Pieni vaelluskertomus

Vaelluspäiväkirjasta, Välikylän mökiltä, 8.-10.9.2012

I

Tulimme tänne eilen kulttuurin neuvoin, äitini ja minä. Veljeni vaimoineen oli menossa omalle mökilleen Kaskisiin saareen. Meidät heitettiin tänne, Välikylän torpalle, illansuussa. Sataa tihuutti emmekä illalla tehneet oikein mitään: tulet kylmään hellaan, hain sylillisen valmiita puita liiterikopista, ruoho on kasvanut pitkäksi ja märkänä kasteli kengät. Sateesta huolimatta tuli syttyi hyvin. Keitimme kahvit. Minä jatkoin illalla Gary Snyderin Erämaan opetuksen lukemista. Teen siitä merkintöjä toisaalle tähän vihkoon. Join vajaat puoli pulloa laimennettua viiniä. Iltayöstä kirjoitin runon:

Yöllä, Välikylän mökillä
huomaan että syyskuun yö
ei tarkoita täälläkään pimeyttä.
Tietenkin on, omista ikkunoista
ulosvirtaava kodikas valo,
mutta sitä uhkaavampana
taivaanrajassa häälyy
Kaskisten satamasta ja Närpiön kasvihuoneista
lähes 30 kilometrin päästä
tunkeva etäinen valo,
joka kuin likainen auringonlasku
tuo mieleen inhimillisen tuhoamiskulttuurin,
joka täälläkään ei ole riittävän etäällä.
Miten pitkälle minun pitäisi mennä
päästäkseni tämän sivilisaation ulottumattomiin?

II

Nukuin hyvin, mutta herään aamuyön puolella uudelleen. Minulla on viinin aiheuttama vanhenevan miehen tarve. Lähden ulos:

Yö mökillä, lähden käymään kusella.
Puolikuu valaisee pihaan puiden varjot,
selkeinä, teräväpiirteisinä.
Ilma on seestynyt yöksi,
pilvet lähes kadonneet.
Katselen taivasta,
jossa tähdet hohtavat kirkkaina.
Yksinäinen satelliitti lentää hitaasti
keskitaivaan yli, sen viivottimen suora
lentorata viiltää taivaaseen naarmun,
ihmisen jäljen.
Mietin kaikkia näitä naarmuja avaruudessa,
taivas on niitä täynnä,
kuljen ajotielle, nähdäkseni avarammin.
On täysin hiljaista. Jostain kuuluu
muutama puhahdus, ehkä pöllö, jota en tunne.
Löydän Otavan helposti, Ison Karhun,
ja sen avulla Pohjantähden ja Pikku-Otavan.
Tarkistan Pohjantähdestä ilmansuunnat.
Kyllä: torppa on rakennettu pohjois-eteläsuunnassa
kuten ennen tavattiin rakentaa,
ilman karttaa tai kompassia,
Pohjantähden mukaan.
Vaikka tie kulkee kokonaisuudessaan länsilounaasta itäkoilliseen
se tällä kohdalla tekee mutkan
ja kaartaa pohjoisen kautta länteen
hämäten omaa sisäistä kompassiani.
Murehdin hetken viime talvena torpan taakse
tien toiselle puolelle ilmestynyttä hakkuuaukiota
ja palaan takaisin sisään.

III

Herään aamulla valoisan jo tultua. Kävelen ajotielle, jossa ei ole vielä liikennettä. Tien pintaan on vedetty kesällä uusi öljysora. Hakkiuuaukea ulottuu kilometrin etäisyyteen. sen keskellä muutama eurodirektiivien mukainen mänty pystyssä, siemenpuuna, lintujen laulupuuna, käkien kukuntapuuna, kuten Kalevalassa kerrotaan. Jossain niistä yksinäinen räkättirastas. Aukean laidassa pysäköitynä keltainen metsäkonehirviö. Pihan vieressäkin pieni metsikkö on hakattu, mutta onneksi säästöhakkuulla. pyyt ovat kuitenkin metsiköstä karkottuneet. Tämä torppa on eräänlaista raja-aluetta. Rannikolle päin jatkuvat viljelyslakeudet Tiukanjoen varressa, pohjoiseen voisi periaatteessa kävellä metsiäs pitkin Vaasaan, mutta silläkin suunnalla hakkuuaukeat puhkovat metsiä, metsäautotiet ja metsäojitukset viiltävät niihin haavoja.

Pihassa kuuntelen punarintojen napsutusta
aamun rauhassa.
Talitiaiset, sinitiaiset ja töyhtötiaiset tiitittävät kutsuääniään.
Hakkuuaukean männyssä
yksinäinen räkättirastas.
Tämä on kulttuurin rajamaata.
Joskus tämä seutu on ollut sitä,
mitä Gary Snyder nimittää yhteiseksi maaksi, mutta kaikki täällä on yksityistä,
kuten hakkuuaukea ja sen laidassa
metsäkone osoittaa: keltainen hirviö
perässä teksti HITACHI, bensatankissa ZACIR 130 LCD.
Hakattu maa-ala on linnuista tyhjä
tuota rastasta lukuunottamatta.
Tällä puolen tietä lintuja ja ääniä on enemmän.
Hippiäisparvi vaeltaa
latvaoksia pitkin tontin yli,
käpytikka tai palokärki nakuttaa puuhun muutaman terävän iskun,
mustarastaspari pulisee toisilleen metsässä.
kulttuurin rajamaa: toisaalta kuuluu naakkojen ääniä,
hakkuuaukion takana huutelevat korpit,
naakat ovat monena kesänä pesineet savupiippuun
johon nyt on laitettu peltikate niille esteeksi.
Ensimmäiset autot ajavat ohi,
tie on kesällä saanut öljysorapinnan,
onneksi liikenne on vähäistä,
auto ohittaa paikan kerran noin 10 minuutissa.
Minulla alkaa tulla ihoon kylmä
ja palaan takaisin sisään.

IV

Aamulla teen tulet pesään ja ryhdyn kahvinkeittoon. Hella vetää taas hyvin, joskus se oikuttelee ja savut tulevat sisään. Se on oma persoonansa. Ihmisen elämän keskipiste on koti ja kodin keskipiste on tulisija, jotenkin näin Gary Snyder kuvailee. Ystäväni muistuttaa, että tulisija on tärkeä myös karjalaisille. Kotiseutunsa rajan taakse menettäneille. Tekevät kotiseutumatkoja entisille asuinsijoilleen. Monesti asumuksesta on jäljellä ja löytyy enää tulisijan paikka. Se tuo mieleen muistot ja monesti silmistä silloin tirahtavat kyyneleet.

Sytytän tulet, hella vetää.
Ryhdyn kahvinkeittoon.
Äiti herää, vie öisen kusiämpärin ulos.
Ulko-ovi on jäykkä,
äiti pelkää että ei saa yksin sitä auki,
pelkää yöllä herättävänsä minut,
piha on yöllä pimeä, ruoho märkää,
siksi kusiämpäri.
Äiti paistaa kananmunat,
aamukahvilla munaleipää syödessä
tulee mieleen,
että juuri näin pitäisi elämän olla.

V

Tämä mökillä oleminen
on eräänlaista meditaatiota.
Mieli ja ajatukset ovat erilaisia kuin kaupungissa,
puhtaampia.
Ja ulkona sataa jälleen,
ruohonleikkuu ja muut pihatyöt
on jätettävä huomiseen.
Pitkään ruohoon ovelta huussiin
muodostuu nopeasti poluntapainen.
Mutta sade puhdistaa maiseman.

Maiseman käsitteestä kiistelemme usein vuokraisännän kanssa. Vuokraisännälle maisema on aivan erityinen maalauksellinen paikka. Minulle maisemaa on kaikenlainen luonto. Vuokraisäntäni nimittää minun maisemaani näkymäksi. Tavallaan hän on oikeassakin. Muinaiset kiinalaiset nimittivät maisemiksi vuoria ja vesiä, joita he siveltimillään maalasivat paperikääröihin. Mutta minulta tätä maisemaa, joka käsittää kaiken luonnon, ei voi kukaan määritellä pois. ja tavallaan minäkin olen oikeassa, sillä kuten Gary Snyder kirjoittaa: "On olemassa valtava maisemakuvakäärö nimeltä ´Loputtomat vuoret ja virrat´(joka on pantu ching-dynastian aikaan eläneen lu-Yanin nimiin ja joka nykyisin on näjhtävänä Freerissä). Suurikokoisessa kuvassa näkyy kivien, puitten, harjujen, vuorten ja vesiväylien lisäksi ihmisiä ja heidän työntekoaan: talonpoikia ja heidän olkikattopisia mökkejään, pappeja ja temppelirakennelmia, oppineita pienten ikkunoittensa takana, kalastajia veneissään, matkustavia kauppiaita kuormineen, äitejä ja lapsia." Kaikki tämä, koko elämänpiiri, on ollut Lun Yuanille (tai kuka käärön sitten on maalannutkin) hänen "maisemaansa".

Mökki on paitsi tila ja olinpaikka
myös tämän paikan ja maiseman keskus.
Koska torppa on vanha
se saa miettimään tässä mökissä
ja ympäristössä aikanaan eläneitä.
Kuulen äidiltäni,
että joen toisella puolella,
vastaavassa torpassa,
jonka pihassa usein kalaretkillä istun
lintuja kuuntelemassa,
on aikanaan tapettu vanha nainen.
Nykyisin tapetun naisen mökki on autio,
ruoho on vallannut sen pihan
ja porraspään
ja tuntuu kuin kukaan ei enää
sitä omistaisi.

VI

Kävin sienimetsässä.
Ei tällaisella säällä pitäisi mennä
sienimetsään lainkaan.
On satanut kaksi päivää melkein taukoamatta.
Polku, jota olen tottunut metsään kulkemaan
on levennetty traktorin mentäväksi;
se kasvoi pitkää suoheinää.
Polvet kastuivat, reikäiset saappaat
kastuivat, ja sukat ja jalat niissä.
Muistin vanhan neuvon, että vaellukselle
lähtiessä ainakin varusteiden tulisi olla kunnolliset.
Kiinalaiset Otso-kumisaappaat kestävät vain
yhden metsäretken.
Olin hirvikärpäasten syöttinä, niitä on onneksi
vähemmän kuin viime vuonna,
jolloin metsään ei ollut edes menemistä.
Nyt se oli marjoista tyhjä, ei mustikkaa,
ei puolukkaa, mutta vain neljä möngertäjää päässäni,
rouskuja oli, mutta ne olivat jo aivan nuorina
tummuneet alapinnalta,
orakaspaikan löysin, orakkaat olivat pilaantuneet
sateessa kaikki.
Lähes tyhjin toimin, kastuneena, palasin mökilleni.

VII

Joitain lintuhavaintoja olen tehnyt: Keväällä löysin kurjen pesimäsuon, kurjet huutelivat suon suunnasta edelleen, nyt syysmuuton kaihoisia jäähyväisiä suolle. Käpylintuparvi hyöri lähikuusikossa, koiras innostui kuusenlatvaoksalla lauluntapaiseeen, vaikka on jo syyskuu, pesimäaika kaukana takana ja poikaset maailmalla. Lauloi kai omaksi ja muun parven iloksi. Palokärki korotti kauempana. Jokin kanalintu, luultavasti teeri, pölähti lentoon männiköstä. Tässä soisessa korvessa vanhat kuuset kasvavat vielä naavaa, metsänpohja on vuoroin sammaleinen, vuoroin risukkoinen, kanervainen, sateenmärässä liukastelen ja kompuroin. Kerään sieniä, rouskuja vajaat puoli ämpärillistä. Kerään sieniä kunnes alkaa jälleen sataa, harmaa pilvi uhkaa pohjoisesta, minä suunnistan takaisin mökille. Täällä, Välikylässä, minusta tuntuu aina siltä kuin tämä mökki, tämä seutu olisi minulle enemmän koti kuin ikävä kaupunkiasuntoni.

Illalla auringon jo laskettua, hämärässä joka kääntyi hämäränpimeää kohti, piirsin nopean luonnoksen akvarellia varten hakkuuaukiosta, sen takana erottuvasta metsänrajasta, oudonvärisestä pilvimassasta sen yläpuolella, horisontin yläpuolelle kohoavien mäntyjen ja yksinäisen koivun siluetista, muutamasta hädin tuskin erottuvasta pensaasta etualalla. Hämärässä hakkuuaukean surullista tilaa ei voinut nähdä.

VIII

Yöllä heräsin taas katsomaan taivasta. Oli jälleen tähtikirkasta ja tähdet loistivat pihaan kirkkaina, toisin kuin kaupungissa, kotipihallani, jossa taivas on öisinkin ruosteenpunaisen valosaasteen värittämä.

Löysin taas helposti
Ison Karhun, Pikku Karhun
ja vielä kolmannen samankaltaisen
kirkkaiden tähtien kuvion,
jota nimitän isoimmaksi karhuksi.
Ja sahanteräinen tähtikuvio taivaan laessa,
sen nimeä en nyt muista.
Mietin muinaisia astronomeja,
jotka ovat nähneet tähtikartassa eläimet,
astrologeja, jotka kehittivät horoskoopit,
johonkin niidenkin ennustusten täytyy perustua.
Taivas, tähtitaivas, on varmasti ollut
alkukantaiselle ihmisiselle jumaluus ja ihme
niin kuin se on sitä ihmettelevälle
minälle vieläkin.

VIII

Päivällä leikkasin nurmikon loppuun, oli vihdoin selkeää, kaunista, aamulla koleaa. Sahasin ja haloin kirveellä pari kuusentukkia. Keräsin omenat puusta, joka vanhuuttaan välillä oli jo vuosia lähes tyhjä, mutta on nyt vironnut uudestaan. Toistakymmentä kiloa omenia. Miksi meillä on tarve mitata kaikki. litroittaa, kilottaa kuutioida tai laskea ajassa?

Lähdin lyhyelle kävelylle lähipellolle:

Kurjet viestittivät
pesimäsuolta viljapellossa ruokaileville
ja takaisin.
Huudot kantavat kilometrien päähän.
Kommunikaatioon ne eivät tarvitse
lankapuhelinta tai kännykkää.
Parven yhteinen elinpiiri
rajoittuu huutomatkan sisään.
Pian ne nousevat siivilleen auraksi
ja lähtevät muuttoon.
Hanhen yksityinen kaakahdus taivaalla.
Seuloin katseellani taivasta,
mutta en löytänyt lintua mistään.
Perunapellot kasvavat vielä apulannan voimin,
mullattuja perunoita, olen sitä mieltä,
että koko perunanviljelyn periaate
multauksineen on Suomessa alunperin
käsitetty väärin, eivät perulaiset ja bolivialaiset,
joiden mailta perunat Eurooppaan ovat kulkeutuneet
viljelleet sitä noin.
Kannatan kateviljelyä, tai vuokraisäntäni tapaa
kasvattaa muutamaa perunaa
autokatoksen takana heinäkompostissa.
Taas kotipihassa,
korpit rähisevät lähellä jollekin,
ehkä haukalle, pöllölle, kissalle tai ketulle.
Minulla ei ole tänään mihinkään kiire.

IX

Päivä kuluu tavallisissa merkeissä. Luen Kerouacin Maanalaiset-romaania vähän. Se on kirjoitettu kolmessa päivässä. Olisi saanut jäädä kirjoittamattakin: pilvihörhöilyä ja pillunmetsästystä, puolivillaista henrymilleriä. Täällä mökillä, torpassa, se ei iske. Pakkaan reppuni ja tavarani. Valmistaudun lähtöön. Meidät haetaan illansuussa. Pari pientä ja kaunista päivää elämästäni noukin tähän kirjoitukseen ja muistojeni arkistoon. Vielä illalla Kauhajoella, rivitalon toisessa kerroksessa, äitini asunnossa, poimin tukastani yhden hirvikärpäsen ja lennätän sen parvekkelta pihamaalle.