Lintujen nimistöä kivikaudesta nykyaikaan

Kaisa Häkkinen: Linnun nimi

410 sivua

kuvitus: Ferdinand, Magnus ja Wilhelm von Wright sekä Magnus Körner

Kustannusosakeyhtiö Teos 2004

”Västäräkki: kallonpotkottaja, kalmatrikka, katrikka, kiemari, kyntäjä, nassu, ohralintu, riukuhärkä, toukolintu, vestrikka, vestrikki ja västi”

I Linnunnimien tarpeellisuus ja tehtävät

Professori Kaisa Häkkinen on tehnyt uraauurtavan työn kirjoittaessaan 410 tekstisivua sisältävän kirjajärkäleen ”Linnun nimi”. Kirja sisältää pahnanpohjia myöten perusteellisen katsauksen Suomessa esiintyvien lintujen nimiin ja niiden etymologiaan kivikaudesta nykyaikaan.

Suurteoksen kirjoittamiseen Häkkiseltä on kulunut eri vaiheineen lähes 7 vuotta. Mutta lopputuloksena onkin teos joka on loppuun asti hiottu kuuluisien 1800-luvun lintumaalareiden von Wrightin veljesten ja heidän ruotsalaisen aikalaisensa ruotsalaisen Magnus Körnerin kuvitusta ja lukijaystävällistä taittoa myöten.

Kaisa Häkkinen selvittää kirjassa lintujen nimeämisen perusteet, millä eri tavoin linnut ovat saaneet nimensä, mikä on nimien alkuperä, miten lintujen nimistö on kehittynyt ja muuttunut historian eri vaiheissa sekä esittelee kirjan toisessa osassa Suomessa esiintyvien lintujen nimet luetteloituna eri aikoina esitettyine rinnakkaisnimineen. Uraauurtavaksi Häkkisen kirjan tekee se, että tiettävästi koko linnunnimien etymologiaa ei tietääkseni ole kirjallisuudessa aiemmin käsitelty.

Lintujen nimeäminen on Häkkisen teoksen mukaan koettu tarpeelliseksi jo kivikaudella. Kaisa Häkkinen esittelee kirjassa näiden nimien alkujuuret sekä linnunnimistön kehityshistorian Mikael Agricolan ABC-kiriasta nykypäivään asti. Linnunnimien etymologian sivutuotteena kirja antaa tietoa niin suomalaisen kirjallisuuden ja luonnontieteellisen tutkimuksen vaiheista kuin lintujen kansanomaisesta nimistöstäkin.

Saamme tietää, että lintuja on nimetty jo ainakin 5000 vuoden ajan ja jotkin näistä nimistä ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Joillakin linnuilla taas on historian vaiheissa saattanut olla leegio erilaisia nimiä ja rinnakkaisnimiä. Lintujen nimien systematisoinnin ja tieteellisten nimien luokittelujärjestelmän uranuurtajana on ollut tietenkin Carl von Linne teoksessa Systema Naturae 1758.

Lintujen suomenkielisen nimistön kehitys on vaiherikkaampaa ja Häkkisen vaeltaessa linnunnimien lähteillä hän tuntuu välillä tekevän suoranaista salapoliisityötä. Lintujen nimien tehtävänä on tietenkin kuvailla lintulaji niin että sen käsitteellisesti pystyy erottamaan toisista lajeista ja linnut ovatkin näin saaneet nimensä esimerkiksi ulkonäön, värin, äänen, olinpaikan tai muun ominaisuuden perusteella.

II Esikirjallinen linnunnimistö

Hivenen kakistelin lukiessani ylläolevan otsikon. Miten voidaan saada tietoa lintujen nimistä ajalta jolloin niistä ei ole jäänyt jälkeen kirjallisia dokumentteja, miten voidaan tietää että esimerkiksi pyy on säilyttänyt nimensä nykymuotoisena suomen kielessä jo 5000 vuoden ajan? Häkkinen selittää asian:

Sukukielten vertailevan tutkimuksen avulla voidaan osoittaa, että eräät nykyajan tunnetut linnunnimet ovat tuhansia vuosia vanhoja. Esimerkiksi pyy tunnetaan sukukielissä samojedinkieltä myöten.

Vanhimmat esikirjalliset linnunnimet ovat luonnollisesti liittyneet ihmisen toimeentulolle ja elinpiirille tärkeimpiin lintuihin. ”On pidettävä hyvin todennäköisenä, että niillä linnuilla joiden kanssa ihmiset joutuivat konkreettisesti tekemisiin oli myös ihmisen antama nimi.”

Hyvin luonnollisesti vanhimmat tunnetut linnunnimet ovatkin käsittäneet riistalintuja: metsäkanalintuja ja vesilintuja. Hyvin vanhaa alkuperää on esimerkiksi joutsenen nimi, se on esiintynyt jo kalliopiirroksissa ja maalauksisa jonkinlaisena pyhänä lintuna. Vanhoja ovat myös eräät petolintujen ja ihmisen elinympäristössä viihtyvien lintujen nimet. Jo esikirjaslliseen aikaan on Kaisa Häkkisen mukaan esiintynyt myös lainaperäisiä (vieraista kielistä johdettuja) linnunnimiä.

III Linnunnimet vanhimmissa lähteissä

Suomen kirjakieli luotiin uuden ajan alussa, 1500-luvun puolimaissa. Mikael Agricolan ABC-kiria ilmestyi ensimmäisenä suomenkielisenä painotuotteena todennäköisesti vuonna 1543. Mutta jo ennen tätä suomalaisia nykyisinkin käytössä olevia linnun nimiä voi löytää muunlaisista lähteistä ja samoin muilla kielillä on kuvattu suomalaista linnustoa jo tätä varhemmin. Melkoinen määrä suomalaisia lintuja on kuvattu Olaus Magnuksen latinankielisessä Carta Marinassa joka ilmestyi vuonna 1539.

Keskiaikaisista lähteistä voidaan poimia sukunimen tapaan käytettyjä linnunnimityksiä. Suomen historiasta on tuttu sukunimi Kurki. Laukon kartanon herrana toimi Klaus Kurki. Arvid Kurki puolestaan oli suomen viimeinen katolinen piispa. Kallialan eli Tyrvään kirkontileistä taas on löydettävissä useita 1400-luvun loppupuolella eläneitä ”linnunnimisiä” henkilöitä: löytyy niin hawka, kokko (kotka), koskelo, kyhkynen, käki, metonen (metso), pyy, sotka kuin tyaynenkin (tiainen).

Micael Agricolan tuotannossa jo ABC-kirjasta lähtien esiintyy pitkälti toistakymmentä linnunnimeä. Esimerkiksi korppi esiintyy jo Agricolan ABC-kiriassa, joka siis ilmestyi 1543. Rukouskirjassa (1544) ja Uudessa testamentissa (1548) esiintyy jo useita lintuja. Agricolan tuotannosta löytyvät nimitykset haikara, hanhi, huuhkaja, kakari, kana, korppi, kotka, kukko, kurki, kyyhky(läinen), metsäkana, mettinen, pelikaani, pääskynen, sorsa, storkki ja varpu(lai)nen, osa edelleen käytössä olevia, osa vanhahtavia lintulajien nimiä.

Ensimmäiset luonnontieteelliset lintuhavainnot ilmestyivät painettuna 1600-luvun alkupuolella. Sigrid Aronus Forsius kirjoitti 2 lintuja käsittelevää kirjaa, joissa mainitaan muun muassa nälkäkurki (kattohaikara). Kattohaikaran esiintyminen Suomessa oli epätavallista ja sen uskottiin tapahtuvan vain nälänhädän uhatessa, josta johtuu linnun nimi.

Koko Raamattu eli Biblia ilmestyi suomeksi 1643. Bibliasta on poimittavissa joukko uusia linnunnimiä: haahka, hiirihaukka, kanahaukka, kivirautia, kokkolintu, korpihaukka, lintuhaukka, louve, luikko, peltokana, poutahaukka, riuttahyypiö, ruo'onpäristäjä ja yökkö, joista kolme viimeksimainittua ovat pöllöjä. Nimi kokko (kotka) tulee veneen kokasta ja sitä kautta linnun nokasta. Bibliassa mainittu joutsen on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo hieman aiemmin, Ericus Schroderuksen sanakirjassa.

Suomenkielisiä sanakirjoja alkoi siis ilmestyä 1600-luvulla. Näistä vuonna 1678 ilmestynyt Henrik Florinuksen sanakirja on parhaiten kytköksissä Suomen ja Lounais-Suomen lintumaailmaan. Schroderuksen vuonna 1637 ilmestynyt sanakirja on vanhin suomenkieltä sisältävä sanakirja ja sieltä löytyvät ensiesiintyminä mainitun joutsenen lisäksi seuraavat nykykielelläkin tunnistettavat linnunnimet: ankka, harakka, koskelo, leivonen, metso, peipinen, pyy, rastas, sotka, tavi teeri varis.

Ajan mittaan muuttuneita nimiä (nykyinen nimi/Schroderus): naakka=hakkinen, närhi=pähkinänhaukka, harjalintu=suovares, lokki=tirri, tiainen=titinen, alli=tohtaja, naarashaahka=uodi, pöllö=tarhapöllö, kottarainen=mustarastas, haarahaukka=sääksi, tikli=tiainen, käpytikka=kirjava käki, keltasirkku tai viherpeippo = leppälintu. Osa nimistä on siis poistunut käytöstä, osa on vaihtunut jonkin toisen lintulajin nimeksi.

Ensimmäinen suomenkielinen sananlaskukokoelma oli Florinuksen vuonna 1702 ilmestynyt Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja suloiset Sananlaskut. Jo tässä kokoelmassa esiintyy kaikkien tuntema sananlasku kevään tulosta, tosin nykyisestä hivenen poikkeavassa muodossa: ”Kuu kesään kirviäisest (leivosest), vähä västäräkkisest; käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpimän.” Kaikkiaan Florinuksen sananlaskuissa esiintyy 27 linnunnimeä.

Esitieteellistä linnunnimistöä esiintyy tietenkin myös 1700-luvulla ilmestyneissä sanakirjoissa joista merkittävimpiä olivat Daniel Jusleniuksen vuonna 1745 ilmestynyt lähes 16 000, Henrik Gabriel Porthanin kokoama suursanakirja, johon hän kokoili myös linnun nimistöä 1770-luvun jälkeen sekä vuosina 1786-1787. Lisäksi lintujen nimiä esiintyy 1700-luvulla pitäjäkertomuksissa, Jacob Gummeruksen väitöakirjassa, luonnonkalentereissa ja saduissa.

IV Tieteellispohjaisen linnunnimistön syntyvaiheet

Ensimmäisen laajan luettelon Suomen kaikista selkärankaisista eläimistä – vuonna 1810 ilmestyneen Fauna Fennican – kirjoitti Peter Ulricus Sadelin. Lintujen osuus kattaa yli puolet kirjasta ja mahdollisuuksien mukaan linnuilla on mainittu rinnakkain latinalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset nimet.

Kirjassa esitetään kaikkiaan yli 200 Suomessa esiintyvien lintujen nimeä tai rinnakkaisnimeä. Esimerkiksi haukkoja kirjassa on 21 numeroitua lajia, mutta todellisuudessa haukkalajeja on paljon vähemmän, koska muutamat nimitykset tarkoittavat selvästi samaa lajia. Tässäkin luettelossa on kuitenkin edelleen puutteita erityisesti tringa-suvun (viklot, liro, rantasipi) ja tikkojen kohdalla (tikoista nimetään vain harvinainen vihertikka). Vuonna 1819 teokseen ilmestyy kaksi täydennysosaa.

Linnun nimiä esiteltiin 1800-luvun alkupuolella useissa sankirjoissa. Samana vuonna 1847 ilmestyi kaksi sanakirjaa ”Harjoituksia” ja Elias Lönnrotin ”tulkkisanakirja”. Näistä lönnrotin sanakirjassa esiintyy peräti 45 sellaista linnunnimeä joita ei toisessa sanakirjassa mainita.

Ensimmäisen kattavan suomenkielisen linnunnimistön laati William nylander vuonna 1849. Aiemmista nimistöistä poiketen nylanderin kirjassa on kullekin lintulajille annettu vain yksi nimi. Nylanderin luettelossa on mainittu 236 eri lajin latinalainen nimi, mutta lajien määrittämisen vaikeudesta johtuen eräisiin lajeihin viitataan kuitenkin edelleen kahdella nimellä. 230 suomeksi nimetystä lajista 54:llä on esitetty täsmälleen nykymuotoinen nimi. Kirjaan sisältyy kuitenkin myös eräitä virheitä ja väärinkäsityksiä.

Elias Lönnrot palasi linnunnimistöön vuoteen 1861 ajoitetussa Suomalaisen lintukirjan käsikirjoituksessa, joka jäio viimeistelemättömäksi ja painamattomaksi. Käsikirjoitus löytyi lönnrotin jäämistöstä ja sitä säilytetään SKS:n arkistossa. Kaisa Häkkisen mukaan se on kuitenkin niin vaikeaselkoinen ja kaoottinen, että sen sisältöä on mahdotonta kuvailla täsmällisesti. Lönnrotin lintukirjan nimet on poimittu pääosin vanhemmasta kirjallisuudesta suoraan luetteloon niiden merkitystä, luotettavuutta ja keskinäisiä yhtyksiä sen tarkemmin määrittelemättä.

V Ensimmäiset oikeat suomalaiset lintukirjat

Ensimmäisenä oikeana suomalaisena lintukirjana voidaan pitää Magnus von Wrightin ruotsinkielistäm ”Finlands fåglar, huvudsakligen till deras dräkter”, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1859. Teos jäi kesken ja jälkimmäinen osa ilmestyi vasta von Wrightin kuoleman jälkeen 1873 Johan Axel Palmenin täydentämänä. Ensimmäisessä osasa suomenkieliset nimet on mainittu 132 lintulajille. Palmenin toimittamassa toisessa osassa suomenkielinen nimistö on viimeistelemättömämpää.

Jo ennen von Wrightin teoksen toisen osan ilmestymistä oli kuitenkin vuonna 1972 ilmestynyt Johan August Malmbergin ”Fauna Fennica – Suomen eläimistö nuorisolle”, jossa on esitelty koko suomen nisäkkäät, linnut, kalat ja matelijat systemaattisessa järjestyksessä. Sen suomenkielisen nimistön viimeistelyssä avusti Aleksis Kiven kirjallisena vihollisena tunnetuksi tullut August Ahlqvist.

Fauna Fennicassa on jo 111 täsmälleen nykymuotoista linnunnimeä. Kirjan täydennetty laitos ilmestyi vuonna 1882 ja vielä tekijän kuoleman jälkeen 1909 ilmestyi kolmas versio nimellä ”Suomen luujalkaiset” K. E. Kivirikon täydentämänä.

VI linnunnimistön uudistus 1900-luvun alkupuolella

1920-luvulla havaittiin linnunnimistön kaipaavan jälleen uudistamista ja työhön ryhdyttiin K.E. Kivirikon omasta aloitteesta. Konkreettisesti nimistöä ryhtyi uudistamaan Einari Merikallio vuonna 1923. Merikallio huomasi noin 162 lajin tai alalajin nimen vaativan korjaamista. Merikallion nimiehdotuksia käsiteltiin Vanamo-seuran esittämässä toimikunnassa ja ne esiteltiin Luonnon Ystävässä vuonna 1925.

Vuonna 1949 aloitettiin vielä kerran nimien uudistus professori Paavo suomalaisen johtamassa toimikunnassa jonka sihteerinä toimi Paavo Voipio. Työn tulokset Paavo Suomalainen ja Paavo voipio julkaisivat vuonna 1950.

Tämän jälkeen merkittäviä nimistöuudistuksia ei enää ole tapahtunut. Kaisa Häkkisen mukaan on laskettavissa yhden käden sormilla ne tapaukset jolloin Suomalaisen ja Voipion uudistamaa nimeä olisi muutettu vielä 1950 jälkeen.

Tämän jälkeen onkin keskitytty ensisijaisesti suomenkielisen linnunnimistön laajentamiseen koskemaan Euroopan ja koko maailman lintuja. Vuonna 1962 ilmestyi Euroopan lintujen määritysopas suomenkielisine linnunnimineen. Vuoden 1972 lintukäsikirjassa Euroopan lintujen lisäksi mukaan on otettu Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän linnusto. Koko maailman lintujen suomenkielinen nimistö ilmestyi 1992.

VII Historiallinen lintusanasto

Kirjan jälkimmäinen osa ”Historiallinen lintusanasto” esittelee noin 130 sivulla Suomessa tavattujen lintulajien nimet systemaattisessa järjestyksessä. Lintujen virallisen suomenkielisen, ruotsinkielisedn ja tieteellisen nimen lisäksi luettelossa mainitaan aiemmat rinnakkaisnimet, niiden esittäjä sekä vuosiluku, jolloin kyseinen rinnakkaisnimi on julkaistu. Parhaimmillaan luettelot saattavat olla lähes sivun mittaisia pienellä painettuna tekstinäkin. Esimerkinomaisesti julkaisenkin lopuksi vain pätkän kuikan varhaisimmista historiallisista nimistä:

Kuikka (storlom) Gavia arctica (orig)

???Schroderus 1637 tohtaja 'loohm, anas glacialis'

??Juslenius 1745 caacko, cackuri, cuicka 'lo(h)m, årta, dykare; species avic aquaticae, avis marinae species, mergi species

??Juslenius 1745 cacari 'spof; boscas', aliis 'lom'

Heinricius 1766 kakari 'lom; colymbus arcticus'

??JuslPorthan 1770 cuicka 'lom, merci species; al. Lom' (Carlo) [vrt. tohtaja, tohtava 'ijsand; anas glacialis']

...