Kiinalaisesta maalaustaiteesta (osa 1)

Taiteen maailmanhistoria. Kiinalainen maalaustaide.

© Editions Rencontre, Lausanne 1975

Kuva1. Kuo Hsi: Varhaiskevät vuoristossa. (v.1072)

Kuva 2. Qian Xuan: Varhaissyksy

I

Kiinalaisen maalaustaiteen perinne on pitkä. Jo 1000-luvulta eaa. on löydetty paitsi runsaasti pronssi-, keramiikka- ja jadetöitä myös värifragmentteja hautakammioiden seinämaalauksista. Perimätiedon mukaan maalaustaiteen juuret ulottuvat ainakin 2000-luvulle eaa., legendaarisen Keltaisen Keisarin, tarunomaisen Huang Tin hallitusaikaan, joka oli keksinyt lääketieteen ja ottanut käyttöön kuvakirjoituksen.

Varsinaisia maalauksia on kuitenkin löydetty vasta Taistelevien valtioiden ajalta 300-200 eaa. Näihin aikoihin Kiina sai nimensä ja rajansa ja tältä ajalta on peräisin vanhin löydetty silkkimaalaus. Tämän jälkeen seurasi neljä vuosisataa kestänyt rauhan aika 221 eaa. – 220 eaa. Tämä Han-dynastian ajanjakso oli kiinalaisen maalaustaiteen vilkkaan kehityksen aikaa. Näiden aikojen maalaustaide määräsi pitkälle kiinalaisen maalaustaiteen tulevat kehityssuunnat.

Kiinalainen maalaustaide on kehittynyt pääasiassa kirjoituksesta, sen kalligrafisista elementeistä. Sekä kirjoitus että maalaus tavoittelevat samanlaista ilmaisua ja ovat saaneet alkunsa sivellintekniikasta, joka vaatii käden ja käsivarren joustavaa hallintaa. Maalaaminen ja kirjoitus molemmat kuvasivat aineellisesta ja henkisestä maailmasta otettujen muotojen pelkistämistä ja abstrahoimista. Maalaaminen ja kirjoittaminen esittivät samaa runollista tapahtumaa, mistä johtui pelkän jäljittelyn ja samanlaisen muodon karttaminen.

II

Merkittävää on että kiinalainen maalaustaide on alusta lähtien ollut sitoutuneena filosofiaan. Se on perusolemukseltaan filosofista, olivatpa maalauksen aiheena sitten maisemat, mietiskelevät munkit tai kasvit ja eläimet. Kiinalaisessa filosofiassa on muinaisista ajoista alkaen korostunut kaksi pääsuuntaa, kungfutselaisuus ja taolaisuus.

Kungfutse on todellinen henkilö, joka on elänyt ”taistelevien valtioiden ja satojen filosofien aikakautena” 551-479 eaa. Hän korosti opetuksissaan hyvää hallintoa, oikeudenmukaisuutta, hyviä tapoja ja viisautta. Sen eräänlaiseksi vastapooliksi on jo ennen ajanlaskun alkua syntynyt taolaisuus.

Taolaisuuden perustajaksi sanottu Laotse on myyttisempi henkilö. Hän on mahdollisesti elänyt joko 500- tai 300-luvulla eaa., toisaalta ei ole varmuutta, onko häntä ollut lainkaan olemassa. Erään legendan mukaan hän on syntynyt 13 inkarnaatiossa, joista viimeisessä hän on elänyt 990-vuotiaaksi.

Taolaisuuden perusteoksessa Tao te chingissä korostetaan luonnon luonnollisuutta ja luonnollista toimintaa, se on oppia oikeasta tiestä ja tien kulkemisesta. Taolaisuus on luonteeltaan mystistä, mystisen naaraan metsästystä, kun taas kungfutselaisuudessa korostuvat arkielämän hyveet.

Kolmas kiinalaisen filosofian keskeinen suuntaus on buddhalaisuus, erityisesti tsan-buddhalaisuus (japanissa zen-buddhismi), joka levisi Kiinaan Intiasta legendan mukaan Boddhidharman tuomana noin 600-luvulla jaa. Tsanissa korostetaan puhdasta oivallusta, tietämistä vailla tietoa; siinä oivallus totuudesta löydetään paradoksien kautta, intuitiivisena valaistumisena.

III

Kiinalainen maalaustaide hylkää kokonaisuutena satunnaiset ainekset. Se pyrkii ikuistamaan vaikutelman ja hetkellisen havainnon taustalla olevan pysyvän todellisuuden, joka löytyy luonnon järjestyksestä. Kolmen eri filosofisen virtauksen sävyttämä maalaustaide ei pirstoudu kolmeksi jyrkästi erilaiseksi esteettiseksi suunnaksi. Kysymys on pikemminkin sävyeroista.

”Rationaaliseen ajatusjärjestelmään perustuva konfutselaisuus johti esimerkilliseen eettiseen ja kasvatukselliseen kuriin. Taolaisuus sen sijaan korotti intuition järjen yläpuolelle, herätti vapauden tarpeen ja yksilöllisyyden ja edellytti poeettista ja mystistä perusasennetta. Buddhalaisuus esiintyy profaanissa maalaustaiteessa vain taolaisuuden välityksellä varsinkin Tang-ajalla (618-917 jaa.), jolloin tsan-lahko loi mietiskelyyn ja spontaanisuuteen turvautuen intuitiivisen, yhdistävän ja kokonaisen maailmankuvan.” Näin kuvailee kiinalaiseen maalaustaiteen peruslinjoja Raoul-Jean Moulin.

Kiinalaisessa maalaustaiteessa ilmenee joitakin länsimaiselle ajattelulle ja taidekäsitykselle hieman omalaatuista piirrettä. Maalausten lähtökohdat ovat aina todellisuudessa, todellisessa luonnossa ja luonnonhavainnossa, jota maalauksssa sitten pelkistetään ja henkistetään. Länsimaisessa taiteessa Leonardon aikoihin kehitetty perspektiivi puuttuu kiinalaisesta taiteesta kokonaan ja se on korvattu ”ilmaperspektiivillä” tai kuten Raol-Jean Moulin toteaa se ”kääntää perspektiivin nurin projisoimalla horisonttiviivan katsojan taakse”.

Toisaalta kiinalainen taide on koko keisarikuntien ajan viime vuosisadalle asti hyvin perinteeseen pitäytyvää. Sitä hallitsevat läpi historian tietyt keskeiset aiheet: oppineet ja pyhät karikatyyrisesti maalatut henkilöt, vuoristo- ja jokimaisemat sekä linnut, kalat, kilpikonnat ja kukka- tai kaislamaalaukset. Mutta eivät pelkästään aiheet ole samoja vaan merkittäviä maalauksia on suoraan jäljitelty jopa sukupolvien ajan niin että monesti on vaikea tietää, milloin kyseessä on alkuperäinen maalaus, milloin myöhäisempi jäljitelmä. Näin taiteilijan identiteetti jää taka-alalle ja ikään kuin katoaa maalaukseen, jolla näin on oma identiteettinsä.

IV

Kiinalainen maalaustaide on kuvarullien ja silkkimaalausten, pensseleiden ja tussin taidetta. Sille ominaista on niukka väriasteikko. Läpi historian vallassa on ollut viiden värin sääntö; enemmän kuin viisi väriä olisi jo aivan liikaa... Ja monille taiteilijoille jo viisi väriäkin on turhuutta. Se on mestarillisen siveltimenkäytön ja niukkojen mutta herkkien värien taidetta. Niinpä esimerkiksi 600-luvun lopulla kuuluisuutta saavuttaneen Jin Tseng-jungin sanottiin ilmentävän ”ilmentävän jokaista viittä väriä yksinomaan tussin avulla.” Wang Wei ja Tang-kauden loppupuolen muut merkittävät taiteilijat herättivät ihailua taidollaan ”varjostaa tussia niin että viisi väriä tulevat näkyviin.” Tätä lausetta on lainattu usein monokromisen maalauksen yhteydessä samoin kuin seuraavaakin: ”Joka hallitsee tussin, hallitsee viisi väriä.”

Loputtomasti virtaavien vuorten ja jokien vaeltaja (osa II)

Gary Snyder: Loputtomat vuoret ja joet
(suom. J.K.Ihalainen)
Palladium-kirjat, 2010

II

Kävellä kävelemällä
       jalkojen alla    maa kääntyy
Virrat ja vuoret eivät pysy koskaan samoina.

"Neljänkymmen vuoden mittaisen kirjoittamisen ja elämisen tulos, Gary Snyderin amerikkalainen eeppinen runo ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1996." Sitaatti on Gary Snyderin kirjan Loputtomat vuoret ja joet takakannesta. Gary Snyder aloitti Loputtomien vuorten ja jokien kirjoittamisen 1956 Marin-anissa ja löi sen loppuun pisteen vuoristomökissään Kitkitdizzessä 1996. Mutta voidaanko sanoa, että noin 150 sivuinen teos on vain yksi runo, kun siinä on neljä osastoa ja suuri määrä yksittäisiä otsikoituja runoja? Tässä tapauksessa: Kyllä voidaan.

Loputtomat vuoret ja joet on synteesi siitä mitä Gary Snyder on elänyt kokenut ja kirjoittanut ja koko 40 vuotta hän on kirjoittanut tätä yhtä kirjaa, yhtä runoa, määrätietoisesti. Toki hän on samana aikana kirjoittanut ja julkaissut muutakin, mutta tämä on hänen juttunsa: "Ihmisillä oli tapana sanoa minulle tietävästi hymyillen, 'Vuoret ja joet on loputon', eikö vain?" Minä en koskaan ajatellut niin. Maisemat ovat loputtomia omalla tavallaan, mutta tiesin aikani tämän runon parissa lopulta päättyvän."

Tilaa on.
Mutta märkä musta sivellin
päättää liikkeensä
vetäytyy pois.

Snyderin teoksen, runon, lähtökohtana on vanha kiinalainen käsikäärö, tuntemattoman tekijän tussimaalaus kolmanneltatoista vuosisadalta. Kiinalaista tussimaalausta kääröä avataan, luetaan vaihe vaiheelta rullaa avaten ja toisesta päästä samalla sulkien ja niin avaa myös Gary Snyder oman elämänsä polun, kuljetun matkan. Matka alkaa tavallaan liftireissusta Valtatie 99 pitkin, mutta kuitenkin se laajenee käsittämään koko ihmisen historian, maailmankuvan, sen käsityksen ja selitysyrityksen - ja vieläkin kauemmas:

Tuolla kävelemme ympäriinsä, ruokaa etsien,
juurta, linnunlaulua, siementä jota murskata
kiskoen, ansoittaen, pyydystäen,
töin tuskin tullaan toimeen.

Yön valtatie 99 halki Kilpikonnamantereen. Sitä lähdetään liikkeelle. Liftillä: "Viisikymmentä ryytynyttä intiaania/ koisaa bussiasemalla,/ mansikanpoimijat puhuvat kwakiutlia" (MT Vernon) "Yösadetta märkää betonia ajovalot sokaisevat" (Tacoma) "Öljypumppu rikki moottori leikannut kiinni" (Salem). Mutta salakavalasti kuvaan alkaa soluttautua myös intiaaniviisautta, buddhalaista viisautta ja lopulta valtatie tai koko Kilpikonnamanner ei vaeltajalle enää riitä.

Runoilijalla on tekemistä Seattlessa, "kuunnella puhelinpylväiden humisevan vangita tasankosukkanauhakäärmeitä", tekemistä Portlandissa, "juoda kirnupiimää", tekemistä Lookoutissa, "kääriytyä peittoon kylmänä päivänä", tekemistä laivassa merellä "tehdä suunnitelmia" ja tekemistä Kiotossa, "maata matoilla ja hikoilla helteessä". Hän rakastuu ja menettää rakkauksia, on tavannut mustahäntäisen preeriajäniksen ja tytön Elwbajoen sillalla. Hän tutustuu siniseen taivaaseen ja maailmaan joka on puhdas kuin Lasuurikivi, taivaansiniseen säteilevään Tathagataan.

Snyder on torilla San Fransiscossa, Seattlessa, Saigonissa, Kathmandussa ja Varanasissa. Hän siteeraa zeniläisiä munkkeja, ihmettelee polttoainekorkin käyttöohjeita, saa äidiltään kirjeen, kuuntelee pöllön huhuilua yössä ja miettii vuorten syntyä ja ekologiaa, Indusjoella hän uhraa Taralle ja tutkii Milarepan kivitaloja.

Kunnes lopulta Maan runon jälkeen Snyder on löytämässä tilan sydämessä ja laulaa sutria hyönteisille erämaassa täynnä sydäntä:

Kävellä kävelemällä
      jalan alla    maa kääntyy
Virrat ja vuoret eivät pysy koskaan samoina

Ja näin on kirjakäärö avattu ja suljettu kuin loputtomat vuoret ja joet avaavat ja sulkevat ohilipuvasta kanootista näkymänsä. Koetusti, aidosti, todesti kuten tämän neljänkymmenen mittaisen kirjoittamisen ja koko elämänmittaisen vaelluksen ja kokemuksen pohjalta vain voi tehdä. Kunnes märkä musta sivellin päättää liikkeensä ja vetäytyy tästä runosta pois.