Kissan vapaudesta

Kerroin fb:ssä ajatuksesta hankkia kissa ja samassa yhteydessä mainitsin että tämä asunto sijaitsee paikassa, jossa kissalla on ihanteelliset ulkoiluolot vaikka ulkoilisi joskus yksinään. Lähellä ei ole liikennettä tai muutakaan mikä kissan henkeä uhkaisi. Omat kissani ovat aina liikkuneet vapaasti maaseutumaisissa oloissa.

Usealtakin taholta tuli niskaan sekä julkisesti että privatviesteinä sylttytehtaallinen paskaa minun niskaani tyyliin: “Kissa tuhoaa pikkulinnut, kissan ei pidä antaa liikkua vapaasti, olen pettynyt jne...” Kysyn vastaan: “Miten kissan sitten pitää liikkua, jos ei vapaasti?”

Olen luonnonystävä. Ruokin pihallani lintuja talvisin, seurailen niiden pesimäpuuhia kesäisin. Viime kesänä todistin törkeän eläinsuojelurikoksen. Käpytikka oli naapurin ränsistyneeseen pönttöön pesineen leppälinnun munia tai poikasia syömässä, kun tulin pihalle tupakille. Vaadinkin nyt, että kaikkien lintujenystävien pitää laittaa käpytikat välittömästi valjaisiin. Ei niidenkään pidä saada lentää vapaasti saati käkien munia toisten pesiin.

Ihminen on vuosituhansien aikana muuttanut luontoa monin tavoin, vain yksi näistä hirveyksistä on kissan tai koiran kesyttäminen kotieläimeksi. Toki sen olisi ainakin kissan suhteen voinut jättää tekemättäkin. Eihän kissasta ole mitään hyötyä kenellekään. No entisaikaan oli maatiloilla rotanpyytäjänä, mutta sekin merkitys on menetetty. Sudesta kesytetystä koirasta taas on ollut hyötyä jo yli 5000 eaa. Tromssan kalliopiirrosten mukaan karhunmetsästykseen, ja hirvestetään sekä jänistetäänhän niillä vieläkin vaikka mielestäni se on moraalitonta. (Jos minulla olisi tuomiovalta, sanoisin jopa tuomittavaa!)

Mutta takaisin kissaan. Hulluinta on, että jo muinaiset egyptiläiset ja kiinalaiset ovat palvoneet kissaa eräänlaisena jumalolentona. Sitä on pidetty hoveissa ja keisarillisissa palatseissa eräänlaisena elitistisenä kulttiesineenä. Sitä on kasvatettu ja jalostettu ihmistä miellyttämään jo tuhansia vuosia. Silti se ei vielä kerrostaloyksiöihin sisäkissaksi vangittunakaan ole suostunut luopumaan vapaasta tahdostaan. Sen kaipaus on päästä ulos vapauteen.

Kotieläimistä yleisesti ottaen olen sitä mieltä että ihmisillä ei pitäisi olla niitä ollenkaan, sen paremmin kissoja, koiria, marsuja, käärmeitä terraarioissa kuin kaiken sortin kotisikojakaan. Tuotantoeläimistä puhumattakaan, joista olen aina sanonut, että syökää lammasta, sillä on vain edes jonkinlainen vapaus, teuraskirveen terän iskuun asti. Toivottavasti ainakaan lihansyöjät eivät moralisoi minua kissan hankkimisesta!!!!!

Miksi sitten jos vastustan kotieläimiä ylipäätään harkitsen kissan ottamista. Koska niitä nyt vain joka tapauksessa on olemassa Suomessakin kymmeniä ehkä satoja tuhansia ja ne lisääntyvät viettiensä mukaisesti ja ajattelin että voisin edes yhdelle niistä tarjota turvallisen ja hyvän kodin, mahdollisuuden ulkoilla lähimaastossa, toimia hetkittäin ikävien viettiensä mukaan ja palata mykrä tai linnunpoikanen kidassaan kotiin, mutta yhtä kaikkia tuntea itsensä vapaaksi, kuten me ihmisetkin kaipaamme vapautta. 

“Jos kerran kissoja pidetään kotieläiminä, niiden perusoikeus on vapaus, kissanoikeuksien arvoinen elämä!” julistan minä.

Joten niistäkää nipottajat nokkanne. Älkää lähetelkö enää mitään kissan hihnasta kiinnipito-ohjeita tai muutakaan lässytystä ellette itse toimi niin tiukan vegaanisti ja luontoa kunnioittaen että konttaatte polvillanne joka aamu töihin, koska teillä eettisistä syistä ei ole nahka- tai vielä pahempaa muovikenkiä jaloissa. 

Minun tuleva kissani saa oman vapautensa. Luulen että tulevan kissani luontoa tuhoava vaikutus jää huomattavasti pienemmäksi, kuin mitä täältä lähinaapurissa vain 40 kilometrin päässä sijaitseva Talvivaaran kaivos lintuihin, luontoon ja koko tämän seudun ekologiaan vaikuttaa.

Runoudesta ja kuvataiteesta

Runous ja ylipäätään kaikki taide on vaarallista oleskelua tuntemattomalla alueella.

Sitä ei kuitenkaan tee huvikseen eikä itselleen, kuvataide ja musiikki tarvitsee yleisön, runous tarvitsee jonkun joka lukee.

Pahimmassa tapauksessa taiteilija kuolee tämän taiteen tekemisen yrittämiseen kuten Vincent van Gogh, Vilho Lampi, Timo K. Mukka tai Kalervo Palsa.

Se on yritys tehdä ihmiskunnalle hyvää, omalta osaltaan, antaa ihmiskunnalle apuja kuten työläiset tekevät työmailla töitä ja rakennustyömaalla tekevät rakennuksia.

Se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Jokaisen näyttelyn tekemiseen menee rahaa ja runokirjan kirjoittamiseen menee aikaa, jonka voisi käyttää toisinkin, ehkä paremmin.

Mutta minä en tiedä miten paremmin olisin voinut tehdä. Olen kolmasosan perustoimeentulotuestani käyttänyt näyttelyihin silloin kun niitä on. Olen järjestänyt näyttelyitä esimerkiksi hoitolaitoksissa, jotain virikkeitä vanhuksille.

Mitä maailma olisi ilman taidetta?

Hyödyllistä työtähän on vaikka muurata kiviseinää ja rakentaa kerrostaloja. Hyödyllistä työtä on olla siivooja tai kaupan kassa. Mutta onko ylipäätään hyödyllistä olla yhteiskunnan elättinä ja tehdä taidetta? Valtio on linjannut niin että siitä ei saa ainakaan palkkaa, ellei ole Juhani Palmu tai Johanna Oras.

Silti en hirtä vielä itseäni. Toivon että jotain siitä mitä maalaan ja kirjoitan antaa teille katsojille ja lukijoille edes hivenen jotain.

Suoritusyhteiskunnasta

Olemme siirtyneet hyvinvointiyhteiskunnasta suoritusyhteiskuntaan.

Tämä tapahtui Paavo Lipposen hallituskausien aikana. Myöhemmät porvarihallitukset ovat jatkaneet innokkaasti tätä kehitystä.

Minua hiukkasen järkytti, kun ystäväni äiti Seinäjoen Postin siivoojana lähes 60-vuotiaana, 40 vuoden työuran jälkeen joutui "siivousmitoituksen" uhriksi jo 1980-luvulla. Se tarkoitti, että Kello-Kalle kulki hänen perässään sekundaattori kädessään ja katsoi miten pitkään kunkin paikan siivoamiseen erikseen menee. Sitten tästä tehtiin mitta, jonka mukaan siivoushenkilön piti kahdeksassa tunnissa ehtiä siivota yhteenlaskettu alue.

Vanheneminen ei ollut perustelu hidastumiselle.

Nykyisessä suoritusyhteiskunnassa näin karkea suorituksen mitoitus ei kuitenkaan enää riitä. Muuan tuttavani on töissä yksityisen terveydenalan eräässä jättifirmassa, eräässä näistä joihin sote julkiset terveyspalvelut siirtää. Hänen työtehtävänsä ei ole hirvittävän monimutkainen, hän ei suorita esimerkiksi sydänsiirtoja vaan tehtävää voisi verrata pikemminkin vauvan vaipanvaihtamiseen. Näitä yksittäisiä tehtäviä tulee vastaan satoja päivittäin.

Mutta vaikka tehtävä on samantyyppinen joka kerta, itse tapahtuman kestoaika ei ole yhteismitallinen: joskus vaipat saa vaihdettua helposti, joskus vauva pistää hanttiin, saati sitten miten palvella määräajassa kitkerää vanhusta, joka antaa tulla tuutin täydeltä tai alkaa muistella jotain amerikkaan muuttanutta serkkuaan kesken toimenpiteen tai no: kuvitelkaa itse!

Mutta kyseinen suorituskin on mitoitettu, vaikka se on joka hoitotapahtumassa erilainen. Kiintiö pitää saada päivässä täyteen.

Tästä pitää huolen nykyaikainen suoritusyhteiskunnan Kello-Kalle:

Tietokone joka rekisteröi jokaisen suurfirman jokaisen työntekijän jokaisen tehtäväsuorituksen kestoajan, vessassakäyntien pituudet, ruokatuntien ja kahvitaukojen kestot ja illansuussa vetäisee paragraafit kunkin työntekijän päivittäisestä työtehosta verrattuna työtovereiden suoritusmääriin tai omien viime kuukausien työsuoritusten määriin.

Ja jos valuuttakurssi laskee, niin heti aluksi joudutaan työnantajan puhutteluun.

Mitä sen jälkeen tapahtuu?

Ystäväni ei tiedä, koska hän saa toistaiseksi edelleen olla töissä kyseisessä terveysyrityksessä, tosin nimi mustaan kirjaan kirjattuna.

Köyhät kyykkyyn

Vuonna 1985 tuli Seinäjoen Kaupunginteatterissa ensi-iltaan tamperelaisen kirjailija Erkki Lepokorven näytelmä “Riipat”. Sen lanseeraama idea oli “Köyhät kyykkyyn!” Näytelmän sanoma oli silloisen hallituksen köyhien kyykytyspolitiikan vastainen.

Mutta jo paljon ennen tätä, vuonna 1973, ilmestyi slaavilaissurumielisen humoristimme Juhani Peltosen romaani Valaan merkkejä, jossa työttömiä pestataan mm. puistonpenkeiksi, joiden selkänahan päällä paremmin toimeentulevat voivat puistossa istua.

Lopulliseen köyhyysloukkuun ja pitkäaikaistyöttömyyteen Suomessa ajauduttiin kuitenkin vuoden 1992 oankkikriisin seurauksena. Valtio pelasti pankit, mm Ulf Sundqvistin ja Postipankin mutta ei tavallisia velallisia kansalaisia, joille Länsi-Uudenmaan Säästöpankista oli kannettu kottikärryillä velkarahaa.

Muistan tilanteen Vaasan SKOPn konttorissa 1991. Lehdessä oli mainittu että nyt lainaa kaikille. Nuori apulaispankinjohtaja hikoili tiskillä ja sanoi vanhemmalöe pankinjohtajalle: “Nyt menee kyllä aika lujaa”. Vanhempi pankinjohtaja äkäisi: “Sinähän annat lainaa etkä kysele. Ylempää on tullut käsky.”

Se operaatio tuhosi Suomen työllisyyden vuosiksi tai vuosikymmeniksi. Eläkevakuutuslaitokset olivat sijoittaneet työeläkerahat Lapin kannattamattomattomiin lomaosakkeisiin. Ilmarinen etukenossa. Yhden sukupolven eläketalletukset oli hävitty casino-pelissä ja Kekkosen 50 000 työttömän aiheuttaman hätätilahallituksen jälkeen työttömyys kohosi Suomessa toiseen potenssiin,

Sundqvist häipyi politiikan kartalta ja jälkeen tuli neljä Lipposen hallitusta, jotka tuhosivat työväeltä ja työttömiltä loputkin. SDP muuttui porvarilliseksi puolueeksi ja ammattiyhistysliike tyytyi ajamaan vain ammattiliittoihin kuuluvien ennen kaikkea metalli- ja paperityöläisten asioita.

Vuonna 2006 Lipposen ties monennessako hallituksessa työministeri Tarja Filatov (sd) ajoi läpi lain, jonka perusteella aiempi kolmen kuukauden karenssi saattoi muuttua ns. ikuiseksi karenssiksi. Ja niin muuttuikin, ainakin minun osaltani. Ajoin lippusiimaan tietämättömänä edes lain muutoksesta, jätin käymättä eräässä itse hakemassani koulutushaastattelussa ja jouduin 10,5 vuotta pitkään karenssiin, josta minut armahdettiin viime toukokuussa.

Olen nyt taas työtön. 10,5 vuoden karenssissa olon jälkeen. Virallisissa palkkatöissä olen ollut viimeksi pidempiaikaisesti vuonna 1996. Sen jälkeen ja sitä ennenkin olen keplotellut elämää eteenpäin köyhänä “ammattimaisena” runoilijana ja taiteilijana joko perustoimeentulotuella tai perustyöttömyyskorvauksella. 10,5 vuoden karenssi yhdestä työhaastatteklusta luistamisesta on kuitenkin mielestäni kohtuuton.

Yhtä kohtuuton on Eduskunnan 20.12. hallituksen äänin 103-90 hyväksymä aktiivimalli. Käytännössä se tulee tarkoittamaan Köyhien kyykytystä kyykystäkin, raippoja, riippoja, jalkapuita ja yleistä häpeää olla työtön. Nythän jokaisen pitää työllistää itsensä millä tahansa keinoin muutamaksi päiväksi 12 viikon jaksolla, vaikka töitä ei olisikaan.

Juhana Vartiainen joka tuntuu menettäneen lopuillisesti jätkensä Kokoomukseen liityttyään ehdotti eilen tv-uutisissa, että “jos asuu sellaisella seudulla missä aktiivimallin toteuttaminen on mahdotonta, pitää muuttaa sinne misssä töitä on”. Norjaanko??? koko Savon, Kainuun, Pohjois-Suomen tai vaikkapa oman kotipaikkakuntani Jämsänkosken väestö?

Kansanliike syntyi aktiivisesti ja nopeasti aktiivimallia vastaan. Vaikka köyhimmillä työttömillä ja eläkeläisillä ei nettiä saati pankkitunnuksia olekaan 75000 suomalaista vastusti aktiivimallia alle viikossa.

Itse ryhdyn passiiviseen vastarintaan aktiivimallia vastaan. Kieltäydyn työllisyystoimista. Putoan takaisin karenssiin. Mitä siitä? Kyykyttäkää vain lisää. Minä en viitsi hyppiä Juhana Vartiaisen ja hallituksen pyörittämän narun tahdissa. Olen muutenkin jo yli 60 v. Ei kiinnosta enää lähteä 25 vuoden taiteilijauran jälkeen lähteä työllisyyskoulutukseen pelleilemään.

Viekää perkele loputkin!

Lähdin aamulla luontoretkelle. Päätin kävellä Mulikontietä Auvilaan ja sieltä jotain muuta kautta takaisin. Auvilantiellä ilahduin paitsi muuttavista joutsenista, ennen kaikkea siitä että löysin tien varresta vanhan metsän - ”oikean metsän ” - ja luontopolun. Tuoreena jämsänkoskelaisena en tällaisesta luontoreitistä tiennytkään. Katsoin kartasta reitit ja lähdin kiertämään vanhan metsän reittiä. 

Metsää mainostettiin plakaatissa ilvesten ja pöllöjen valtakunnaksi. Sellaiselta se vaikuttikin. Metsä oli luonnontilainen ja vanha, maa sammalpohjainen, luonnonpuro virtasi metsän läpi ja sen laidassa oli ikikuusen kyljessä iso lehtopöllön pönttö. Kiertelin reittiä hiljalleen ja nautin kevätaamun luonnosta, lintujen äänistä, metsän rauhasta. 

Mutta vaikka en kiirettä pitänytkään vain muutaman sadan metrin mittainen reitti tuli kierrettyä kovin äkkiä ja päätin kiertää myös pidemmän reitin lintutornille ja Suolamminmäen ympäri. Esitteessä luvattiin, että maasto on kallioisempi ja vaikeakulkuisempi jyrkkine korkeuseroineen. Oletin siis löytäväni edellistäkin jyhkeämmän todellisen Metsän.

Järkytykseni oli melkoinen, kun äkkiä huomasin seisovani keskellä Harvesterin ketjujen maahan uurtamaa uraa, keskellä metsänhävitystä, raiskiolla. Koko Suolamminmäen metsä oli tuhottu. Ironisesti ajattelin, kun opaskyltissä kehotettiin kävijöitä tuomaan kaikki roskat pois arvokkaan luontoreitin varrelta, että ei kai sillä sentään puita tarkoitettu?

Mutta ironiani ei kestänyt. En kyennyt jatkamaan enää eteenpäin. Kyyneleet silmissä palasin takaisin. ”Viekää perkele kaikki kaunis”, ajattelin raivon ja epätoivon vallassa. Nyt ymmärsin, mistä Auvilantien varressa olevat tukkipinot olivat peräisin, luontoreitin varrelta. Irvokkaasti pinon kylkeen oli vielä kiinnitetty kyltti: ”Jämsän kaupunki, tilausmittapuu”. 

Vielä edellisenä iltana olin tutkinut Jämsän Vihreiden kuntavaaliohjelmaa miettien voisinko jotain heistä äänestää. Jo silloin silmät ällistyksestä selällään luin valtuutettu Tommi Tapiaisen blogia 11.3. missä hän puolusti vanhojen kuusten kaatamista metsänhoidollisena toimenpiteenä ja julisti, että hän ei aio puihin kettingeillä kahliutua. Kyse oli kylläkin eri metsästä, jota en tarkemmin tunne, mutta yhtä kaikki, hän on istunut valtuustossa myös Auvilan luontoreitin tuhoamisesta päätettäessä. Hakkuut on kuulemma tehty joskus viime syksynä. 

Jokaisella on tietenkin vapaus esittää lähes millaisia mielipiteitä tahansa. Mutta myös minulla on oikeus tehdä niistä omat johtopäätökseni. Pitäkää tunkkinne, harvesterinne ja metsänhoidolliset toimenpiteenne Jämsän Vihreät! Pitäkää hiekkalaatikkonne! Ainakaan minun ääntäni te ette saa! 

Keijo Nevaranta

runoilija 

Jämsänkoski

Ikuinen väliinputoaja

Olen aiemmin kirjoittanut blogitekstin Ikuinen karenssi. Sen lisäksi että olen keväästä 2006 lähtien ollut jatkuvassa karenssissa vuoden 2016 loppuun yli kymmenen vuoden ajan ja Kela määräsi minulle lisätuomioksi viiden kuukauden odotusajan karenssista poispääsemiseksi, koska olen ammattitaidoton työttömäksi pääsemiseen, te-keskuksen lausunnosta huolimatta, missä todettiin että työttömyydelleni ei ole estettä, koen olevani monella muullakin tavalla väliinputoaja.

Tämä elämä ei vain ole mennyt ihan niinkuin Strömsöössä. Koen olevani monessakin suhteessa ikuinen väliinputoaja. Jo ennen ensimmäistä lamaa toimittajan ja toimitusdsihteerin sekä toimituksen luottamusmiehen hommani syötiin alta kun SDP:n puoluehallitus eräänä kirkkaana yönä päätti yhdistää työpaikkani Pohjanmaan Kansan Demariin kolmikantaneuvotteluista piittaamatta. Seurauksena lakkautettiin ensin sanomalehti ja sittemmin kirjapaino ja henkilökunta lähti kilometritehtaalle.

Yritin Kemissä jatkaa freelancerina uraa aikana jolloin lama iski suomalaiseen yhteiskuntaan pankkien Ulf Sundqvistin johdolla sössittyä säästäjien rahat ja eläkevakuutuslaitosten hassattua eläketalletukset Lapin lomaosakkeisiin. Suomi siirtyi kipeästi markkinatalouteen ja lamaan joka itseni lisäksi vei monelta muulta suomalaiselta työn ja toimeentulon edellytykset, kaikkine seuranneine henkilökohtaisine katastrofeineen.

Ryhdyin kuvataiteilijaksi ja runoilijaksi aikana, jolloin kaikkien muiden kuin Juhani Palmun ja muutaman muun taulunmyynti loppui Suomessa kokonaan. Tuloa kummastakaan näistä kahdesta ammatistani en ole koskaan saanut, menoja kylläkin. Putosin hiirenloukkuun.

Loukku syveni kun tietämättömyyttäni ja hölmöyttäni jouduin keväällä 2006 tähän ikuiseen karenssiin, jota emme tuolloin tienneet ja ymmärtäneet ikuiseksi. No ikuisuus-käsitekin on suhteellinen, koska vuoden 1911 jälkeen epämääräisen mittaiseen karenssiin joutuneet armahdettiin 2014 alusta ja meidät 2006-2011 karenssiin joutuneet siirtymäajalla 2017 alusta. Tosin, ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaaa. Sillä vaikka TE-keskuksen lausunnon perusteella estettä työttömyydelleni ei ole, Kela veti hihasta siirtymäajan ja hylkäsi työttömyyskorvaushakemukseni. Minulla ei kuulemma ole ammatillista koulutusta työttömyyteen, vaikka sitten kun joskus tulen pääsemään eläkkeelle saan noin 750 euroa kuukaudessa työeläkettä yli 10 vuoden ammatilliselta työuraltani.

Viime syksynä kuvittelin tunnelin päässä näkyvän valoa. Kuvittelin pääseväni työttömäksi ja sitten persuministereiden Lindströmin ja Soinin lupaamalla pitkäaikaistyöttömien armahtamisella eläkkeelle 60 vuoden iässä. Mutta tämä uusi eläkesäädös koskeekin vain ennen 1.9.2016 60 vuotta täyttäneitä pitkäaikaistyöttömiä. Putosin taas väliin. Täytän 60 vuotta vasta marraskuussa 2017 ja joudun taas toistaiseksi karenssissa ja myöhemmin mahdollisesti työttömäksi pääsevänä (jos luoja suo) katselemaan sivusta miten korkealle eläkeikärimaani sillä välin hilataan ja pystynkö eläessäni kierähtämään sen yli.

Väliinputoajana olen nyt kelluvaa valuuttaa. Odotan että pääsisin edes karenssista pois. Työttömäksi pääseminen auttaisi minua henkilökohtaisesti saamaan pientä verollista ansiota 485 euron kuukausirahan ja vuokratuen lisäksi. Mutta Kelan armoton päätös merkitsee sitä, että edelleen toimentuloturvastani otetaan pois jokainen verollinen ja virallinen ansio noin 800 euroon asti eurolleen. Se ei kannusta minua toimimaan yhteiskunnassa eikä se hyödytä Suomessa ketään.

Eilen katselin A-talkissa Kela-keskustelua jossa Kelan pääjohtaja valehteli korvat heiluen tai siis tarkennettuna puhui muunneltua totuutta KELAn vuoden vaihteen sössimisistä ja suuresta Kela-uudistuksesta joka meni rähmälleen rapakkoon alusta pitäen. Onneksi Espoon sosiaalijohtajalla oli ohjelmassa asiaakin. toivottavasti Suomen hallitus lotkautti edes toista korvaansa hänen mielipiteilleen.

Avoin kirje TE-keskukselle

Jouduin ns. ikuiseen karenssiin vuonna 2006. Tuolloin en tiennyt mitään ikuista karenssia olevan olemassakaan, koska vuoden 2005 loppuun karenssin kesto oli 3 kuukautta. Karenssiin joutumisen syy oli melko hölmö. Olin omaehtoisesti pyrkinyt Teuvalle työllisyyskoulutuksena annettavaan kehystäjäkoulutukseen ja kutsuttu pääsykokeeseen. Tällöin osoittautui kuitenkin, että kulkuyhteydet Seinäjoelta Teuvalle olivat koulutuksen kannalta mahdottomat. Päästäkseni edes pääsykokeeseen minun olisi pitänyt matkustaa jo edellisenä päivänä ja yöpyä sukulaisten luona Kauhajoella. Onnettomuudekseni kuitenkin myöhästyin viimeisestä linja-autosta jolla olisin edellisenä päivänä Kauhajoelle päässyt ja jätin koko pääsykokeen sikseen.

Tämän seurauksena räpsähti ikuinen karenssi, jossa olen nyt ollut siis yli 10 vuotta yhden erehdyksen seurauksena, nykyisin B-luokan työnhakijana. Tämä on ollut henkisesti raskasta aikaa. Olen ammattitaitoinen toimittaja, mutta en näe tällä alalla enää työmahdollisuuksia, kun minua Pohjanmaalla asuessa poliittisen työväenlehtitaustan vuoksi ei vuoden 2004 jälkeen ole huolittu edes avustajaksi mihinkään lehteen.

Olen vuodesta 1992 lähtien toiminut pääasiassa kuvataiteilijana ja runoilijana, julkaissut tänä aikana kustantajan kautta 4 runokirjaa ja osallistunut 96 taidenäyttelyyn. Olen siis kirjoittanut ja tehnyt taidetta ammattimaisesti, mutta ilman tuloja. Eräs Jämsänkoskelle muuton syy oli, että minulla olisi täällä paremmat mahdollisuudet saada täältä taiteen alueelta lyhytaikaisia projektitöitä. Tällaistenkin töiden tekeminen ja hakeminen on kuitenkin tuntunut turhauttavalta, kun tuloni eivät kuitenkaan ylittäisi perustoimeentuloturvaa eli käteen ei jäisi käytännössä mitään tekemistäni töistä. Niinpä olen tehnyt mitä olen tehnyt talkoilla ja ilmaiseksi.

10 vuoden karenssi on turhauttanut minut syvästi paitsi työnhakua myös koko yhteiskunnallista toimintaa kohtaan. Kuulun siihen unohdettujen joukkoon, joka unohdettiin myös silloin, kun vuoden 2011 jälkeen ikuiseen karenssiin joutuneet armahdettiin karenssista. Olen edelleen kuitenkin työhaluinen ja minua on pyydetty mukaan kahteenkin taiteelliseen työosuuskuntaan, joihin kutsuttaessa olen vastannut, että liityn heti kunhan ensin joskus pääsisin pois karenssista. Sitä en tiedä miten työkykyinen säännölliseen päivätyöhön enää olen, oltuani viimeksi työllistämistuella töissä puoli vuotta Kemin historiallisessa museossa vuonna 1996 (ja kulttuuriavustajana Pohjolan Sanomissa vuoteen 1997 ja Suupohjan Sanomissa vuoteen 2004 asti).

Minua kiinnostaisi kuitenkin taiteellisten työprojektien tekeminen jos pääsisin perustoimeentulotuelta ja karenssista työttömyysturvan piiriin, joka mahdollistaisi myös nykyistä aktiivisemman oman taiteeni myymisen, koska ainakin osa työttömyysturvan lisäksi saatavasta tulosta jäisi tällöin omaan käyttööni.

Siksi pyydän vakavasti: Armahtakaa minut tästä yli 10 vuotta kestäneeksi yhdestä hölmöilystä ja ymmärtämättömyydestä johtuneesta karenssistani! Murhastakin joutuu kärsimään lyhyemmän tuomion kuin minä nyt olen kärsinyt yhden laiminlyönnin tähden.

Jämsänkoskella 11.12.2016

Keijo Nevaranta

Mulikontie 1

42300 Jämsänkoski

Rasismista

Olen asunut monilla paikkakunnilla, joilla rasismista ei ole koskaan ollut tietoakaan. Etelän vouhotuksia sanoisin minä. Siksi yllätyin kun Soldiers of Odin perustettiin juuri Kemissä, vanhassa punaisessa Kemissä. Ja nyt he aikovat mennä Norjaan ja vallata joka vuonon ja notkon. Lisäksi nämä turhautunet, itseni kaltaiset mitääntekemättömät valtaavat suvakkien sivustoja ja ovat perustamassa katupartioita 14 paikkakunnalle Suomessa.

Pellepuuhastelua, mutta sillä on vakavammat seuraukset. Pakolaiskysymyksessä tavallisella kansalaisella on valittavana oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Rajat auki tai rajat kiinni. Harmaata aluetta tässä kysymyksessä ei oikeastaan ole.

Olen asunut elämäni aikana muutamassa merenrantakaupungissa, mm. Kristiinankaupungissa, Vaasassa ja Kemissä. Olen nähnyt monikulttuurisia ihmisiä Espoon lähiöissä. Olen majaillut hetken Porvoossa ja ihan pienenä asuin Raumallakin.

Nämä merenreunan kaupungit ovat siitä erikoisia, että niillä on takanaan pitkä merenkulun historia. Ne ovat kansainvälistyneet jo vuosisatoja sitten. Suomenruotsalainen suvaitsevaisuus vähemmistöjä kohtaan on ollut vallalla monessa rannikkokaupungissa. Kristiinassa totuin siihen että otetaan vieras baarissa pöytään, mutta katsotaan vähän minkälainen tyyppi se on. Suvaittiin mutta ei hyväksytty heti.

Tämä Soldiers of Odin on järkyttävästi uutta liikehdintää, miten se voimansa tunnossa poukahti pinnalle juuri Kemissä ja Vaasassa, vanhoissa kotikaupungeissani, toki muuallakin kuten Joensuussa ja Tampereella. 

Siihen on kaksi eri syytä. Työläisten kakarat ovat entisissä työläiskaupungeissa kommunismin romahdettua liittyneet joukolla persuihin ja äärioikeistolaisiin järjestöihin, kun työpaikatkin on menetetty. 

Vaasan tai muiden kaksikielisten rannikkokaupunkien tilanne on toinen. Niihin on jo pitkään vastaanotettu maahanmuuttajia ja pakolaisia, joita ei ole koskaan ennen noteerattu erityisesti, koska he ovat ihonväristä huolimatta ikään kuin aina kuuluneet monikulttuuriseen katukuvaan. 

Nyt kuitenkin esimerkiksi juuri Vaasassa rinta rottingilla kulkevat turhautuneet ihmisparat nostavat älämölöä siitä, että heiltä raiskataan naiset ja viedään työpaikat. Jorma Ojaharjun valkoisessa kaupungissa kerrotaan miten Palosaaren työläiset olivat ennen itsenäistymistä kahden vallan alla, ruotsinkielisten valtaapitävien ja venäläisten kasakoiden, kostetaanko tässä nyt jotain siitä.

Yhteenkään raiskaukseen en suhtaudu vähätellen. Mutta pelkoa Suomessa nyt ovat ryhtyneet levittämään pelon soturit jotka eivät tiedä miten Odin kieliopillisesti taivutetaan. Siis Odinnin soturit. Ja pelko on alkanut hiipiä ihmisten mieliin. Kun puhutaan aiheesta paljon, aletaan miettiä, onko jotain oikeasti pelättävää.

Pohjimmiltaan tässä rajat auki vai kiinni kysymyksessä on kuitenkin vain nämä kaksi vaihtoehtoa: joko me otamme hädissään sotaa pakenevia ihmisiä vastaan tai sitten emme. Nyt maa tämän kysymyksen edessä näyttää repeytyvän kahtia ja turvapaikanhakijat katsovat ihmeissään sivusta.

Onneksi vielä toistaiseksi enemmistö suomalaisista on suvaitsevaisuuden kannalla. 

Mutta voimmeko me enää sanoa, että Suomi ei ole rasistinen maa?

Itsenäisyys on menetetty - pulinat pois?

Olen äänestänyt Suomen itsenäisyydestä kerran, vuoden 1994 neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä. Äänestin vastaan samoin kuin ylivoimainen enemmistö maaseudun ja varsinkin Lapin läänin asukkaista. Helsingin-Tampereen-Turun Bermudan kolmion johdolla ja hallituksen lobbauksella Suomi kuitenkin vietiin EUhun. Se merkitsi Suomen itsenäisyyden menetystä. Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut EU-vaaleissa äänestää. Näissä vaaleissa Suomi jakautui pysyvästi kahtia, hyvinvoiviin ja köyhälistöön.

Suomen itsenäisyyden murentaminen oli alkanut toki jo aikaisemmin. Sen juuret juontuvat vuoteen 1986, jolloin Suomen Pankki vapautti luotonannon. Suomi siirtyi kasinotalouden aikaan ja rahaa lapioitiin kottikärryittäin ulos pankeista luotonannolla, johon ei vaadittu mitään katetta. Tämä johti kurimukseen ja isänmaassamme ennennäkemättömän syvään lamaan vuosina 1991-1992. Kansa joutui selkänahastaan maksamaan tuolloin uudet "sotakorvaukset" tällä kertaa kasinotalopuden konkurssipesään.

Surullisin luku (itsenäisyytensä tuolloin menettäneen) Suomen historiassa on kuitenkin aika vuoden 1994 ja 2012 välillä. Pääsyyllisiksi nimeän oikeistodemari Paavo Lipposen hallitukset 1995 - 2003 sekä nykyisen Jyrki Kataisen hallituksen. Välissä olleet kepujohtoiset hallitukset tulevat potkulaudalla perässä.

Tunnustan että en tiedä yhteiskuntatieteistä tai talouspolitiikasta yhtään mitään. En tiedä edes mitä sellaiset sanat kuin sosiaalidarwinismi, markkinatalous ja uusliberalismi tarkkaan ottaen tarkoittavat, mutta näen niiden jäljet jotka kauhistuttavat. Yhteiskunnallinen eliitti vie ja köyhiä kyykytetään. 

Hyvinvointiyhteiskunnan ideasta luovuttiin 1990-luvun alussa ja tilalle ideaaliksi on nostettu luokkayhteiskunta, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, työttömyyden on annettu kasvaa hallitsemattomasti, vanhukset, sairaat ja vähäosaiset on unohdettu, uusliberalistit huutelevat iskulauseitaan kaikissa valtamedioissa. EUn mahtimaat tykittävät taustatulta.

Katainen jankuttaa julkisuudessa päivästä toiseen, että Suomella ei ole muuta tietä kuin olla mukana EUn valtioliittokehityksessä. Kokoomus myy isänmaata jalkojemme alta kaikkein innokkaimmin ja demarit taputtavat taustakuorossa. Vasemmistoliitto ja vihreät joutuvat päivästä toiseen selittelemään kannattajilleen mitä he oikein tekevät hallituksessa. 

Olen Kataisen kanssa eri mieltä. Aina on toinenkin tie. Se vaatisi kuitenkin uusliberalismin hylkäämistä ja hyvinvointiyhteiskunnan ideaalin kaivamista uudelleen esiin roskakorista. Myös eurosta ja EUsta eroaminen ennen sen hajoamista on täysin mahdollista. Tarkkaa hintaa tälle perääntymiselle ei ole laskettu, mutta ehkä itsenäisyys olisi mahdollista uudelleen saavuttaa samanlaisen perääntymisjuoksun jälkeen kuin jatkosodan lopulla suoritettiin kotiin Kannakselta.

Viime yönä kuulin uusintana yhteiskuntapolitiikkaa käsittelevän radio-ohjelman 1970-luvulta. Ohjelmasta jäi mieliin repliikki, jossa sanottiin osapuilleen: Lähimmäisenrakkaudesta puhutaan liian vähän yhteiskuntapolitiikassa nykyään. Näin siis jo 1970-luvulla, jolloin Suomi oli vielä itsenäinen ja hyvinvointiyhteiskunnasta oli ainakin rippeet jäljillä eikä isänmaassa tunnettu käytännössä lainkaan pitkäaikaistyöttömyyden käsitettä, sairaanhoitoa ja vanhustenhuoltoa pidettiin vielä pystyssä.

Lähimmäisenrakkaus! En usko että tätä sanaa löytyy nykyisen hallituksen hallitusohjelmasta. Kuitenkin sen pitäisi olla kaiken yhteiskunnallisen toiminnan läpäisevä periaate, kaikkien hallitusten kulmakivi. Nykysuomea en enää tunnista enkä tunnusta isänmaakseni. Siksi, jos minulla olisi lipputanko, vetäisin itsenäisyyspäivänä Suomen lipun suruliputuksena puolitankoon.

Ystäväntuvalla ruokajonossa

Aina silloin tällöin eräät kaverini erityisesti tuolta vasemmalta laidalta heräävät arvostelemaan sitä, että EU-ruokapusseja saavat köyhille jakaa etupäässä kirkon diakonia ja eräät vapaiden kirkkokuntien organisaatiot. Sen jakamiseen voivat tosin osallistua myös avustusjärjestöt ja esimerkiksi pääkaupunkiseudun ateistit ovat jakaneet ja jakavat EU-elintarvikeapua. Näihin muihin jakelujärjestelmiin en ole juurikaan perehtynyt ja yleensähän ne myös kirkkokriitikoiden puheissa sivuutetaan vaieten.

Seinäjoella olen kuullut ainakin Vapaaseurakunnan jakavan silloin tällöin EU-avustuspaketteja ja yhden yksityisen henkilön organisoimana on kymmenkunta vuotta jaettu tarvitseville ruoka-apua, nykyisin viikon kaikkina arkipäivinä määräaikaan helluntaiseurakunnan tiloissa. Tähän yksityiseen hyväntekeväisyyteen ei kuitenkaan tilojen tarjoamista lukuunottamatta osallistu helluntaiseurakunta eikä jakelussa ole EU-paketteja, vaan avustajat keräävät kaikki jaettavat elintarvikkeet itse lähialueen elintarvikeliikkeistä ja -yrityksistä.

En nyt kuitenkaan puutu tähän muuhun jakeluun jota en tuon tarkemmin tunne.  Mielestäni on hyvin yksinkertainen syy siihen miksi seurakunnat ja niiden diakoniatyö on ollut näkyvin ja pääasillisin EU-ruoka-avun jakaja: Muilla avustusjärjestöillä saati poliittisilla puolueorganisaatioilla tai yhteiskunnallisilla järjestöillä ei ole tiettävästi alunperinkään ollut halua tai resursseja yhtä laajamuotoiseen elintarvikeavun jakamiseen ja jakelun organisoimiseen. Seurakuntiin EU-ruokatarvikkeet on vuodesta 1996 välitetty Kirkkopalvelun kautta.

Myös nykykäytäntöä vastustavien vasureiden motiivit ovat ilmeiset: pääasiallisin on tietenkin pelko jonkinlaisesta uskonnollisuuden pakkosyötöstä ruoka-avun siimeksessä. Minä taas jo yli 35 vuotta sitten kirkosta eronneenakin väitän jyrkästi, että nykyisin voimassaoleva käytäntö on toimivin ja paras ratkaisu EU-elintarvikeavun jakamiseen. Seurakuntien diakonia antaa oman lisänsä ruokapussien muuten ankeaan sisältöön ostamalla ja hankkimalla vuosi vuodelta yhä enenevän osan ruokakassien sisällöstä omalla rahoituksellaan. Mutta tästä lisää tuonnempana.

II

Puhun kantapään kautta elintarvikeapua ainakin silloin tällöin hakeneena omasta kokemuksesta ja muiden vähäosaisten ääntä erilaisissa avustusjonoissa kuunneltuani. Eri seurakunnissa jakelusysteemit jonkin verran vaihtelevat, mutta otan nyt yksittäistapauksena esimerkiksi kotipaikkakuntani Seinäjoen, jossa olen asunut vuodesta 2004 lähtien. Täällä yleiskäytäntönä on ollut että EU-ruokakasseja voi hakea diakonian kautta kolme kertaa kevät- ja kolme kertaa syyskaudella. Lisäksi pääsääntöisesti joka keskiviikko seurakuntasalissa järjestetään ns. työttömien ruokailu (johon kyllä saavat vapaasti osallistua kaikki muutkin köyhät ja köyhiksi itsensä tuntevat).

Vapaata taiteilijaelämää viettävänä, perusturvan varassa epäkaupallista taidetta tekevänä (no kyllä minä mieluusti myisinkin mutta kun kukaan ei osta ja näyttelyihinkin menee rahaa) sosiaalitoimen elättinä joudun melko usein (käytännössä joka kuukausi) tilanteeseen jossa perse on auki ja jääkaappikin huutaa: "ruokaa, ruokaa!". Rahat ei riitä ja tupakitkin uhkaa loppua. Presupussin hankkimista varten joutuu kiertämään kerjuulla kavereiden luona pitkin kyliä. Lintujenruokintapäniköistä näissä säännöllisesti toistuvissa elämäntilanteissa on turha edes haaveilla.

No, äärimmäistä hätää varten kerään syksyisin kyllä yhden kaappipakastimen täyteen marjoja ja sieniä, makaronipusseja on pahan päivän varalle ruokakaapillinen, leipää sen verran ettei pääse loppumaan. Mutta vaikka sienet ovatkin terveellisiä ja ihan maukkaitakin, alkaa parinkin viikon pelkkä makaroonisienimössön syöminen ja puolukkamehun juominen tympimään. Ja on myös muistettava että kaikilla vähäosaisilla esimerkiksi liikuntarajoitteisuuden takia ei ole tähän marjojen ja sientenmetsästyksen ylellisyyteen mahdollisuuksiakaan. Mutta kun makaaroonimössöruokavalio päivästä toiseen jatkuvana alkaa kyllästyttää ja etoa, niin mieluusti sitä nielee ylpeytensä ja painelee nyttemmin enää edes häpeilemättä jonoon sinne, mistä ruoka-apua tietää helpoimmin olevan saatavissa: seurakunnan ruokajonoihin.

III

Viimeksi eilen totesin, että taas alkaa seinä olla vastassa. Oulun näyttely oli syönyt rahani keväällä ja Kemin näyttely elokuussa takasi varattomuuden loppuvuodeksi. Kemin näyttely on erinäisten sähellysten ja ongelmien johdosta kotiuttamatta vieläkin, eikä näköpiirissä ole sellaisia rahoja että sitä kotiin saisin lähitulevaisuudessa noudettuakaan. Mutta tämä nyt ei enää kuulu kirjoituksen aiheeseen. Siis nokka kohti diakonitoimistoa ja sieltä ruokalappua jonottamaan. (Seinäjoella on nimittäin käytössä sellainen "kätevä" systeemi, että yksiä ruokakasseja varten jonottaa pitää kahdessa eri paikassa ja eri aikoihin: ruokalappu pitää hakea diakoneilta päivällä, mutta itse ruuanjakelu hoidetaan vapaaehtoisvoimin "Ystävän tuvalla" virka-aikojen päätyttyä.)

Asun noin 2,5 kilometrin päässä keskustasta ja kun ainoana kulkuneuvonani ovat köyhyydestä johtuen omat onneksi vielä hyväkuntoiset jalat, joutuu tätä ruuanhakuoperaatiota jonkin verran säätämään ja ajoittamaan. Diakonia on auki tiistaisin kello 12-15, ruuanjako kello 16.30 - 17.30. Väliajat voi viettää persaukisena lähinnä kirjaston lehtilukusalissa tai toisinaan jonkun tutun luona keskustan tienoilla kyläilemällä. Ellei nyt halua välttämättä käydä välillä kotona, jolloin hyötyliikuntaa kertyy yhdelle ruuanhakumatkalle 10 kilometrin kävelylenkki. Kello 14 kiskaisin takin päälle, pipon päähän, repun selkään ja eikun menoks.

Ilma sattui olemaan tänään tähän ruuanhakuun lähes ihanteellinen. Kirkas myöhäissyksyn päivä, ja minä talsimassa Pajuluoman puronvartta kulkevaa kävelytietä keskustaan. Ei siis tuullut vinkkaa naamaan enkä joutunut taivaltmaan vasten kasvoja piiskautuvassa vesi-, lumi- tai räntäsateessa. Ilma oli tuuleton, aurinko paistoi, lämpötila plussan puolella, ilma raikasta hengittää ja aikaa sopivasti myös luonnon ihmettelyyn. Seitsemän myöhäistä kalalokkia lensi hajanaisena parvena ylitseni Kyrkösjärveä kohti, noin 300 tilhen parvi tyhjensi pihlajia tehokkaasti marjasadosta, harakka lehahti puronrantaan vettä juomaan, viitisenkymmentä pullasorsaa kaakatti omassa leipäjakelussaan mummelin heitellessä heille muovikassillisen ranskanleipää evääksi ja nuori orava juoksenteli rantapuiden oksissa vailla selvästi havaittavaa päämäärää. Yön valvomisen jälkeenkin mieli oli virkeä kuin syksyinen päivä.

IV

Puolessa tunnissa olin perillä diakoniatoimistolla ja astuin ovesta sisään. Väkeä paikalla oli ennennäkemätön määrä. Penkit täyteen ahdettuna yksinhuoltajia ja muita vähäosaisia. Syykin selvisi. Vain kaksi päivystyshuonetta jakoi ruokalappuja ja kolmeen oli majoittunut sosiaalialan opiskelijoita jotka tekivät valtakunnallista kyselytutkimusta ruoka-avun jatkamisen tarpeellisuudesta. Tutkimus oli valtakunnallinen ja jos oikein kuulin jonkin Itä-Suomen yliopiston järjestämä. Vastaaminen ei ollut pakollista, mutta kuulemma hyvin tärkeää ruoka-avun jatkumisen kannalta ensi vuonnakin.

Siispä ensin planketteja täyttämään rasti ruutuun menetelmällä, ensin jotain tavanomaisia toimeentulokysymyksiä, mistä instanssista rahat elämiseen tulevat ja paljonko käteen jää rahaa välttämättömyystarvikkeiden kuten vuokran, vaatehankintojen ja ruokaostosten jälkeen, 0 euroa. Lopuksi tärkein osuus, jossa kyseltiin pidätkö tällaista ruoka-apua välttämättömänä ja miten tyytyväinen olet sen nykyiseen jakelukäytäntöön. Niin ja tämmönen naapuriuteliaisuuskysymys, että käykö mielestäsi apua hakemassa sellaista väkeä joka ei sitä välttämättä tarvitse. no ei saamari taatusti käy.

Pelko alkoi vähän kylmätä persettä, että ei kai ne perhana aio tätäkin vähää lopettaa valtakunnallisesti. Kuten alussa totesin, viime vuonna Suomessa EU on vuosi vuodelta jatkuvasti pienentänyt omien ruokatarvikkeidensa määrää. Tänä vuonna se on enää puolet viimevuotisesta ja jo vuosi sitten lehdissä oli otsikoita, että EU-apu supistetaan pelkkään maitojauheen jakamiseen. Jos seurakunnatkin heittävät pyyhkeen kehään, niin silloin 130 000 ruoka-apuun turvautuvaa henkilöä (tai taloutta) uppoaa lopulliseen kurjuusloukkuun "hyvinvointiyhteiskunnassamme". No opiskelijatytöt eivät tietenkään tienneet mitä varten tutkitaan vaan tekivät ainoastaan ilmaistyövoimana mitä oli koulussa määrätty tekemään. Mutta jos kerran tutkitaan, niin täytyyhän siihen jokin syy olla. Lomake täyttyi, uudelleen jonottamaan nyt diakonille, joka ei tiennyt asiasta sen enempää.

Säästän lukijat enemmiltä kaarteluilta. Pääsin muusikkokaverin luo luppoaikaa viettämään ja sitten tähtäimenä kello 16 jälleen jonoon, nyt varsinaista ruokaa hakemaan. Diakonikin oli varoittanut että jono olisi tänään poikkeuksellisen pitkä. Siksi arvelin noin jakelun puolivälissä pääseväni vähimmällä jonotuksella, kun taas häntäpäälle saatettaisiin tarjota jo puolityhjää pussia. Mutta vieläkin puolen tunnin jakelun jälkeen porukkaa jonotti tuvassa tungokseen asti niin että minä jouduin ovivahdiksi pitämään ovea auki kasseja rehaavalle vanhemmalle väelle ja lastenrattaiden kanssa kamppaileville YH-äideille. Että oliko tämä apu tarpeellista. Siitä puhui omaa kieltään tuvantäysi kurjalistoa.

V

Ruokapussit olivat taas pienentyneet sen verran, että mahtuivat hyvin reppuun kun jätin osan tarjotuista leivistä pois palautin EU-maitojauheen, josta en osaa mitään kokata. aina ei ole ollut näin. Jokin vuosi sitten punnitsin kotona vaa'assa 12 kiloa ruokaa, nyt ei enää puoltakaan siitä. Rehattuani kasssity kotiin ryhdyin tarkistamaan sisältöä. EU-einestä osoittautui olevan uhattua maitojauhepakettia enemmän: purkki sikanautaa ja kaksi pussia pastaa juustokastikkeessa. Seurakunnan dioakonian hankintaa pussissa olivat ilmeisestikin leipien lisäksi jauheliha, tonnikalapurkki, atrillipaketti, maksalaatikko, karjalanpiirakat, pakkaus marjaisia pannukakkuja, paketti kevytbalkania, tomaattimaksamakkara, kolme tetraa mehua ja pullollinen 1:5 laimennettavaa FUN-light lisäainetta, harmaan munakennorasian osoitetta en ryhdy arvailemaan; kahden viikon elintarvikkeet kurjistuneelle taiteilijalle.

Kotimatkalla ostin sen sätkäpussin ja tarkistin saldon. Tilille jäi loppukuuksi 16 euroa ja taskuun toistakymppiä. Kyllä minä taas loppukuun kituutan ja tupakoissa pysyn kun köyhästi elän. Mutta kadehtikaa te vaan hyväosaiset ja haukkukaa änkyrävasurit kirkkoa siitä, että se osallistuu diakoniallaan vähävaraisten auttamiseen, kun työväenliike tai mikään muukaan instanssi ei vähävaraisista ole enää vuosikymmeniin välittänyt. Eikö siellä diakonitoimistossa kyllä kenenkään kirkonkirjoja kysytä eikä uskonkantoja selvitellä. Kirkko vaan on se, joka nyky-Suomessa vielä jaksaa välittää tästä "heikommasta aineksesta", joka on jo osittain tai kokonaan pudonnut yhteiskunnan rattailta.

Seinäjoella 14.11.2012

-----------

JK. Faktoja kaipaaville vähän tylsiä lukuja ja muuta EU-elintarviketukeen liittyvää tulee tässä Kirkkopalvelun sivustolta:

EU-elintarviketuki - ruokaa tarvitseville
Vuonna 2011 elintarvikkeita jaettiin reilut 714 000 kg yli 125 000 asiakkaalle. Elintarvikeapua välitettiin ruokapaketteina sekä seurakuntien valmistamina aterioina. Vuonna 2011 apu painottui ruokakassien jakeluun, joita jaettiin lähes 110 000 kpl. Edullisia ruokailuja seurakunnat tarjosivat noin 26 000 aterian verran. Jakeluun osallistui 203 seurakuntaa tai seurakuntayhtymää. Eniten ruoka-apua jaettiin suurille lapsiperheille. Opiskelijat ja maahanmuuttajat ovat kasvava kävijäryhmä seurakuntien diakoniatyön ruokajakelussa. Myös päihdeongelmaiset sekä mielenterveyspotilaat ja -kuntoutujat ovat jatkuvan avun tarpeessa.
Elintarvikejakelu vuonna 2012
Tämän vuoden elintarvikejakelu seurakuntiin toteutettiin kesän 2012 aikana. Jaettavaa Kirkkopalvelujen kautta oli noin 330 000 kg. Mukana oli edelleen lähes 200 seurakuntaa. Jaettaviin ruokakasseihin saatiin monen vuoden tauon jälkeen tuotteiksi lihasäilykettä.
Seuraava elintarvikejakelu käynnistyy todennäköisimmin keväällä 2013.
MITÄ SE ON?
Lähes joka toinen seurakunta jakaa EU-elintarviketukea vähäosaisille. Euroopan unioni tukee sosiaalista avustustoimintaa luovuttamalla interventiovarastostaan elintarvikkeita jäsenvaltioissaan toimiville avustusjärjestöille.
Kirkkopalvelut on toiminut vuodesta 1996 seurakuntien kautta jaettavan EU-elintarviketuen koordinoijana. Se on Suomen suurin EU-elintarvikkeiden jakaja. Useat seurakunnat tekevät laajaa yhteistyötä paikallisten toimijoiden kanssa. Kumppaneina ovat muun muassa työttömien yhdistykset, kunnan sosiaalitoimi, mielenterveysyhdistykset, Katulähetys, A-killat, SPR ja MLL.
Elintarvikeapuna jaettavat tuotteet ovat hyvin säilyviä peruselintarvikkeita, jauhoja, hapankorppuja, puurohiutaleita, makaronia, mysliä, keksejä ja maitojauhetta. Valmistuotteita ovat yksittäispakatut pasta-annokset sekä lihasäilykkeet.

Max stirner ja eksistentialismi ynnä muuta filosofiaa

Lähinnä ystäväni Tony Färdingin innoittamana kirjoitan kolumninomaisen tekstin, jossa käsittelen hivenen yksilöanarkisti Max Stirneriä, eksistentialismia ja muutakin hämärää erityisesti 1900-luvun filosofiassa. 

Vuokraisäntäni tietää 1900-luvun filosofiasta, erityisesti eksistentialismista, huomattavasti enemmän kuin minä. Minä taas uskon tietäväni vuokraisäntääni enemmän muun muassa anarkismista, muinaisen Kreikan filosofiasta sekä taolaisuudesta.

Englannissa asuva ystäväni Viki väittää 1800-luvun alkupuolella ja puolivälissä vaikuttaneen yksilöanarkisti Max Stirnerin olleen eksistentialistisen filosofian edelläkävijä. Myöhempinä varsinaisina eksistentialisteina Viki mainitsee muun muassa Heideggerin, Sartren, de Beauvoirin ja Albert Camus´n. Minä en tätä väitettä purematta niele. Itse taas pidän eksistentialismin perustajana Sören Kierkegaardia, en esimerkiksi Friedrich Nietzscheä.

Kysyn siis asiaa vuokraisännältäni joka on perehtynyt erityisesti Heideggerin filosofiaan. Hän vastaa puhelimessa lyhyesti, että sekä Kierkegaard, Heidegger että Camus kiistivät olevansa tai eivät olleet eksistentialisteja, no Kierkegaardin aikaan sellaista sanaa ei tosin vielä oltu keksittykään. hän ehdotti että tässä katsannossa ensimmäinen eksistentialisti oli Marcus Aurelius.

Miksi siis Max Stirner ei ollut eksistentialisti? Koska hän oli individualistianarkisti joka pyrki lakkauttamaan valtion ja vaati että koko yhteiskunnallisen järjestelmän pitää perustua yksilönvapauteen ja egoismiin. Tämä poikkeaa perustavalla tavalla Sartren ja kumppaneiden ajatuksesta, että ihminen on maailmaan heitetty ja hänellä on sekä vapaus, vapaaehtoinen ja osittain pakotettu valinta sekä vastuussa maailmassa olemisesta. Eksistentialismi ei vaadi maailmasta eristäytymistä vaan siinä olemista vapauden ehdoilla.

Automatkalla kohti linja-autoasemaa ja valintaani poistua joksikin päiväksi Seinäjoelta vuokraisäntäni kertoi myös hauskan jutun filosofi Bertrand Russelista joka on perustanut muun muassa Suomen Sadankomiteaa liippaavan kansainvälisen rauhanliikkeen ydinsotaa vastaan. Russell oli niin sanotusti freelance-filosofi, jolla oli päivisin joutilasta aikaa. Sillä välin kun esimerkiksi hänen runoilijaystävänsä T.S.Eliott (lehtimies) oli töissä, russell tapasi käydä viihdyttämässä eliottin vaimoa ja eräitä muitakin filosofiasta kiinnostuneita naishenkilöitä.

Sitä, puhuivatko Russell ja Eliottin vaimo filosofiasta vai runoudesta, vai tekivätkö kenties jotain ihan muuta, tarina ei kerro.

YLEn surkeaa

Ihmisiän mittapuussa Suomen Yleisradio on jo kunnianarvoisa vanhus, noin 85 vuotias. Lähetystoiminnan Yleisradio aloitti vuonna 1926, mutta koko maan kattavuuden lähetykset saavuttivat kaksi vuotta myöhemmin 1928. Televisiotoiminta alkoi Suomen Televisio nimellä vuotta syntymäni jälkeen 1958. Televisioon en tässä kirjoituksessa kuitenkaan puutu vaan keskityn radion surkeaan nykytilaan.

Viime aikoina olen yhä useammin kuunnellut aamuöisin Radio Puheesta ohjelmasarjaa Arkistojen helmiä. Ohjelmasarja on hyvin toimitettu ja juonnettu viiden tunnin mittainen pläjäys, jossa arkistojen kätköistä on toukokuusta lähtien esitetty joka yö teemallisesti vaihtelevia kokonaisuuksia. Mielestäni se on parasta mitä radiossa tällä hetkellä on kuultavissa.

Ohjelmasarja Arkistojen helmiä on näiden arkistojen kätköistä kaivettuine hivenen rahisevine äänitteineen ollut erittäin mielenkiintoinen katsaus 1900-lukuun ja sen aikana tapahtuneisiin vaiheisiin Suomen ja maailman sekä myös radion historiassa. Mutta: Nämä ohjelmat on pääosin tehty 1930 – 1970-luvulla. Kaihoten kaipaankin tuota mennyttä aikaa, jolloin radiossa ja radioon tehtiin vielä ohjelmia. Sen jälkeen kanavien määrä on kyllä kasvanut ja ohjelmatoiminta on muuttunut ympärivuorokautiseksi, mutta samalla ohjelmien taso on laskenut kuin lehmän häntä erään tietyn toimituksen jälkeen.

Radiotoiminnan kulminaatiopiste voidaan ajoittaa vuoteen 1985. Tuolloin eduskunta myönsi ensimmäiset paikallisradioluvat ja ensimmäisenä mainosrahoitteisena kanavana aloitti jo samana vuonna toimintansa Radio Nivala. Toimin tuohon aikaan pienen pohjalaisen maakuntalehden toimittajana ja seurasin mielenkiinnolla keskustelua paikallisradioiden perustamisesta. Niiden uskottiin monipuolistavan radion ohjelmatarjontaa, lisäävän kilpailua ja näin virkistävän myös Yleisradion omaa ohjelmatoimintaa. Toisin kävi.

Paikallisradioiden perustamisesta alkoi Yleisradion ohjelmallisen sisällön asteittainen mutta säälimätön tuhoutuminen. Paikalliskanavien toimituksellinen linja muuttui nopeasti alkeellisista paikallisohjelmayrityksistä levynpyörittäjien kyläksi. Ja miten vastasi Yleisradio? Profiilin kohottamisen ja ohjelmien tason nostamisen sijaan Yleisradio lähti mukaan levynpyöritysrulettiin.

Vuonna 1994 Yleisradio oli muuttunut osakeyhtiöksi, Suomen Yleisradio Oy:ksi, ja tämän yleisradioyhtiön puolesta päävastuuta ohjelmatoiminnan tuhosta kantavat kaksi vuosina 1994-2010 Yleisradion toimitusjohtajina toiminutta henkilöä, Arne Wessberg (1994-2005) ja Mikael Jungner (2005-2010), molemmat sosiaalidemokraatteja. Tänä aikana toimittajat radiossa muuttuivat pääosin levyjen väleissä jotain läppää heittäviksi musiikkijuontajiksi, dokumentiohjelmien teko loppui lähes kokonaan, tutkiva journalistinen ote katosi jonnekin metsänpeittoon, omalta ohjelmatuotannolta vietiin resurssit, vain uutistoimitus säilyi osapuilleen entisellään.

Yleisradion kaikki uudistukset vuodesta 1994 ovat merkinneet toiminnan näennäistä laajentamista. Kuten jo totesin ohjelmatoiminta muuttui tänä aikana ympärivuorokaudtiseksi ja vuonna 2003 suomenkielisten kanavien lukumäärä kasvoi neljään: YLE Radio I, YLE X, YLE Radio Suomi ja YLE Q suolsivat kilvan sisällöttömiä lähetyksiä eetteriin. YLE Qn tarina loppui jo 2006, jolloin sen tilalle perustettiin pelkästään puheohjelmia nimensä mukaisesti lähettävä Radio Puhe.

Puheohjelmia ympärivuorokautisesti lähettävä kanava herätti mielenkiintoni. Eikö tällaisen kanavan olisi välttämättätöntä panostaa entistä laadukkaampaan, monipuolisempaan ja sisältörikkaampaan asiaohjelmatuotantoon. Kaukana siitä.

Kun kanavien lisääntyessä ja ohjelma-ajan kasvaessa ei toimituksellisia resursseja ole lisätty missään mittasuhteessa lisääntyneeseen ohjelmatuotantoon, on radiokanavista tullut uusinta-automaatteja, jotka lähettävät uusintoja ja uusinnan uusintoja. Uusintojen kuninkaana toimii juuri Radio Puhe. Se noukkii uusittaviksi ohjelmia sekä YLE 1:stä että Radio Suomesta nostaa välillä kaapista uusittavaksi muutaman kuukauden tai parin vuoden takaisia ohjelmia joita sitten uusii ja uusii uudelleen kuulijan hermoromahduksen partaalle asti.

Entäpä sitten musiikkiohjelmat: Tämän Jerikon muurien sortumiseen verrattavan radion romahduskauden aikana on keksitty oivallinen uusi tekninen henkilökuntaa säästävä ratkaisu, levylistat. Paikallisradioiden kehittämä idea on kopioitu YLEnkin käyttöön saumattomasti niin että ympärivuorokautinen radionkuuntelija joutuu kuuntelemaan samoja hittikappaleita useita kertoja vuorokaudessa niin kauan kuin vain kuulijan mielenterveys niitä kestää.

Kuvaavaa on, että esimerkiksi Radio Suomessa omaperäisempää musiikkiprofiilia edustavat etulinjassa vanhat 1970-luvulla uransa aloittaneet konkarit Jake Nyman ja kesätoimittaja Heikki Harma jotka soittavat edelleen samaa musiikkia, jota soittivat jo 1970-luvulla, YLE 1:n mielenkiintoisinta musiikkia tarjoaa Risto Nordell, joka katsoo vieläkin kauemmas taaksepäin, hänen musiikillinen aikajanansa päättyy 1600-lukuun ja Johann Sebastian Bachiin. (No totuuden nimissä täytyy myöntää että sinnikkäällä kanavapuijottelulla radiosta voi löytää pari muutakin kelvollista juonnettua musiikkiohjelmaa,)

Summa summarum. Ylen surkeaa on YLEn nykyinen ohjelmatuotanto. Ylen kehitysyritykset ohjelma-aikalaajennuksineen ovat järjestelmällisesti osoittautuneet Pyrrhoksen voitoiksi, sen profiilinnostoyritykset ovat kerta kerran jälkeen paljastuneet loistokkaiksi epäonnistumisiksi. Niinpä tänäkin yönä syvennyn kuuntelemaan Arkistojen aarteita 1920-luvulta 1970-luvulle ja kaihoisasti muistelen aikaa jolloin radiossa vielä oli oikeita ohjelmia.

Tekotaidetta apurahattomuusputkessa

Vanhassa suomalaisessa sananlaskussa sanotaan: Ei kukaan kissan häntää nosta, ellei kissa itse. Niinpä vaatimattomasti haluan saattaa tiedoksi, että minullakin on tänä vuonna eräänlainen juhlavuosi, vieläpä voin yhtä aikaa viettää sekä 30- että 10-vuotisjuhlaa samasta aiheesta.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30-vuotta Pohjanmaan taidetoimikunnan (silloin Vaasan läänin taidetoimikunta) minulle viimeksi myöntämästä henkilökohtaisesta apurahasta. Tuolloin vuonna 1981 minulle myönnettiin 1000 markkaa runokirjan julkaisemiseen. Julkaisin rahalla omakustannuskokoelman "Lintujen silmissä kivien kylmyys", jonka painatus maksoi 3000 markkaa. Sen jälkeen ei Pohjanmaan taidetoimikunta ole minua henkilökohtaisella apurahalla muistanut.

Totuuden nimessä on todettava, että asuin välillä Pohjanmaan ulkopuolella Kemissä vuosina 1991 - 2001 ja ammattimaisesti ryhdyin tekemään taidetta "vapaana kirjoittajana ja kuvataiteilijana" vasta vuonna 1992. Ja Kemissä asuessani sain parikin pientä henkilökohtaista apurahaa muun muassa Lapin läänin taidetoimikunnalta.

Muutin takaisin nuoruuden kotimaakuntaani Pohjanmaalle vuonna 2001 ja apurahahanat tyrehtyivät jälleen lähes täysin. Pohjanmaan taidetoimikunnalta en viimeiseen kymmeneen vuoteen ole taas saanut ainoatakaan henkilökohtaista apurahaa. Siitä 10-vuotisjuhlat. Eläessäni en ole saanut puolivuotista tai sitä pidempää työskentelyapurahaa mistään. Vapaan taiteilijan urani aikana ei ole ollut ainoatakaan lyhyttäkään ajanjaksoa, jolloin olisin voinut työskennellä ns. apurahataiteilijana taloudellisista huolista vapaana. Suurin saamani työskentelyapuraha on ollut Lapin lääniltä 10000 markkaa, joka tuolloin vastasi vajaan 3 kuukauden peruspäivärahaa.

Päivän muotitermiä lanseeraten voisin nimittää itseäni postmodernistiseksi tekotaiteilijaksi. En ole postmodernisti, mutta tässä yhteydessä käsite tarkoittaa sitä, että en ole saanut käytännössä mitään myytyä mihinkään. Kaikki taiteellinen toimintani on ollut taloudellisesti kannattamatonta ja siinä mielessä "postmodernistista tekotaidetta". Apurahaputkeen en kuitenkaan jostain syystä ole edes tämän epäkaupallisuuden ansiosta päässyt enkä päätynyt. Olen tehnyt siitä huolimatta ja pitkään tämän "sivulliseksi jäämisen" antamalla uhmallakin.

Olen järjestänyt kuvataiteen näyttelytoimintaa muutaman näyttelyn vuosivauhdilla yksin ja erilaisissa ryhmissä. Olen käsikirjoittanut, toimittanut ja tuottanut Sevettijärven koltista kertovan televisiodokumentin. Olen kirjoittanut pari kolme esittämättömäksi jäänyttä näytelmää ja tuottanut sekä ohjannut Eddan teksteistä käsikirjoittamani mysteerinäytelmän "Jumalat puhuvat öisin" Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämölle. Olen suunnitellut Kemiin 150 tonnin ympäristötaideteoksen Stone Agen "Ihmiskunnan historian muistomerkiksi". Olen ollut mukana järjestämässä erinäisiä epäkaupallisia kulttuuritapahtumia. Olen julkaissut perustamamme Non Art Books kustantamon kautta runokirjat "Joet palaavat lähteilleen" (2005) ja Rajakivet (2008). Ja niin edelleen.

Yhteistä kaikelle taiteelliselle toiminnalleni on siis vuodesta 1992 lähtien ollut taloudellinen kannattamattomuus. En ole pyrkinyt myymään itseäni enkä ole osannut myydä taidettani. Kuulun siihen ryhmään taiteilijoita, joilta kaikenlainen myynti- ja markkinointitaito puuttuu täysin. Silti kiistän erään ystäväni joskus minusta kirjoittaman luonnehdinnan "eettisestä persaukisuudesta". Ottaisin kyllä mielelläni vastaan rahaa, jos sitä jostain saisin.

1990-luvun puolivälistä olen kuvitellut vuosi vuodelta, että tämän köyhemmäksi en voi enää tulla. Silti tuntuu että olen vuosi vuodelta entisestään köyhtynyt. Välillä kovastikin uskoin ja toivoin että taiteelliset näyttöni riittäisivät edes joskus johonkin hieman pidempään työskentelyapurahaan. Olen perustellut apurahahakemuksiani sillä, että apurahan avulla voisin saada määräajaksi henkisen työrauhan. Sitä minulle ei ole suotu koskaan. Taloudellinen tilanteeni on mennyt loivaa luisua koko ajan alaspäin, köyhyydestä vielä suurempaan köyhyyteen.

Viimeinen apurahahakemuksen hylkypäätös Pohjanmaan taidetoimikunnalta tippui postilaatikkooni vajaa kuukausi sitten. Tänä vuonna en siitä instanssista enää voi apurahaa saada. Siitä kokonainen juhlavuosi. Viime vuosina en enää ole apurahojen mahdollisuuteen enää uskonutkaan. Alan olla siinä iässä että apurahajuna on ajanut ohitseni jo lopullisesti. Eri ryhmien kautta olen ollut osallinen pienistä apurahoista, jotka ovat esimerkiksi kuvataiteessa riittäneet joskus näyttelykustannuksiin, mutta eivät koskaan materiaalikustannuksiin. Materiaalit olen hankkinut aiemmin peruspäivärahalla ja nyttemmin toimeentulotuella.

Olen siis ollut tekotaiteilija - eli tehnyt vailla suurempaa arvonantoa tai julkisia tunnustuksia. Taiteessani olen jäänyt maakuntasarjatason taiteilijaksi. Ulkomaan näyttelyihin tai esimerkiksi suurkaupunkien taidegallerioihin minulla ei ole koskaan ollut taloudellisia mahdollisuuksia edes yrittää näyttelyä. Maakuntasarjatasolla olen saavuttanut pientä menestystä päästen mukaan aluenäyttelyihin ja alueellisiin taiteilijajärjestöihin. Se jokin on kuitenkin jäänyt puuttumaan: työrauha ja edes jonkinasteinen taloudellinen kannustus.

Olen jatkanut apurahahakemusten tekemistä viime vuosina lähinnä vanhasta tottumuksesta. Niitä tulee tehtyä ja lähetettyä noin 10 kappaletta vuodessa. Hylkypäätökset tulevat postilaatikkoon muutaman kuukauden kuluttua. Liitteitä ei nykyään enää palauteta. Yhä uudelleen joudun printtaamaan hakemuksiin uudet väriprintit taideteoksistani. Muuten hakemusten täyttö sujuu rutiininomaisesti vanhan kaavan mukaan.

Tätä kirjoittaessani, tänään, pitäisi täyttää apurahahakemukset taas kahteen eri instanssiin. Se valvottaa nyt yöllä. Mietin tilanteen toivottomuutta ja omaa turhautuneisuuttani. Taiteen tekemisessä olen päätynyt viime vuosina yhä hankalampiin olosuhteisiin ja yhä suurempaan voimattomuuteen. Vasta yön syrjässä avasin kirjeen, jossa Pohjalainen Taiteilijaliitto uhkasi erottaa minut jäsenmaksurästien vuoksi. Rästejä on moneen muuhunkin suuntaan. Luotttotiedot eivät ole olleet kunnossa 15 vuoteen.

Jotenkin tulee mieleen yhä tuskallisempana ahdistuksena mieleen, onko tässä koko taiteen tekemisessä mitään mieltä, jos ei yleisö osta eikä muutakaan tunnustusta jotain lehtikritiikkejä lukuunottamatta tule. Lyhyesti olen joutunut koko taiteen tekemisen suhteen syvään umpikujaan. Enemmän kuin tekotaiteilija olen nykyään tekemättömyystaiteilija.

Tämä ei tietenkään ole oikea kanava itsesääliin ja valitusvirren veisaamiseen. Sellaista kanavaa ei olekaan ja valitusvirsien veisaajahan korkeintaan nolaa itsensä. Valitusvirsi tästä nyt kuitenkin tuli, vaikka kirjoituksen alkuperäisenä tarkoituksena oli pitää pieni juhlapuhe apurahattomuusputkessa sinnikkäästi eteenpäin pyristelevälle taiteilijalle, joka viettää nyt vuonna 2011 apurahattomuuden juhlavuotta: 30 vuotta tai 10 vuotta ilman Pohjanmaan taidetoimikunnan (ja Etelä-Pohjanmaan Kulttuurirahaston) henkilökohtaista apurahaa laskutavasta riippuen. Kohottakaamme malja Pohjanmaan Taidetoimikunnalle ja yhdelle apurahattomuusputkessa elävälle taiteilijalle.

Tässä apurahattomuuden ahdingossa en suinkaan ole ainoa enkä yksin. Kohtalotovereita on leegio, koska kaikille ei apurahaa voida myöntää. Malja myös näille kollegoille, joita voisi nimittää vaikkapa surullisen hahmon ritareiksi!

Taiteilijapalkan toteutumisesta tai muusta ratkaisusta ammattitaiteilijoiden aseman parantamiseksihan on Suomessa turha edes uneksia - ja vaikka jokin tällainen parannus joskus toteutettaisiin, en kuuluisi meriittieni puolesta niidenkään taiteilijoiden joukkoon, jotka tästä toimeentulon parantamisesta pääsisivät osallisiksi. Minun olisi pitänyt oppia myymään itseäni jo 30 vuotta sitten. Nyt sekin on jo liian myöhäistä.

Kolumni: kello

Aamutupakalla äkkiä tuli ikävä ankkurikelloani (kello oli oikein swizz made, stainless steel, water protected ja merkiltään Ankkuri), jonka Salosen mummu osti lahjaksi kun olin noin 5-vuotias. Kello käytiin hakemassa Lempi-mamman kanssa Helsingistä saakka. Muistan että jouduimme kävelemään linja-autolta pitkän matkan Rajamäelle mummulaan ( Nurmijärveltä astiko?).

Lempikin nauroi vielä vähän ennen kuolemaansa, miten minä koko kävelymatkan ajan sadan metrin välein kyselin: "Hoh-hoijaa, paljonkohan kello on?" Ja katsoin omasta kellosta.

Hyvä kello se oli. Se oli minulla käytössä noin 25 vuotta, enkä minä muuta rannekelloa koskaan ole (vakituisesti) käyttänytkään. Varsinkin nuoruudessani kello joutui kokemaan kovia. Iskunkestävyys tuli testattua monessa tilanteessa. Pari kertaa se joutui verryttelyhousujen taskussa pyykkikoneeseenkin. Näistä jälkimmäisen jälkeen (asuimme silloin jo Kristiinankaupungissa) ruostumaton kelloni ruostui. Sen vesitiiviin lasikannen alle tuli vesikupla. Kello lakkasi käymästä kokonaan! Katastrofi!

Äitini vei kellon Österholmin Leon kellosepänliikkeeseen (noin v. 1975) terveystarkastukseen. Leo-vainaa totesi, ettei kelloa voi korjata; se on puhki ruostunut. Äitini ymmärsi hienotunteisesti kysyä (koska tiesi kellon arvon minulle), voisiko sitä koittaa kuitenkin käymään. Leo-vainaa putsaili kelloa vähän, taisi vaihtaa pari ratasta - ja kello kävi!

Joskus 1980-luvun alkupuolella kello joutui vielä kerran onnettomuuteen. Se putosi mereen. Sukelsin kellon pohjasta (sukelluskello :)). Mutta kello oli taas vettynyt, kansilasi yhtä huurua. Laitoin kellon television päälle kuivumaan. Parin kuukauden päästä vedin kellon. Se lähti käyntiin, mutta hurjalla ylinopeudella: aivan kuin yrittääkseen saada kaiken käymättömän ajan kiinni. Se mittasi kaksi vuorokautta päivässä. Ei sellaista kelloa voinut käyttää. Pistin kellon pöytälaatikkoon ja unohdin koko Ankkurin.

Seinäjoelle muuton yhteydessä (v.2004) kello ilmaantui jostain taas eteeni. Jännityksellä… koitin… varovasti… vetää kelloa… ravistelin sitä vähän, ja: kello kävi taas normaalisti! Se oli toipunut mielisairaudestaan. Mutta jo kauan ennen tätä ranteeni oli alkanut hylkiä kokonaan kelloja enkä itsekään tarvinnut enää aikaa tai ainakaan tietoa ajasta juuri mihinkään. Käytin kelloa muutaman päivän ja laitoin sen ’talteen’.

Häpeällistä, että olen sen koommin unohtanut kokonaan vanhan rakkaan ystäväni. Vasta talviaikaan siirtyminen toi kelloni äkkiä taas mieleen. En tiedä missä kello tällä hetkellä on, enkä aio ryhtyä etsimään sitä. Tietoisuus sen olemassaolosta riittää minulle. Ja varmuus, että jos Ankkuri jostain tupsahtaa eteeni ja vedän vähän vieteristä: kello käy taatusti. Käykö se oikeaa aikaa; sillä ei ole mitään merkitystä.

Kesäajassa en muuten näe mitään järkeä, mutta olen vahingoniloinen rikkaille, jotka ostivat 1980-luvulla kalliita kvartsikide-kelloja, joiden taattiin käyvän sekunnin tarkkuudella seuraavat 50 vuotta. Nyt he kuitenkin joutuvat siirtämään kellonviisareitaan kahdesti vuodessa. Onnellisin olin kuitenkin joskus 1990-luvun vaihteessa, kun maan aikaan lisättiin sekunti. Vieläkin rintani huutaa riemuissaan: "Repikää siitä kvartsikideporvarit! Rukatkaa kellojanne sekunnilla! Miksette ostaneet Ankkuria!"

Eksotiikkaa ja kylähulluutta

-->

(Omistettu ITE-taiteilija Edwin Hevonkosken muistolle)

Pian kymmenen vuotta sitten ajelin autolla Sevettijärven maisemissa. Pusikosta pölähti tielle kaksi liftaria. Otin kyytiin.

Liftarit olivat ranskalaisia. Mukanaan heillä oli ennen sotia tehty maantiekartta, jonka mukaan Lapissa oli vain kolme tietä. Sen mukaan he olivat vaeltaneet. Osuivat onneksi maantielle (jota heidän kartassaan ei ollut) ja eteeni.

He olivat etsimässä saamelaista alkuperäiskulttuuria. Ajoin heidät Sevettijärven kylään, jossa kolttakeskuksen muodostaa kaksi nykyaikaista rivitaloa. Vein Ivaloon matkahuollon baariin ja sanoin, että puolet porukasta on alkuperäiskansaa. Loput ovat lantalaisia ja turisteja.

Ranskalaiset olivat silmin nähden pettyneitä. Neljän tuulen lakkia ei näkynyt kenenkään päässä, Hankkijan lippalakkeja kyllä. Niinpä käytin liftarivieraitani saamelaismuseossa, joka ei ollut kovinkaan kummoinen nähtävyys. Siidaa ei silloin vielä ollut.

Turistit halusivat ostoksille Kaamasen kaupunkiin! Arvelin että tokko siinä kaupungissa on kauppaakaan (on kylläkin). Jätin heidät Ivaloon ihmettelemään.

Se mikä joka vuosi Lappiin turisteja vetää, on myytti pohjoisen eksotiikasta. Siitä voisi matkailuväki ottaa oppia etelämpänäkin. Jos jotain eksoottista Suomi-kuvaa etsitään, se löytyy kalevalaisesta perinteestä, kylähulluudesta ja ITE-taiteesta.

ITE-taidetta kansainvälisille kentille markkinoinut valtakunnanhullu taiteilija Erkki Pirtola uskoo, että juuri näissä lähes joka kylästä löytyvistä yksityisajattelijoista saataisiin Suomen kulttuurivientiin voimavirtainen generaattori.

”Miksi jollain EU-tuella pitäisi viedä Suomesta Eurooppaan Euroopasta tänne virranneita taidesuuntauksia”, Pirtola kyselee.

Uskon, että Pirtola on (ainakin osittain) oikeassa.

Suomi on eksoottinen maa, josta matkailijatkin etsivät myyttiä, eivät todellisuutta. Se myytti löytyy Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Haavikon Rauta-ajasta, Kaurismäen elokuvista ja Värttinän musiikista. Eteläpohjalaisella hulluudellakin olisi varmasti markkina-arvoa.

Kansan itsenäisyys on sen omassa kulttuurissa. Kansainvälinen taide tulee toimeen omillaan. Jos tulee.