeemus. Enkeli häpeää mokaansa.



Ramonan enkeli juo kapakassa kaljaansa viimeiseen pilkkuun. Enkelin hätä on kusihätä kapakan vessassa. Ramonan enkeli päätyy hotellihuoneessa sänkyyn alastoman naisen kanssa. Kioskilla enkeli ostaa ravintolaillan päätteeksi kärkkärin.



Kovin raadollisia ovat Jorma Kuulan enkelit, ihmismäisiä kaikkine inhimillisine tunteineen. Kokonaan enkelit eivät kuitenkaan Kemin Taidemuseon näyttelytilaa täytä. Mukaan mahtuu helvetillisiä visioita ja abstraktimpaa puolta taiteilijasta nimeltä Jorma Kuula.



Taidemuseon näyttelytilaa kulkiessani mieleeni nousee portugalilainen runoilija Fernando Pessoa. Pessoa kirjoitti runoja neljänä eri pseudonyyminä, eri taiteilijapersoonina. Lopulta nämä taiteilijapersoonat jakantuivat niin pitkälle, että Pessoa kirjoitti nimimerkillä mielipidelehtiin toisen sivupersoonan vastatessa kirjoituksiin. Runoilija kävi itsensä kanssa polemiikkia.



Samalla tavalla Jorma Kuulan näyttelystä voidaan erottaa ainakin neljä eri taiteilijapersoonaa, neljä tyystin toisistaan poikkeavaa ilmaisutapaa. On monumentaalista abstraktia kalligrafiaa ja abstrakteja herän musiikillisia luontoakvarelleja, on esittäviä ekspressionistisia helvetin näkyjä ja polulta langenneita enkeleitä. Ja kaikki nämä ilmaisukeinot Jorma Kuula hallitsee suvereenisti.



Jos Jorma Kuulan töistä etsii taidehistoriallisia viitteitä, saa pelkästään enkelimaalausten edessä kahlata läpi kokonaisen eepoksen Rodinin Suudelmasta Akseli Gallen-Kallelan kansallisromanttisiin maalauksiin tai Hugo Simbergin ja Magnus Enckellin Tampereen tuomiokirkon seinämaalauksiin: viitteitä löytyy jopa Kalervo Palsan angstiseen taiteeseen. Taiteilija ei kuitenkaan piilottele lähteitään, van päin vastoin hyvin avoimesti viittaa niitä kohti. Hänen teoksensa ovat kommentteja taidehistoriaan – ja samalla hyvin paljon muuta.



Jorma Kuula ei ole ryhtynyt kokoamaan Kemin Taidemuseoon mitään retrospektiivistä näyttelyä, kaikki esilläolevat teokset ovat 1990-luvulta ja merkittävä osa teoksista on viime vuodelta. Taiteilija on maalannut demoniseen tahtiin. Mutta vaikka näyttelyn työt ovat uusia, niistä avautuu yllättävän monta näkökulmaa taiteilijan tuotantoon.



Näyttelyssä pysäyttää jo valtavan kokonsa ansiosta Peking-sarja. Yli kolmen metrin korkuiset työt ovat kuin jättimäisiä kalligrafisia merkkejä, ja töiden väriasteikko on ”japanilaisen” niukka: puhtaita punaisia, mustia ja sinisiä värikenttiä, jotka muistuttavat jossain suhteessa itämaisen tussimaalauksen pensselinvetoja. Vain mittakaava on valtavasti suurennettu.



Näille jättiläismaalauksille voi löytää eräänlaisen vastavoiman näyttelysalin takaosan pienistä musiikillisista luontoakvarelleista, joista Jorma Kuula syksyllä järjesti erillisen näyttelyn Pohjolan Sanomien aulassa. Ihailin silloin ja ihailen edelleen sitä rytmistä varmuutta, jolla Kuula rakentaa vaivattoman ja spontaanin näköiset akvarellinsa. Työt ovat siistejä ja sopivat vaikka kodin seinäkoristeiksi, mutta niistä löytyy myös syvyyttä ja jäntevyyttä, joka paljastaa todellisen taiteilijan töiden takana.



Nonfiguratiivisen, ei-esittävän taiteen rinnalla Jorma Kuulan tuotannossa on koko ajan kulkenut figuratiivinen, esittävä. Tässä näyttelyssä vuodesta 1992lähtien päällimmäisenä linjana on kylmä kauhu, eron tunnot, yksinäisyyden syvyys ja helvetillinen ahdistus.



Helvetti-teoksessa orjantappuroihin kietoutuneet olennot kamppailevat kiirastulen syövereissä. Valvojaisissa päätön kelmeä ruumis saa taustakseen luurankokasvoisia viikatemiehiä, jotka pitävät peijaisiaan ruumiin äärellä. Hurjia ekspressiivisiä naiskuvia löytyy suurikokoisista maalauksista Kesäyö, Nainen ja Alkusynti, joista varsinkin ensimmäinen syöpyi mieleeni maalauksellisen voimansa vuoksi.


Kuvataiteilija Jorma Kuula – Post Scriptum osa I





Kuvataiteilijaystäväni Jorma Kuula (1951-2015) kuoli Kemissä hieman yli vuosi sitten 5.1. 2015. Tänä vuonna hän olisi siis täyttänyt 65 vuotta, mutta ei yltänyt siihen ikään asti. Viime kesänä Kemin Taidemuseossa järjestettiin hänen muistonäyttelynsä, mutta minulle asti tieto hänen kuolemastaan ei yltänyt ennen kuin alkutalvesta. Kaikki yhteiset tuttavamme ilmeisesti kuvittelivat, että olin jo kuullut jo asian joltakin toiselta.


Jorma Kuulan eläessä väitin, että hän kuuluu kolmen Lapin läänin merkittävimmän elävän taiteilijan joukkoon. Kahta muuta en uskaltanut koskaan (ymmärrettävistä syistä) nimetä. Eräitä muistoja ystävyydestämme jäi. Tutustuin Jorma Kuulaan muutettuani Kemiin vuonna 1991. Taisi olla saman vuoden syksyä, kun Jorma järjesti noin 2 miljoonaa markkaa maksaneen ateljeensa avajaiset, jonne silloinen naisystäväni minut vei.



Jorma oli elättänyt perheen, rakentanut omakotitalon ja viimeksi kyseisen ateljeen omalla taiteellisella työllään ansaituilla tuloilla. Tämä on Suomessa varsin poikkeuksellista. Tosin uransa alkuvaiheessa hän oli niin kauan kuin vasara ja saha olivat pysyneet kädessä toiminut kirvesmiesisänsä hanslankarina. Talo kerrallaan Kivikkoon nousi omakotitaloja, niissä asuttiin kunnes seuraava valmistui ja myytiin sitten vanha pois.



Mutta ateljeen avajaisissa elämä näytti hymyilevän. Taiteilija oli juhlatuulella, esitteli kattoikkunoita joista valo tuli oikeassa kulmassa ateljeeseen. Esillä oli kolmimetrisiä maalauksia keskeisestä tuotannosta. Minä haukoin henkeä ihastuksesta ja ihmetyksestä. Otimme boolia niin kuin taidetapahtuman avajaisissa kuuluu.



Karu totuus paljastui vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Avioliitto oli haaksirikossa, omakotitaloon oli muuttanut asumaan vieras mies, Jorma sinnitteli jonkin aikaa ateljeessa ja lähti sitten kaksi muovipusillista paskaisia vaatteita polkupyörän sarvessa huitsiin ”parisuhteesta”. Ennen avioeroa hän ehti lahjoittaa myymättömät maalauksensa alaikäiselle tyttärelleen niin ettei ”pesänjaossa” viety niitäkin, kuten omakotitalolle ja ateljeelle kävi.



Jorma Kuula vaelteli pitkin Kemin katuja ja baareja seuraavat vuodet syvän depression vallassa. Taiteen tekemistä hän ei kuitenkaan missään vaiheessa lopettanut, ennen kuin 90-luvun lopulla Parkinsonin tauti teki maalaamisen mahdottomaksi. Satuin asumaan 1990-luvun puolivälissä Kemin kuuluisassa Vallatussa talossa, jonka toisen kerroksen ikkunasta näin suoraan Jorma Kuulan vastapäisen asunnon keittiöön. Mielenkiinnolla seurasin kun hän maalasi ajoittain keittiössä maisema-akvarelleja.



”Katsoin eilen, että teit duunin viidessä minuutissa”, totesin kerran tavatessamme. ”Ei siinä kyllä niin kauan voinut mennä”, Jorma vastasi. Mutta antaa mennä kun on alamäki alla. Jormaa alkoi näkyä yhä useammin kapakassa käsi ojossa ja Parkinsonin puhjettua tärisevä käsi ojossa. Ystävät ja tukijat alkoivat kaikota.



Kuvaavaa oli, että Jorma Kuula oli ollut perustamassa Lapin Taiteilijaseuraa ja toimi useita vuosia sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Hän oli pitkään myös Kemin Kuvataiteilijoiden toiminnan moottori. Kun kuulin, että hänet oli Lapin Taiteilijaseuran vuosikokouksessa erotettu seurasta jäsenmaksurästien vuoksi, julmistuin. ”Ettehän te perhana Jormaa voi erottaa, hänhän on perustanut koko lafkan. Hänet pitää nimittää seuran kunniajäseneksi.” Näin sitten hieman myöhemmin tapahtuikin.



Viimeisenä merkittävänä voimainponnistuksena Jorma Kuulan taiteilijauralla voidaan pitää vuoden 1995 Kemin Taidemuseon täyttänyttä näyttelyä. Näyttelyn nimi oli Demoninen omakuva ja sen merkittävintä antia omasta mielestäni olivat uudet enkelisarjan maalaukset. Kirjoitin näyttelystä kritiikin Pohjolan Sanomiin. Se ilmestyi lehdessä 15.1.1996 eli lähes päivälleen 20 vuotta sitten. Löysin kirjoitukseni sattumalta pöytälaatikon pohjalta jotain muuta etsiessäni samana päivänä 15. tammikuuta, jolloin se alunperin oli julkaistu.



Tämä yhteensattuma antoi minulle sykäyksen kirjoittaa tämä teksti blogiini ja kirjoitukseni toisessa osassa julkaisen tuolloin 20 vuotta sitten ilmestyneen kritiikkini. Jorma Kuulasta minulle jäi paitsi kaunis muisto ehdottoman hienona taiteilijana ja ihmisenä myös toista tuntia c-kasettinauhalle tehtyä haastattelua hänen depressionsa vaikeimmilta ajoilta. Siitä ei toistaiseksi yksikään kulttuuritaho ole ollut kiinnostunut, vaikka vuosien varrella olen nauhojen olemassaolosta vihjannut vähän sinne ja tänne.



Niin katoo maine ja kunnia.