Ezra Pound: Pisan Cantot

Ezra Pound: Pisan Cantot

suom. Kari Aronpuro

377 s. ntamo. 2018

”Unelman murenemisen murhe talonpojan köyryissä

hartioissa

Manes! Manes nyljettiin ja täytettiin,

Niin Ben ja la Clara a Milano

kantapäistä Milanossa

Että raatokärpästen toukat söisivät kuolleen härän

DIGONOS, Διόνυσος kerrassaan kahdesti ristiinnaulittu

tunteeko historia sellaista?

Mutta sano tämä Possumille: pamaus, ei kitinä,

paukahtaen, ei kitisten,

Rakentaa Deiokesin kaupunki, jonka terasseilla tähtien värit.

(… )”

(Ezra Pound: Pisan Cantot LXXIV)

Näin alkaa Ezra Poundin (1885-1972) ”Pisan cantot”. Amerikkalainen runoilija Ezra Pound kirjoitti pääteostaan The Cantos kaikkiaan 53 vuotta vuosina 1916-1969. Cantot ilmestyivät vuosien mittaan yhdeksänä erillisenä ”sikermänä”. 116 vapaamittaista runoa sisältävän kokoelman ytimessä on The Pisan Cantos (1948), joka sisältää kaikkiaan 11 cantoa, runoa (canto = laulu). Kari Aronpuron suomennoksessa Pisan cantot sisältää 132 sivua tekstiä, 146 sivua selityksiä ja 78-sivuisen Suomentajan epilogin. Näin on saaatu aikaan vihdoin 2018 ilmestynyt 377-sivuinen pehmeäkantinen tiiliskivi. Siinä minulla riittää pureksittavaa jatkossakin vielä pitkäksi aikaa.

Ezra Pound – elämä ja runous

Minun on heti myönnettävä, että tunnen Ezra Poundin tuotantoa äärettömän huonosti. Toki olen tiennyt hänen kuuluvan 1900-luvun merkittävimpiin runoilijoihin, mutta jotenkin olen onnistunut sivuuttamaan hänet melkeinpä olankohauksella. Osittain se tietenkin johtuu siitä, että Poundia on suomennettu yllättävän vähän. Ennen Aronpuron Pisan Cantoja suomeksi on ilmestynyt vain yksi kokoelma Poundin runoja: Tuomas Anhavan suomentama ja Otavan vuonna 1971 julkaisema Personae – valikoima runoja vuosilta 1908-1919 (jonka muistelen lukeneeni hieman yli 40 vuotta sitten). Lisäksi yksittäisiä cantoja on suomennettu ja julkaistu antologioissa ja runolehdissä. Mutta vasta Kari Aronpuron valtava suomennostyö avaa jonkinlaisen konkreettisen ikkunan Ezra Poundin elämään ja hänen runouteensa.

Ezra Weston Loomis Pound – mielisairas nero, fasisti, Mussolinin kiihkeä ihailija, amerikkalainen maaailmankansalainen ja maanpetturi, anarkistinen taloustieteilijä, kehno poliitikko ja filosofi, jonkin verran tunnettu säveltäjä ja muusikko, jukuripäinen vastarannan kiiski, kungfutselainen, pythagoralainen teosofi, sovinistinen juutalaisvihaaja, imagistisen runouden perustaja ja oppi-isä, omalaaatuinen esseisti, kävelevä länsimaisen kulttuurihistorian ja kiinalaisen klassisen kirjallisuuden ensyklopedia, äärikonservatiivinen poliittinen sananjulistaja, Amerikan ja Rooseveltin vastainen ristiretkeilijä, eräs monimutkaisimmista ja ärsyttävimmistä persoonista kirjallisuuden historiassa, mutta 1900-luvun alun merkittävin runouden uudistaja ja ennen kaikkea huikean nerokas ja samalla tajuttoman vaikea runoilija. Tätä kaikkea ja suunnattoman paljon muuta oli Ezra Pound.

Aronpuron suomentama Pisan cantot on paitsi koko vuosikymmenten mittaisen Cantojen muodostaman jättiläismäisen runoelman ytimessä, myös kirjoitettu hänen elämänsä merkittävimmässä käännekohdassa tai pitäisikö sanoa järkyttävimmässä vaiheessa. Ne on kirjoitettu II maailmansodan lopulla USAn joukkojen poliittisena vankina Italiassa Pisan kaupungin liepeillä sijaitsevassa Metaton kylässä maanpetoksesta epäiltynä, kuolemantuomion uhan varjostamana. Vuonna 1945 Metaton vankileirissä oli noin 3600 amerikkalaista vankia.

Vankileirille Mussolinia sodan aikana avoimesti kannattanut ja Rooseveltin sotapolitiikkaa ja yleensä synnyinmaataan Yhdysvaltoja Italian radion Radio Roman englanninkielisissä lähetyksissä vuosina 1941-1943 arvostellut Pound tuotiin Genovasta 24. toukokuuta 1945 ja sieltä hänet siirrettiin 16. marraskuuta 1945 Yhdysvaltoihin Bollingerin lentotukikohtaan Washington DCssä. Ensimmäiset 24 päivää leirillä runoilijaa pidettiin vankina parin neliömetrin teräsverkkohäkkiin suljettuna ”tuulten ja sateiden, paahtavan auringon ja maantien pölyn armoilla voimakkaan valonheittäjän yötä päivää valvovan katseen alla”. Kun vangin henkinen ja fyysinen kunto romahti hänet siirrettiin telttamajoitukseen 18. kesäkuuta. Pound aloitti Pisan cantojen kirjoittamisen ”gorillahäkissä” vessapaperille. Viimeinen canto alkaa päiväyksellä 8.lokakuuta (1945), mutta itse kokoelma julkaistiin vuonna 1948. Niin, sodan päätyttyä Poundia ei kuitenkaan tuomittu teloitettavaksi, vaan hänet suljettiin marraskuussa 1945 Washingtonissa St. Elisabethin mielisairaalaan ”rikollisten mielisairaiden osastolle”, josta hän vapautui huhtikuussa 1958.

Pisan cantot

Suopeat silmät, vaiteliaat, eivät ylimieliset

myös sade kuuluu tapahtumiseen

Se mistä lähdet ei ole tie

ja oliivipuu kukkii valkeana tuulessa

Kiangissa ja Hanissa pesty

minkä valkoisuuden lisäät tähän valkoisuuteen,

minkä puhtauden?

”suuri periplum tuo tähdet rannallemme”

Kun Pound pidätettiin, hän otti mukaansa kaksi kirjaa: kungfutselaisuuden pääteokset sekä pienen kiina-englanti sanakirjan. Lisäksi hän sai leiripapilta ohuen Kappalaisen kenttäkirjan ja löysi vankilan vessasta pienen runoutta käsittelevän teoksen. Nämä olivat siis käytännön lähdemateriaalia Pisan cantojen kirjoittamiseen. Mutta tämän lisäksi Pound kantoi sekä koko kirjallisuudenhistorian että länsimaisen ja itämaisen (ennen muuta kiinalaisen) kulttuurihistorian ensyklopediaa omassa päässään. Tälle perustalle Pound rakensi runoelmansa. Koko Cantojen lähtökohtana on Dante Allighierin Jumalaisen näytelmän kaltainen eeppinen runoelma Paratiisista ja Helvetistä.

Pound on leirillä suljettuna ahtaaseen tilaan. Hän siis kirjoittaa ensin lähes kuukauden gorillahäkissä, aluksi vessapaperille. Mutta runoelmassaan hän yhdistää leirin ankeisiin olosuhteisiin ja jokapäiväisyyteen muistonsa ja muistinsa, liikkuu ajassa ja ulottuvuudessa kätevästi milloin muinaiseen Kreikkaan ja sen jumaliin tai Odysseuksen harharetkiin, milloin matkustaa aikakoneessa 1200-luvun Italiaan ja Danten kuvitelmiin, milloin klassisten kiinalaisten suurten keisareiden hoveihin ja kungfutselaisten mestareiden opetustensa ytimeen, tekstiin ahtautuvat aikalaiskirjailijoiden kohtaamiset ja mietteet ja englannin lisäksi kirjassa on ainakin 13 eri kielellä kirjoitettuja sitaatteja. Vankila-alue laajenee koko Euroopan kartaksi, paikoiksi joissa hän on itse käynyt, reiteiksi joita Odysseus on kulkenut tai paikoiksi, joita Dante on Paratiisissa ja Helvetissä kuvannut. Ja sitten mausteeksi vähän vankilaslangia, kohtalotovereiden suusta kuultuja katkelmia.

Imagismin periaatteita oli runon tiivistäminen lyhyeksi, teräväksi ja täsmälliseksi. Poundia kuitenkin kiehtoi myös pidempi muoto. Cantoissa hän oli löytänyt tavan yhdistää nämä kaksi ristiriitaista asiaa. Hän kutoo pienistä fragmenteista räsymattoa, tekee niistä jättiläismäistä palapelia, jossa ajatus liikkuu rivi riviltä milloin missäkin aikakaudessa, paikassa, ajankohdassa tai tapahtumassa. Se monikielisten sitaattien ohella ei todellakaan tee lukemista helpoksi. Aronpuron selitykset ja epilogi tulevat perusteellisessa lukemisessa toden totta enemmän kuin tarpeeseen, jotta runoelman syvemmät merkitykset avautuisivat lukijalle.

Miten muuten tietäisimme että väliotsikon alla olevat ”suopeat silmät” kuuluvat 1200-luvulla eläneelle ylhäisönaiselle Gunizza Romanolle, jonka Dante sijoitti Paratiisissa Venuksen taivaaseen ja tässä katkelmassa runo keskittyy valon ja järjen lunastusvoimaan sekä muistelemisen puhdistavaan vaikutukseen. Miten ”sade kuuluu tapahtumiseen” liittyy taolaiseen tien filosofiaan, missä tao on tie tai polku, jossa kaikki elämä sekoittuu ja virtaa luonnon vuohon ja tämä taas johdattaa taivaan meille suomiin kungfutselaisiin moraalilakeihin jne. hengästyttävinä harppauksina.

Tietenkin kirjaa voi lukea myös toisin: Lukemalla runot runona ja ottamalla kopin siitä minkä sattuu runoista löytämään ja ymmärtämään, kuuntelemalla niiden musiikkia, puron tai sanojen virran ryöppyä korvissa, kielen kauneutta ja ajatuksen estotonta liikettä läpi aikojen ja aikakausien. Tätäkin yritin - ja sittenkin korvan taakse tällä lukutavalla Pisan cantoja lukiessa korvien taakse jää kihelmöimään sama tunne kuin minulle joskus nuorena syntyi Poundin aikalaisen James Joycen Odysseusta lukiessani: Kun olen lukenut noin 30 sivua tekstiä, Joycella Odysseuksen ensimmäisen luvun, Poundilla ensimmäisen canton, minun on tunnustettava etten ole ymmärtänyt yhtään mitään ja aloitettava taas alusta...

Tai lopusta:

”Kun hyinen halla hamuaa sun telttaas

Niin kiität kun yö päiväksi kääntyy taas.”

Kiinalaisesta maalaustaiteesta (osa 1)

Taiteen maailmanhistoria. Kiinalainen maalaustaide.

© Editions Rencontre, Lausanne 1975

Kuva1. Kuo Hsi: Varhaiskevät vuoristossa. (v.1072)

Kuva 2. Qian Xuan: Varhaissyksy

I

Kiinalaisen maalaustaiteen perinne on pitkä. Jo 1000-luvulta eaa. on löydetty paitsi runsaasti pronssi-, keramiikka- ja jadetöitä myös värifragmentteja hautakammioiden seinämaalauksista. Perimätiedon mukaan maalaustaiteen juuret ulottuvat ainakin 2000-luvulle eaa., legendaarisen Keltaisen Keisarin, tarunomaisen Huang Tin hallitusaikaan, joka oli keksinyt lääketieteen ja ottanut käyttöön kuvakirjoituksen.

Varsinaisia maalauksia on kuitenkin löydetty vasta Taistelevien valtioiden ajalta 300-200 eaa. Näihin aikoihin Kiina sai nimensä ja rajansa ja tältä ajalta on peräisin vanhin löydetty silkkimaalaus. Tämän jälkeen seurasi neljä vuosisataa kestänyt rauhan aika 221 eaa. – 220 eaa. Tämä Han-dynastian ajanjakso oli kiinalaisen maalaustaiteen vilkkaan kehityksen aikaa. Näiden aikojen maalaustaide määräsi pitkälle kiinalaisen maalaustaiteen tulevat kehityssuunnat.

Kiinalainen maalaustaide on kehittynyt pääasiassa kirjoituksesta, sen kalligrafisista elementeistä. Sekä kirjoitus että maalaus tavoittelevat samanlaista ilmaisua ja ovat saaneet alkunsa sivellintekniikasta, joka vaatii käden ja käsivarren joustavaa hallintaa. Maalaaminen ja kirjoitus molemmat kuvasivat aineellisesta ja henkisestä maailmasta otettujen muotojen pelkistämistä ja abstrahoimista. Maalaaminen ja kirjoittaminen esittivät samaa runollista tapahtumaa, mistä johtui pelkän jäljittelyn ja samanlaisen muodon karttaminen.

II

Merkittävää on että kiinalainen maalaustaide on alusta lähtien ollut sitoutuneena filosofiaan. Se on perusolemukseltaan filosofista, olivatpa maalauksen aiheena sitten maisemat, mietiskelevät munkit tai kasvit ja eläimet. Kiinalaisessa filosofiassa on muinaisista ajoista alkaen korostunut kaksi pääsuuntaa, kungfutselaisuus ja taolaisuus.

Kungfutse on todellinen henkilö, joka on elänyt ”taistelevien valtioiden ja satojen filosofien aikakautena” 551-479 eaa. Hän korosti opetuksissaan hyvää hallintoa, oikeudenmukaisuutta, hyviä tapoja ja viisautta. Sen eräänlaiseksi vastapooliksi on jo ennen ajanlaskun alkua syntynyt taolaisuus.

Taolaisuuden perustajaksi sanottu Laotse on myyttisempi henkilö. Hän on mahdollisesti elänyt joko 500- tai 300-luvulla eaa., toisaalta ei ole varmuutta, onko häntä ollut lainkaan olemassa. Erään legendan mukaan hän on syntynyt 13 inkarnaatiossa, joista viimeisessä hän on elänyt 990-vuotiaaksi.

Taolaisuuden perusteoksessa Tao te chingissä korostetaan luonnon luonnollisuutta ja luonnollista toimintaa, se on oppia oikeasta tiestä ja tien kulkemisesta. Taolaisuus on luonteeltaan mystistä, mystisen naaraan metsästystä, kun taas kungfutselaisuudessa korostuvat arkielämän hyveet.

Kolmas kiinalaisen filosofian keskeinen suuntaus on buddhalaisuus, erityisesti tsan-buddhalaisuus (japanissa zen-buddhismi), joka levisi Kiinaan Intiasta legendan mukaan Boddhidharman tuomana noin 600-luvulla jaa. Tsanissa korostetaan puhdasta oivallusta, tietämistä vailla tietoa; siinä oivallus totuudesta löydetään paradoksien kautta, intuitiivisena valaistumisena.

III

Kiinalainen maalaustaide hylkää kokonaisuutena satunnaiset ainekset. Se pyrkii ikuistamaan vaikutelman ja hetkellisen havainnon taustalla olevan pysyvän todellisuuden, joka löytyy luonnon järjestyksestä. Kolmen eri filosofisen virtauksen sävyttämä maalaustaide ei pirstoudu kolmeksi jyrkästi erilaiseksi esteettiseksi suunnaksi. Kysymys on pikemminkin sävyeroista.

”Rationaaliseen ajatusjärjestelmään perustuva konfutselaisuus johti esimerkilliseen eettiseen ja kasvatukselliseen kuriin. Taolaisuus sen sijaan korotti intuition järjen yläpuolelle, herätti vapauden tarpeen ja yksilöllisyyden ja edellytti poeettista ja mystistä perusasennetta. Buddhalaisuus esiintyy profaanissa maalaustaiteessa vain taolaisuuden välityksellä varsinkin Tang-ajalla (618-917 jaa.), jolloin tsan-lahko loi mietiskelyyn ja spontaanisuuteen turvautuen intuitiivisen, yhdistävän ja kokonaisen maailmankuvan.” Näin kuvailee kiinalaiseen maalaustaiteen peruslinjoja Raoul-Jean Moulin.

Kiinalaisessa maalaustaiteessa ilmenee joitakin länsimaiselle ajattelulle ja taidekäsitykselle hieman omalaatuista piirrettä. Maalausten lähtökohdat ovat aina todellisuudessa, todellisessa luonnossa ja luonnonhavainnossa, jota maalauksssa sitten pelkistetään ja henkistetään. Länsimaisessa taiteessa Leonardon aikoihin kehitetty perspektiivi puuttuu kiinalaisesta taiteesta kokonaan ja se on korvattu ”ilmaperspektiivillä” tai kuten Raol-Jean Moulin toteaa se ”kääntää perspektiivin nurin projisoimalla horisonttiviivan katsojan taakse”.

Toisaalta kiinalainen taide on koko keisarikuntien ajan viime vuosisadalle asti hyvin perinteeseen pitäytyvää. Sitä hallitsevat läpi historian tietyt keskeiset aiheet: oppineet ja pyhät karikatyyrisesti maalatut henkilöt, vuoristo- ja jokimaisemat sekä linnut, kalat, kilpikonnat ja kukka- tai kaislamaalaukset. Mutta eivät pelkästään aiheet ole samoja vaan merkittäviä maalauksia on suoraan jäljitelty jopa sukupolvien ajan niin että monesti on vaikea tietää, milloin kyseessä on alkuperäinen maalaus, milloin myöhäisempi jäljitelmä. Näin taiteilijan identiteetti jää taka-alalle ja ikään kuin katoaa maalaukseen, jolla näin on oma identiteettinsä.

IV

Kiinalainen maalaustaide on kuvarullien ja silkkimaalausten, pensseleiden ja tussin taidetta. Sille ominaista on niukka väriasteikko. Läpi historian vallassa on ollut viiden värin sääntö; enemmän kuin viisi väriä olisi jo aivan liikaa... Ja monille taiteilijoille jo viisi väriäkin on turhuutta. Se on mestarillisen siveltimenkäytön ja niukkojen mutta herkkien värien taidetta. Niinpä esimerkiksi 600-luvun lopulla kuuluisuutta saavuttaneen Jin Tseng-jungin sanottiin ilmentävän ”ilmentävän jokaista viittä väriä yksinomaan tussin avulla.” Wang Wei ja Tang-kauden loppupuolen muut merkittävät taiteilijat herättivät ihailua taidollaan ”varjostaa tussia niin että viisi väriä tulevat näkyviin.” Tätä lausetta on lainattu usein monokromisen maalauksen yhteydessä samoin kuin seuraavaakin: ”Joka hallitsee tussin, hallitsee viisi väriä.”