YLEn surkeaa

Ihmisiän mittapuussa Suomen Yleisradio on jo kunnianarvoisa vanhus, noin 85 vuotias. Lähetystoiminnan Yleisradio aloitti vuonna 1926, mutta koko maan kattavuuden lähetykset saavuttivat kaksi vuotta myöhemmin 1928. Televisiotoiminta alkoi Suomen Televisio nimellä vuotta syntymäni jälkeen 1958. Televisioon en tässä kirjoituksessa kuitenkaan puutu vaan keskityn radion surkeaan nykytilaan.

Viime aikoina olen yhä useammin kuunnellut aamuöisin Radio Puheesta ohjelmasarjaa Arkistojen helmiä. Ohjelmasarja on hyvin toimitettu ja juonnettu viiden tunnin mittainen pläjäys, jossa arkistojen kätköistä on toukokuusta lähtien esitetty joka yö teemallisesti vaihtelevia kokonaisuuksia. Mielestäni se on parasta mitä radiossa tällä hetkellä on kuultavissa.

Ohjelmasarja Arkistojen helmiä on näiden arkistojen kätköistä kaivettuine hivenen rahisevine äänitteineen ollut erittäin mielenkiintoinen katsaus 1900-lukuun ja sen aikana tapahtuneisiin vaiheisiin Suomen ja maailman sekä myös radion historiassa. Mutta: Nämä ohjelmat on pääosin tehty 1930 – 1970-luvulla. Kaihoten kaipaankin tuota mennyttä aikaa, jolloin radiossa ja radioon tehtiin vielä ohjelmia. Sen jälkeen kanavien määrä on kyllä kasvanut ja ohjelmatoiminta on muuttunut ympärivuorokautiseksi, mutta samalla ohjelmien taso on laskenut kuin lehmän häntä erään tietyn toimituksen jälkeen.

Radiotoiminnan kulminaatiopiste voidaan ajoittaa vuoteen 1985. Tuolloin eduskunta myönsi ensimmäiset paikallisradioluvat ja ensimmäisenä mainosrahoitteisena kanavana aloitti jo samana vuonna toimintansa Radio Nivala. Toimin tuohon aikaan pienen pohjalaisen maakuntalehden toimittajana ja seurasin mielenkiinnolla keskustelua paikallisradioiden perustamisesta. Niiden uskottiin monipuolistavan radion ohjelmatarjontaa, lisäävän kilpailua ja näin virkistävän myös Yleisradion omaa ohjelmatoimintaa. Toisin kävi.

Paikallisradioiden perustamisesta alkoi Yleisradion ohjelmallisen sisällön asteittainen mutta säälimätön tuhoutuminen. Paikalliskanavien toimituksellinen linja muuttui nopeasti alkeellisista paikallisohjelmayrityksistä levynpyörittäjien kyläksi. Ja miten vastasi Yleisradio? Profiilin kohottamisen ja ohjelmien tason nostamisen sijaan Yleisradio lähti mukaan levynpyöritysrulettiin.

Vuonna 1994 Yleisradio oli muuttunut osakeyhtiöksi, Suomen Yleisradio Oy:ksi, ja tämän yleisradioyhtiön puolesta päävastuuta ohjelmatoiminnan tuhosta kantavat kaksi vuosina 1994-2010 Yleisradion toimitusjohtajina toiminutta henkilöä, Arne Wessberg (1994-2005) ja Mikael Jungner (2005-2010), molemmat sosiaalidemokraatteja. Tänä aikana toimittajat radiossa muuttuivat pääosin levyjen väleissä jotain läppää heittäviksi musiikkijuontajiksi, dokumentiohjelmien teko loppui lähes kokonaan, tutkiva journalistinen ote katosi jonnekin metsänpeittoon, omalta ohjelmatuotannolta vietiin resurssit, vain uutistoimitus säilyi osapuilleen entisellään.

Yleisradion kaikki uudistukset vuodesta 1994 ovat merkinneet toiminnan näennäistä laajentamista. Kuten jo totesin ohjelmatoiminta muuttui tänä aikana ympärivuorokaudtiseksi ja vuonna 2003 suomenkielisten kanavien lukumäärä kasvoi neljään: YLE Radio I, YLE X, YLE Radio Suomi ja YLE Q suolsivat kilvan sisällöttömiä lähetyksiä eetteriin. YLE Qn tarina loppui jo 2006, jolloin sen tilalle perustettiin pelkästään puheohjelmia nimensä mukaisesti lähettävä Radio Puhe.

Puheohjelmia ympärivuorokautisesti lähettävä kanava herätti mielenkiintoni. Eikö tällaisen kanavan olisi välttämättätöntä panostaa entistä laadukkaampaan, monipuolisempaan ja sisältörikkaampaan asiaohjelmatuotantoon. Kaukana siitä.

Kun kanavien lisääntyessä ja ohjelma-ajan kasvaessa ei toimituksellisia resursseja ole lisätty missään mittasuhteessa lisääntyneeseen ohjelmatuotantoon, on radiokanavista tullut uusinta-automaatteja, jotka lähettävät uusintoja ja uusinnan uusintoja. Uusintojen kuninkaana toimii juuri Radio Puhe. Se noukkii uusittaviksi ohjelmia sekä YLE 1:stä että Radio Suomesta nostaa välillä kaapista uusittavaksi muutaman kuukauden tai parin vuoden takaisia ohjelmia joita sitten uusii ja uusii uudelleen kuulijan hermoromahduksen partaalle asti.

Entäpä sitten musiikkiohjelmat: Tämän Jerikon muurien sortumiseen verrattavan radion romahduskauden aikana on keksitty oivallinen uusi tekninen henkilökuntaa säästävä ratkaisu, levylistat. Paikallisradioiden kehittämä idea on kopioitu YLEnkin käyttöön saumattomasti niin että ympärivuorokautinen radionkuuntelija joutuu kuuntelemaan samoja hittikappaleita useita kertoja vuorokaudessa niin kauan kuin vain kuulijan mielenterveys niitä kestää.

Kuvaavaa on, että esimerkiksi Radio Suomessa omaperäisempää musiikkiprofiilia edustavat etulinjassa vanhat 1970-luvulla uransa aloittaneet konkarit Jake Nyman ja kesätoimittaja Heikki Harma jotka soittavat edelleen samaa musiikkia, jota soittivat jo 1970-luvulla, YLE 1:n mielenkiintoisinta musiikkia tarjoaa Risto Nordell, joka katsoo vieläkin kauemmas taaksepäin, hänen musiikillinen aikajanansa päättyy 1600-lukuun ja Johann Sebastian Bachiin. (No totuuden nimissä täytyy myöntää että sinnikkäällä kanavapuijottelulla radiosta voi löytää pari muutakin kelvollista juonnettua musiikkiohjelmaa,)

Summa summarum. Ylen surkeaa on YLEn nykyinen ohjelmatuotanto. Ylen kehitysyritykset ohjelma-aikalaajennuksineen ovat järjestelmällisesti osoittautuneet Pyrrhoksen voitoiksi, sen profiilinnostoyritykset ovat kerta kerran jälkeen paljastuneet loistokkaiksi epäonnistumisiksi. Niinpä tänäkin yönä syvennyn kuuntelemaan Arkistojen aarteita 1920-luvulta 1970-luvulle ja kaihoisasti muistelen aikaa jolloin radiossa vielä oli oikeita ohjelmia.