Näin lähdetään merelle Jomppa
Ojaharjun Valkoisen kaupungin alussa, mutta kirjahan sijoittuukin sen
itsenäisyyden aattoon ja aamuun, joka sitten EU:n liittymisen myötä
menetettiin.
Kun itse asuin Vaasassa 1990-luvun
loppupuolella Meetviikki eli Onkilahti oli pääosin kuollut. Se oli
vuosikymmenet toiminut käytännössä Wärtsilän jätevesialtaana
ja paitsi kalat myös koko pohjaeliöstö näytti kuolleen suuressa
osassa lahtea. Palosaaren silta aitasi tämän altaan. Se mikä oli
vanhaa oli että edelleen Meetviiki haisi pahalta.
Kirjoittelimme joskus tuolloin
1990-luvun lopulla Pohjanmaan Kansaan mätäkuun juttusarjaa.
Testasimme muun muassa edesmenneen toimittajaystäväni Juhani
Tolppasen kanssa ruotsalaista muovista saunavihtaa Vaasan viimeisessä
yleisessä saunassa. Se herätti huomiota muissa saunojissa,
varsinkin kun ämpäristä vettä vihdalla nostaessani koko
ämpärillinen roiskahti muovivihdalla vieressäistujien naamalle.
Sitten keksimme lähteä ongelle
Onkilahdelle. Varmistimme saaliin käymällä Kauppahallin
kalatiskillä ja ostimme sieltä punaiseksi keitetyn hummerin.
Työmaalta haimme onkivehkeet ja kameran ja painelimme Palosaaren
sillan kupeeseen kalapaikalle. Emme kuitenkaan malttaneet olla
maistamatta hummeria, joka epäilyksemme mukaan Onkilahdessa aikansa
uituaan olisi syömäkelvoton. Söimme siis hummeriparalta toisen
saksen.
Suuntasimme kalapaikalle Palosaaren
sillan kupeeseen. Pistimme hummerin koukkuun heitimme mato-ongen
veteen ja ryhdyimme odottamaan. Olisihan hummeri tietysti täkyksi
hauillekin kelvannut, mutta meillä se toimi täkynä uteliaille
ohikulkijoille. Jokainen kalastajahan tietää, että vaikka olisi
ongella jossain erämaalammessa niin kohta on selän takana joku
kysymässä tuleeko kalaa.
Kun siis selkämme takaa siis hieman
naureskellen ohikulkija kyseli että syökö kala, niin silloin
tärppäsi, minä kiskoin lahdesta ongella hummerin ja Tolppanen
kuvasi kyselöijöiden hölmistyneitä naamoja. Näin ja
ohikulkijoita sitten jututtaen saimme Onkilahden ravustusretkestä
reportaasin seuraavan päivän lehteen.
Tästä ravustusretkestä on kuitenkin
aikaa jo neljännesvuosisata enkä tiedä Onkilahden nykytilaa. Olen
kuullut että ainakin ahven nykyään taas nousee kutemaan Onkilahden
perälle. Jätevesipäästöjä on 90-luvun jälkeen vähennetty
direktiiveillä. Se onnistuuko ahvenen kutu on epäselvää. Uskon
kuitenkin että pysyvää on kaasun nouseminen Onkilahden pohjasta ja
haiseminen.
Mutta toivottavasti edessä vielä on
aika, jolloin Jomppa Ojaharjun Valkoisen kaupungin alussa oleva
kuvaus pitää taas paikkansa. Että Onkilahdessa viihtyvät appura
ja särki ja haukea tulee vaatimattomillakin vehkeillä ja ennen
kaikkea että Onkilahden pohja herää uudelleen elämään.