Lähinnä ystäväni Tony Färdingin innoittamana kirjoitan kolumninomaisen tekstin, jossa käsittelen hivenen yksilöanarkisti Max Stirneriä, eksistentialismia ja muutakin hämärää erityisesti 1900-luvun filosofiassa.
Vuokraisäntäni tietää 1900-luvun filosofiasta, erityisesti eksistentialismista, huomattavasti enemmän kuin minä. Minä taas uskon tietäväni vuokraisäntääni enemmän muun muassa anarkismista, muinaisen Kreikan filosofiasta sekä taolaisuudesta.
Englannissa asuva ystäväni Viki väittää 1800-luvun alkupuolella ja puolivälissä vaikuttaneen yksilöanarkisti Max Stirnerin olleen eksistentialistisen filosofian edelläkävijä. Myöhempinä varsinaisina eksistentialisteina Viki mainitsee muun muassa Heideggerin, Sartren, de Beauvoirin ja Albert Camus´n. Minä en tätä väitettä purematta niele. Itse taas pidän eksistentialismin perustajana Sören Kierkegaardia, en esimerkiksi Friedrich Nietzscheä.
Kysyn siis asiaa vuokraisännältäni joka on perehtynyt erityisesti Heideggerin filosofiaan. Hän vastaa puhelimessa lyhyesti, että sekä Kierkegaard, Heidegger että Camus kiistivät olevansa tai eivät olleet eksistentialisteja, no Kierkegaardin aikaan sellaista sanaa ei tosin vielä oltu keksittykään. hän ehdotti että tässä katsannossa ensimmäinen eksistentialisti oli Marcus Aurelius.
Miksi siis Max Stirner ei ollut eksistentialisti? Koska hän oli individualistianarkisti joka pyrki lakkauttamaan valtion ja vaati että koko yhteiskunnallisen järjestelmän pitää perustua yksilönvapauteen ja egoismiin. Tämä poikkeaa perustavalla tavalla Sartren ja kumppaneiden ajatuksesta, että ihminen on maailmaan heitetty ja hänellä on sekä vapaus, vapaaehtoinen ja osittain pakotettu valinta sekä vastuussa maailmassa olemisesta. Eksistentialismi ei vaadi maailmasta eristäytymistä vaan siinä olemista vapauden ehdoilla.
Automatkalla kohti linja-autoasemaa ja valintaani poistua joksikin päiväksi Seinäjoelta vuokraisäntäni kertoi myös hauskan jutun filosofi Bertrand Russelista joka on perustanut muun muassa Suomen Sadankomiteaa liippaavan kansainvälisen rauhanliikkeen ydinsotaa vastaan. Russell oli niin sanotusti freelance-filosofi, jolla oli päivisin joutilasta aikaa. Sillä välin kun esimerkiksi hänen runoilijaystävänsä T.S.Eliott (lehtimies) oli töissä, russell tapasi käydä viihdyttämässä eliottin vaimoa ja eräitä muitakin filosofiasta kiinnostuneita naishenkilöitä.
Sitä, puhuivatko Russell ja Eliottin vaimo filosofiasta vai runoudesta, vai tekivätkö kenties jotain ihan muuta, tarina ei kerro.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti