Jaan Kaplinskin (22.1.1941-8.8.2021) muistolle

Virolainen kiirjailija Jaan Kaplinski on kuollut 8.8.2021 80-vuotiaana. Hän kirjoitti runoutta, proosaa, ja esseitä. Viron itsenäistymisen jälkeen Kaplinski valittiin Viron parlamentin jäseneksi.

Itse tutustuin hänen tuotantoonsa Anja Salokanteleen vuonna 1984 suomentaman runokokoelman "Sama meri kaikissa meissä" kautta. Kirja ajautui käsiini tuoreeltaan ja ihastuin siihen heti. Kaplinskin runoudessa minua kosketti sen zeniläinen kevyt hengitys ja henkevyys yhdistyneenä buddhalaiseen tyyneyteen ja hieman Gary Snyderin tyylisesti virtaavaan lauseeseen. Itse olin tuolloin ja edelleen kiinnostunut zen-buddhistisesta ja buddhalaisesta filosofiasta ja niinpä Kaplinskin runot kolahtivat tajunaani kuin metrin halko päähän.

Heti tämän lukuelämyksen jälkeeen lainasinkin vuonna 1982 suomeksi ilmestyneen Kaplinskin esseekokoelman "Olemisen avara hiljaisuus". Kokoelman alaotsikkona on "Ihmisestä, luonnosta, runoudesta". Itse nimiessee käsittelee taolaisuutta, taolaista filosofiaa ja ennen kaikkea taolaisuuden peruskiveä, Kiinan klassisella kaudella kirjoitettua Tao te chingia, jota on väitetty myyttisen Laotsen kirjoittamaksi. Suomeksi Tao te ching on ilmestynyt Pertti Niemisen "Keskitie - kiinalaista viisautta" antologiassa. Aihevalinta tuntuu melko rohkealta vielä entiseen Neuvostoliittoon kuuluneen, sen vallan ja valvonnan alla olleen Viron kirjailijalta.

Muuten kirjan esseet liikkuvat laajalla akselilla. Hän kirjoittaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja ennen kaikkea runoudesta, mutta kokoelman toisessa keskiössä ovat ympäristökysymykset sekä ihmisen ja luonnon suhde. Luonnon tuhoutumista Kaplinski katselee ja kuvaa surumielisen synkästi.

Esseehän nykyisessä koululaitoksessamme käsitetään ensisijaisesti asia-aineeksi, mutta Kaplinski kirjoittaa vapaata ja vapaasti hengittävää esseeetä, jossa koko ajan kuulee runoilijan kielen ja puheen. Itselleni "Olemisen avara hijaisuus opetti proosankin kirjoittamisessa sen, että tärkeintä kirjoituksessa - oli se sitten runoutta, proosaa tai esseitä - on tekstin hengittäminen ja kielen kirkkaus. Mitä on runous, Kaplinski kysyy yhden esseen otsikossa. Ja vastaa lopussa: "Oleminen ja muuttuminen, merkki ja ajatus, sääntö ja vapaus, kivi ja rauta synnyttävät yhteen iskiessään kipinän, elävän tulen, jotakin mikä ei ole kiveä eikä rautaa, merkki eikä ajatus, ei olemista eikä muuttumista." Ja toisaalla "Runous tuo mieleemme jotakin, jonka olemme unohtaneet tai jota emme ole tähän asti edes huomanneet."

Itselläni oli tilaisuus tavata Jaan Kaplinski yhden kerran 13.4.1986. En tietenkään muistaisi päivämäärää, mutta googletin sen. Tapasimme nimittäin Lapuan patruunatehtaaan räjähdysonnettomuuden muistomerkin "Yhteinen tuska" paljastustilaisuudessa. Minä olin paikalla toimittajan ominaisuudessa, hän juhlapuhujana. Tai ei se ollut varsinainen puhe, hän oli tilaisuutta varten kirjoittanut esseen "Idän ja lännen raja Euroopassa", missä hän asetteli niin Viroa kuin Suomeakin Euroopan kartalle idän ja lännen rajamaastoon. Haastattelin Kaplinskia lyhyesti Pohjanmaan Kansa -lehteen. Hän antoi minulle esseensä ja minä Kaplinskille esikoiskokoelmani Lintujen silmissä kivien kylmyys." Hän lupasi lukea kirjan ja viedä sen Viron Kansalliskirjastoon. En ole tarkistanut, löytyykö runokokoelmani kyseisestä paikasta. Satuin löytämään kyseisen esseen vain muutama viikko sitten muuttoa tedessäni, mutta nyt se on jälleen kadonnut jonnekin arkistojen syövereihin kuten kaikki muukin Kaplinskista kirjoittamani.

Jaan Kaplinski on minulle tietämättään opettanut kirjoittamisesta paljon ja siksi hänen kuolinuutisensa kouraisee oudosti, vaikkakin buddhalaiselta kannalta ajateltuna hän ei ole suinkaan kuollut vaan elää... Jaan Kaplinskin merkittävyyttä kirjailijana kuvaa se, että hän on useita kertoja ollut Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaana, vaikka ei ole palkintoa koskaan lopulta saanutkaan.

Kiinalaisesta maalaustaiteesta (osa 1)

Taiteen maailmanhistoria. Kiinalainen maalaustaide.

© Editions Rencontre, Lausanne 1975

Kuva1. Kuo Hsi: Varhaiskevät vuoristossa. (v.1072)

Kuva 2. Qian Xuan: Varhaissyksy

I

Kiinalaisen maalaustaiteen perinne on pitkä. Jo 1000-luvulta eaa. on löydetty paitsi runsaasti pronssi-, keramiikka- ja jadetöitä myös värifragmentteja hautakammioiden seinämaalauksista. Perimätiedon mukaan maalaustaiteen juuret ulottuvat ainakin 2000-luvulle eaa., legendaarisen Keltaisen Keisarin, tarunomaisen Huang Tin hallitusaikaan, joka oli keksinyt lääketieteen ja ottanut käyttöön kuvakirjoituksen.

Varsinaisia maalauksia on kuitenkin löydetty vasta Taistelevien valtioiden ajalta 300-200 eaa. Näihin aikoihin Kiina sai nimensä ja rajansa ja tältä ajalta on peräisin vanhin löydetty silkkimaalaus. Tämän jälkeen seurasi neljä vuosisataa kestänyt rauhan aika 221 eaa. – 220 eaa. Tämä Han-dynastian ajanjakso oli kiinalaisen maalaustaiteen vilkkaan kehityksen aikaa. Näiden aikojen maalaustaide määräsi pitkälle kiinalaisen maalaustaiteen tulevat kehityssuunnat.

Kiinalainen maalaustaide on kehittynyt pääasiassa kirjoituksesta, sen kalligrafisista elementeistä. Sekä kirjoitus että maalaus tavoittelevat samanlaista ilmaisua ja ovat saaneet alkunsa sivellintekniikasta, joka vaatii käden ja käsivarren joustavaa hallintaa. Maalaaminen ja kirjoitus molemmat kuvasivat aineellisesta ja henkisestä maailmasta otettujen muotojen pelkistämistä ja abstrahoimista. Maalaaminen ja kirjoittaminen esittivät samaa runollista tapahtumaa, mistä johtui pelkän jäljittelyn ja samanlaisen muodon karttaminen.

II

Merkittävää on että kiinalainen maalaustaide on alusta lähtien ollut sitoutuneena filosofiaan. Se on perusolemukseltaan filosofista, olivatpa maalauksen aiheena sitten maisemat, mietiskelevät munkit tai kasvit ja eläimet. Kiinalaisessa filosofiassa on muinaisista ajoista alkaen korostunut kaksi pääsuuntaa, kungfutselaisuus ja taolaisuus.

Kungfutse on todellinen henkilö, joka on elänyt ”taistelevien valtioiden ja satojen filosofien aikakautena” 551-479 eaa. Hän korosti opetuksissaan hyvää hallintoa, oikeudenmukaisuutta, hyviä tapoja ja viisautta. Sen eräänlaiseksi vastapooliksi on jo ennen ajanlaskun alkua syntynyt taolaisuus.

Taolaisuuden perustajaksi sanottu Laotse on myyttisempi henkilö. Hän on mahdollisesti elänyt joko 500- tai 300-luvulla eaa., toisaalta ei ole varmuutta, onko häntä ollut lainkaan olemassa. Erään legendan mukaan hän on syntynyt 13 inkarnaatiossa, joista viimeisessä hän on elänyt 990-vuotiaaksi.

Taolaisuuden perusteoksessa Tao te chingissä korostetaan luonnon luonnollisuutta ja luonnollista toimintaa, se on oppia oikeasta tiestä ja tien kulkemisesta. Taolaisuus on luonteeltaan mystistä, mystisen naaraan metsästystä, kun taas kungfutselaisuudessa korostuvat arkielämän hyveet.

Kolmas kiinalaisen filosofian keskeinen suuntaus on buddhalaisuus, erityisesti tsan-buddhalaisuus (japanissa zen-buddhismi), joka levisi Kiinaan Intiasta legendan mukaan Boddhidharman tuomana noin 600-luvulla jaa. Tsanissa korostetaan puhdasta oivallusta, tietämistä vailla tietoa; siinä oivallus totuudesta löydetään paradoksien kautta, intuitiivisena valaistumisena.

III

Kiinalainen maalaustaide hylkää kokonaisuutena satunnaiset ainekset. Se pyrkii ikuistamaan vaikutelman ja hetkellisen havainnon taustalla olevan pysyvän todellisuuden, joka löytyy luonnon järjestyksestä. Kolmen eri filosofisen virtauksen sävyttämä maalaustaide ei pirstoudu kolmeksi jyrkästi erilaiseksi esteettiseksi suunnaksi. Kysymys on pikemminkin sävyeroista.

”Rationaaliseen ajatusjärjestelmään perustuva konfutselaisuus johti esimerkilliseen eettiseen ja kasvatukselliseen kuriin. Taolaisuus sen sijaan korotti intuition järjen yläpuolelle, herätti vapauden tarpeen ja yksilöllisyyden ja edellytti poeettista ja mystistä perusasennetta. Buddhalaisuus esiintyy profaanissa maalaustaiteessa vain taolaisuuden välityksellä varsinkin Tang-ajalla (618-917 jaa.), jolloin tsan-lahko loi mietiskelyyn ja spontaanisuuteen turvautuen intuitiivisen, yhdistävän ja kokonaisen maailmankuvan.” Näin kuvailee kiinalaiseen maalaustaiteen peruslinjoja Raoul-Jean Moulin.

Kiinalaisessa maalaustaiteessa ilmenee joitakin länsimaiselle ajattelulle ja taidekäsitykselle hieman omalaatuista piirrettä. Maalausten lähtökohdat ovat aina todellisuudessa, todellisessa luonnossa ja luonnonhavainnossa, jota maalauksssa sitten pelkistetään ja henkistetään. Länsimaisessa taiteessa Leonardon aikoihin kehitetty perspektiivi puuttuu kiinalaisesta taiteesta kokonaan ja se on korvattu ”ilmaperspektiivillä” tai kuten Raol-Jean Moulin toteaa se ”kääntää perspektiivin nurin projisoimalla horisonttiviivan katsojan taakse”.

Toisaalta kiinalainen taide on koko keisarikuntien ajan viime vuosisadalle asti hyvin perinteeseen pitäytyvää. Sitä hallitsevat läpi historian tietyt keskeiset aiheet: oppineet ja pyhät karikatyyrisesti maalatut henkilöt, vuoristo- ja jokimaisemat sekä linnut, kalat, kilpikonnat ja kukka- tai kaislamaalaukset. Mutta eivät pelkästään aiheet ole samoja vaan merkittäviä maalauksia on suoraan jäljitelty jopa sukupolvien ajan niin että monesti on vaikea tietää, milloin kyseessä on alkuperäinen maalaus, milloin myöhäisempi jäljitelmä. Näin taiteilijan identiteetti jää taka-alalle ja ikään kuin katoaa maalaukseen, jolla näin on oma identiteettinsä.

IV

Kiinalainen maalaustaide on kuvarullien ja silkkimaalausten, pensseleiden ja tussin taidetta. Sille ominaista on niukka väriasteikko. Läpi historian vallassa on ollut viiden värin sääntö; enemmän kuin viisi väriä olisi jo aivan liikaa... Ja monille taiteilijoille jo viisi väriäkin on turhuutta. Se on mestarillisen siveltimenkäytön ja niukkojen mutta herkkien värien taidetta. Niinpä esimerkiksi 600-luvun lopulla kuuluisuutta saavuttaneen Jin Tseng-jungin sanottiin ilmentävän ”ilmentävän jokaista viittä väriä yksinomaan tussin avulla.” Wang Wei ja Tang-kauden loppupuolen muut merkittävät taiteilijat herättivät ihailua taidollaan ”varjostaa tussia niin että viisi väriä tulevat näkyviin.” Tätä lausetta on lainattu usein monokromisen maalauksen yhteydessä samoin kuin seuraavaakin: ”Joka hallitsee tussin, hallitsee viisi väriä.”