Ettei Eeva-Liisa Manneria unohdettaisi

Näin sopii unohtaa

Kajaanin Kaupunginteatterin esitys Seminaarin näyttämöllä

Runot: Eeva-Liisa Manner

Ohjaus: Helka-Maria Kinnunen

Musiikki: Anna-Mari Kähärä ja Juho Hannikainen

Näyttämöllä: Antti Hovilainen, Maija Pihlajanoja ja Teija Töyry

sekä muusikot Juho Hannikainen ja Sinikka Isoniemi

Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Kajaanin Kaupunginteatterin johtaja Helka-Maria Kinnunen on ohjannut Seminaarin näyttämölle läpileikkauksen Eeva-Liisa Mannerin runoudesta. Esityksen pohjana ovat Eeva-Liisa Mannerin kootut runot kokoelmasta Kirkas, hämärä, kirkas, sekä Anna-Mari Kähärän ja Juho Hannikaisen runoihin säveltämä musiikki. Näyttämöllä runoja esittävät laulaen ja lausuen Kajaanin Kaupunginteatterin näyttelijät Antti Hovilainen, Maija Pihlajanoja ja Teija Töyry, muusikkoina Juho Hannikainen ja Sinikka Isoniemi.

Eeva-Liisa Manner (5.12.1921 - 7.7.1995) on suomalaisen runouden modernismin edelläkävijöitä ja ehdoton mielirunoilijani kotimaisessa lyriikassa. Mannerin ensimmäinen runokokoelma Mustaa ja punaista ilmestyi jatkosodan aikana 1944. Vuonna 1949 ilmestyi toinen kokoelma Kuin tuuli tai pilvi. Nämä kokoelmat olivat vielä perinteistä loppusointuista lyriikkaa, mutta seitsemän vuoden tauon jälkeen ilmestynyttä kolmatta kokoelmaa Tämä matka (1956) pidetään Mannerin oman runotuotannon läpimurtoteoksena ja runouden suomalaisen modernismin uranuurtajana (lähde:Wikipedia).

Itse synnyin vuosi Eeva-Liisa Mannerin kokoelman Tämä matka ilmestymisen jälkeen. Tutustuin hänen runouteensa lukioikäisenä ja tärkein lähteeni Mannerin runouteen on ollut parikymppisenä jostain divarista hankkimani Eeva-liisa Mannerin kirja Runoja 1956-1977, joka sisältää kootut runot kokoelmista Tämä matka (1956), Orfiset laulut (1960), Niin vaihtuivat vuodenajat (1964), Kirjoitettu kivi (1966), Fahrenheit 121 (1968), Jos suru savuaisi (1968), Paetkaa purret kevein purjein (1971) ja Kuolleet vedet (1977) hänen runoutensa keskeisen tuotannon.

Eeva-Liisa Mannerin runous on pääsyyllinen siihen, että kirjoittamisharrastukseni ja ymmärrykseni runoudesta lukioaikoina ja sen jälkeen lisääntyi ja julkaisin esikoisrunokokoelmani ”Lintujen silmissä kivien kylmyys” vuonna 1982 omakustanteena sekä sittemmin viisi muuta kustannettua runokokoelmaa. Manner on syy, miksi ”ammatiltani” olen ensisijaisesti runoilija. Mannerin runous itsessään on myös pääsyy siihen, miksi olen täysin kyvytön ja jäävi arvostelemaan Kajaanin Kaupunginteatterin toteuttamaa runoesitystä Kajaanin Seminaarin näyttämölle. Manner on minulle liian läheinen, olen lukenut runot omalla tavallani, en kykene arvioimaan toista tulkintaa.

Lievästi järkytyin kun vasta näytelmän ohjelmalehtisestä tajusin, että suuren suomalaisen runoilijan Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta. ”Hyvä Jumala, niinkö kauan siitä on?” Äkkiä tunnen itsenikin hyvin vanhaksi. Olenhan ollut kiinnostunut hänen runoudestaan jo lähes 50 vuotta, elänyt sitä läpi: mystistä, syvällistä, filosofista ja ainutlaatuista Eeva-Liisa Mannerin runoutta, josta itse olen kirjoittanut 1995 välittömästi hänen kuolemansa jälkeen Pohjolan Sanomiin esseen Eeva-Liisa Mannerin runoudesta, joka sittemmin on ilmestynyt blogissani osoitteessa:

https://nevaranta.blogspot.com/2009/09/eeva-liisa-mannerin-syva-matka-in.html

Hautajaiset

Antero nosti housunpunttejaan ja käveli tutulta pihalta pois. Hän pysähtyi katsomaan lurua, jonka oli kaivanut lapiolla maahan. Kevät veti sulanutta lunta, vedeksi muuttunutta, hitaasti maan sisään. Naapurin vanhapiika oli tullut sanomaan, että lapiolla kaivettu ura oli liian leveä, eikä sen tähden vetänyt. Oli itse vetänyt lapionsyrjällä syvän ja kulkevan uran.

Oli mennyt päiviä ja luru veti. Aurinko paistoi talvella luotua lumikasaa pihan perältä matalammaksi. Ensimmäiset kärpäset ilmestyivät huusin seinälle. He tulivat kotiin kyläpaikasta niihin aikoihin, jolloin ilta muuttui pitkäksi ja hämäräksi. Naapurin vanhapiika oli ovella vastassa.

- Täällä kävi kaksi poliisia ja sanoi, että teidän äitinne on kuollut, nainen sanoi isälle.

- Vai niin, hän meni sitten, isäni sanoi.

He avasivat ulko-oven, menivät sisään ja tuli hiljaista. Viikkoa myöhemmin Anterolle ostettiin uudet housut, suorapunttiset, joissa oli vähän kasvunvaraa. Piti lähteä hautajaisiin. Hän ajatteli, että muutamassa päivässä luru vetäisi pihan kuiviin. Hän käveli isänsä ja äitinsä kanssa tutulta pihalta pois. Kadulla odotti auto.

Hautajaiset olivat vaatimattomat. Sitä hän ajatteli vasta vuosia myöhemmin. Muisti vain, miten pienellä joukolla kokoonnuttiin kappelin eteen. Hän ajatteli, että isoäiti on kuollut. Oli leikkinyt tuossa paikassa monena kesänä. Tuntui kummalta, että jotain sellaista ihmistä vietiin hautaan, jonka oli nähnyt ja tunsi. Täti pidätti itkua ja kiitti siitä, että ihmisiä oli tullut paikalle.

- Nyt ne jo menevät, joku huomasi.

Haudankaivajalta näyttävä oli työntänyt saattokärryt ulos kappelista ja sukulaiset hätäilivät vainajan perään. Pienellä hautausmaalla kuljettiin lyhyt matka ja isä oli nostamassa arkkua hautaan. Tummapukuinen mies piti lyhyen puheen. Sen päälle uskonsisaret lauloivat laulun, jota saattoväki ei tuntenut. Antero muisti, että mummu oli antanut luettavaksi lehtiä, joita isä sanoi lahkolaisten höpinöiksi.

Hän muisti rannekellon, jonka oli käynyt mummun kanssa ostamassa kaupungista. Viimeiset kilometrit oli kävelty linja-autolta kotiin. Yhtä mittaa piti katsoa kelloa, paljonko aikaa oli kulunut. Nyt hän vilkaisi samaa kelloa, ja tuntui että sekuntiviisari ei liikkunut lainkaan. Jokin liikkui kurkussa, vaikka hän ei sittenkään oikein ymmärtänyt.

Istuttiin kahvipöydässä. Paikalla olivat serkut, jotka olivat paljon vanhempia kuin hän itse. Vähän hän heitä tunsi. Isä, äiti, täti ja papinvirkaa toimittanut mies. Uskonsisaret kävivät, mutta lähtivät hätäisesti ensimmäisen kupin jälkeen.

Isä otti puhuakseen papin kanssa. Antero katsoi kirjoja, joita mummu oli hankkinut kirjahyllyynsä. Hän muisti lukeneensa niin kauan kun oli ollut koulussa ja kesällä satoi. Nuortenkirjojen loputtua menivät klassikot. ”Poikia ja rakastajia” oli ensimmäinen joka otti eteen. Hän muisti tilanteen ja häpesi. Jäkeen päin hän ihmetteli, miten mummun kirjastosta löytyi tämäkin. Vartiotornit tuli luettua siinä sivussa.

- Vedenpaisumus voidaan selittää sillä, että Jumalan luotua taivaan ja maan jäi ilmakehään vielä vesihöyryä, joka aiheutti sademetsän kaltaisen tasaisen paratiisin kaikkialle maailmaan. Valo siivilöity pilvien läpi niin, että syntyi samanlainen tila kuin kasvihuoneessa. Vedenpaisumuksessa tämä vesihöyry satoi alas ja ihmisten olosuhteet muuttuivat. Sen tähden ihmisten elinikäkin lyheni sen jälkeen, kun Noakin arkki laskeutui Araratin vuorelle.

Papinvirkaa toimittanut mies selitti isälle sitä, miten Raamatun sana voidaan todistaa tieteeksi. Vuosia myöhemmin Antero muisti tämän ajatuksen, joka hänestä tuntui järkevältä. Hän muisti uskonnonopettajan, joka selitti miten autiomaassa elää käärmelaji, joka kosketuksesta jäykistyy kuin keppi. Näin voidaan selittää Mooseksen ihme, miten keppi muuttuu käärmeeksi. Mutta miten kivestä isketään kepillä vettä, tätä ihmettä uskonnonopettajakaan ei selittänyt. Yleensäkin ajatukset, joita hänelle esitettiin tuntuivat järkeviltä. Ei hän koskaan ollut pysähtynyt miettimään miksi.

Kotimatkalla isä kehui papinvirkaa toimittanutta varsin järkeväksi mieheksi. Hänen kanssaan oli mielenkiintoista jutella. Tieteellisistä kysymyksistä isä ei ollut halunnut kovin paljon väitellä. Antero ei silloin vielä ymmärtänyt, että hautajaispäivänä on turha tehdä riitaa tällaisista asioista. Uskoi pitkään, että vedenpaisumus on syntynyt maailmaa ympäröivästä vesikehästä. Ajatus ei ollut hullumpi vieläkään. Hautajasten jälkeen heillä kävi muutaman kerran jehovalaisia kahvilla. Sitten lakkasivat.

Luru veti pihan kuivaksi. Seuraavana kesänä hän osasi jo itse tehdä kulkevän väylän. Kasvoi ulos suorista housuista, joihin oli jätetty kasvunvaraa. Muutti vanhempien mukana toiseen kaupunkiin. Unohti huusin ja kärpäset ja vanhanpiian, joka oli opettanut tekemään luruja. Piti kelloa kädessään. Aina kun katsoi kelloa, muisti.