Vaelluskirjaa -Pieni lintuvaellus 8.4.2018

Aamutupakilla kuistilla stirrasin samalla taivaalle. Muuttava yksinäinen joutsen lensi talon yli koilliseen. Harmaalokkien ääntä kuului joelta tai sen takaa. Punarinta lauloi naapurin pihakuusessa. Punatulkku tuli pihaan ruokailuun. Käpytikka päryytteli puhelinpylvästä. mustarastas pulisi naapurin puolella. Viherpeipot ja sinitiaiset lauloivat innokkaasti kevättä.

 

Kun olin saanut yhden kirjoituksen valmiiksi, otin olkalaukkuni ja lähdin. Olkalaukussa kiikarit ja muistikirja, johon en yleensä kirjoita mitään. Kuljin siltaa pitkin radan yli. Kävelytien asvaltti oli sulanut ja kuiva. Sillalta bongasin jostain lääkepurkista irronneen lääkemääräyksen. 1 tabletti aamuisin keskittymisen ja tarkkaavuuden hoitoon. Keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriö. Kun lapussa luki naishenkilön nimi, pistin sen olkalaukkuuni, etteivät muut uteliaat saa sitä käsiinsä.

 

Käännyin sillan jälkeen UPMn portille ja siitä eteenpäin rantatietä Kellokalliota kohti. Rataa ylittäessä vastaan tuli nainen, hihnassa koira ja kaulassa kiikarit. Kysyin näkyikö mitään: pari sorsaa ja luultavasti 2 sotkaa. Kaatopaikan suunnasta kuului harmaalokkien ääntä. Mainiotsin siitä. “Ai, ne ovat harmaalokkeja, minä opettelen vasta.” “Kevät onkin parasta aikaa harrastuksen aloittamiseen, kun muuttolintuja tulee yksittäin, ne on helpompi oppia tuntemaan kuin vaikka kesällä, jolloin joka paikka on täynnä linnunääntä.”

 

Jatkoin matkaa. Vastaan tuli sauvakävelevä pariskunta. Vieläkään en ole oppinut jämsänkoskelaisten tavoille. Sanoin: hei. Mutta huomasin että jos henkilö pitää katseensa tiukasti kävelysauvoissa, kannattaa pitää oma suukin kiinni. Pysähdyin venerantaan, laiturille istumaan. Oli lämmin aurinkoinen aamupäivä. Heinäsorsapari uiskenteli joessa ja kohta paikalle lensi toinenkin pari, etäällä näytti uivan telkkä. Ajattelin että nyt olisi mukava vaikka onkia ja huomasin kuvittelevani itseni istumaan siinä ongella. Mutta mistä madot?

 

Jatkoin Kellokallion nuotiopaikalle. Kaksi autoa oli parkkeerattu siihen, mutta niiden omistajia ei näkynyt. Jämsänkoskelaiset käyvät täällä usein autolla ävelemässä, niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Vain toissapäivänä lumen peitossa ollut laakea påitkulainen rantakivi oli sulanut ja veden pohjaan heijastuivat terävinä puiden ja kiven varjot. 

 

Jatkoin matkaani Tuuralammille. Rannasta yhytin kaksi miestä kalastamassa, toteuttamassa sitä, mitä itse laiturilla vain kuvittelin. Tulin Tuuralammille ja pitkospuita nuotiopaikalle ja “lintutornille”. Tuttu pyrstötiaispari kierteli rantapuissa. Mietin joko ne kohta rakentavat pesää. Lintukirjan mukaan pesänrakennustyömaa voisi käynnistyä näillä näppäimistöillä, mutta kun ne rakentavat hein’ästä pesän, hyvät pesäheinät taitavat olla vielä hangen alla. Muuten kuuseen pyrstötiainen kiinnittää pallomaisen pesänsä lintukirjan mukaan hämähäkin seittilangalla!

 

Tuuralammin sulassa ui 2 paria heinäsorsia ja 2 joutsenta etäällä. Lintuharrastusta aloittelevan naisen mainitsemat sotkat osoittautuivat telkkäpariksi, joka vastavaloon kiikaroituna 50 vuotta täyttäneellä kiikarillani näytti lähinnä mustalinnuilta. No telkkiä ne kaiketi kuitenkin olivat. Kolme harmaalokkia kailotti jään reunassa ja välillä yksi niistä lensi moikkaamaan minua kaartaen sitten takaisin.

 

Istuin penkillä puolisen tuntia. Ensin yksi, sitten toinen västäräkki lensi jokiuomaa pitkin pohjoisen suuntaan. Kuulin kiurun lentoäänen. Isomman harmaalokkiparven kaklatus kuului kaatopaikan suunnasta. Mustarastas lauloi vastarannalla.

Pitkospuita paikalle tuli pariskunta joutsenia katsomaan. 

 

Juttelimme pitkään kaikenlaista luontoon liittyvää. Heillä oli kuulema Korpilahdella rantamajassa yksityinen karaoketerassi. “No se kuuluu varmaan hyvin naapuriinkin asti?” “Liiankin hyvin. Naapuri on nyt vaihtunut, eikä me oikein tiedetä, mitä uusi naapuri tykkää kahden hengen karaokesta. Edellinen kävi itsekin laulamassa. Mutta nämä ovat lestadiolaisia ja pesueessa on 12 lasta.” “Ai heillä on sellainen harrastus!” "No niin on!"

Kaksi kajakkia tuli rautatiesillan alta auringonkilossa kohti. Kun mies yysi kajakeilta kuvauslupaa, nämäkin pysähtyivät juttelemaan. En vieläkään ymmärrä tätä keskisuomalaista tapaa, että ihmiset saattavat puhua aivan tuntemattomille. Kajakit jatkoivat matkaa. Jossain vaiheessa kolme joutsenta lensi niin matalalta yli, että niistä olisi saanut kuvan, mutta puhelimesta oli akku tyhjänä.

 

Ryhdyin tekemään lähtöä, niin pariskuntakin. Pitkospuita vastaan käveli isä ja poika, isällä termospullo kädessä. “Vuoronvaihto”, pariskunta sanoi tulijoille. Minä kiipesin kävelytietä mäen ylös ja oikaisin ratojen yli maantielle ja kylmän huoltoaseman kulmalta kiertotietä kotiin.

 

Kotona avasin ikkunan niin että linnunlaulut kuuluivat kirjoitustyömaalle. Välillä katselin lintuja ruokailupuuhissa. Tiaisia ja pikkuvarpusia enimmäkseen. Mutta peippokin ilmestyi ruokinnalle nokkimaan jyviä.

Vaelluskirjaa – Kevätvaellus 29.3.2017

Osa I

Lähdin kulkemaan. Olin päättänyt kiertää Mulikontietä Auvilaan, sieltä päätielle ja jokivartta pitkin takaisin. Vaikka olen asunut Mulikontie 1:ssä marraskuusta lähtien en ole koskaan kävellyt tietä pitkin tämän kauemmas. Otin olkalaukkuni, jossa oli kiikarit, ja lähdin. Harakkapari askarteli pesäkuusessaan, tiaiset lauloivat kevättä.

Tie oli vielä Arvenmäellä jäinen, liukas. Liukastelin eteenpäin. Kuulin ensimmäistä kertaa peippojen laulua, ne tuovat kevään, oli ystäväni sanonut. Yhteensä neljä peippoa lauloi tienvarren puissa matkalla Mulikkoon. Vihervarpusia oli liikkeellä paljon. Ne ovat osittaismuuttajia. Pääjoukot ovat nyt palaamassa takaisin kotikonnuilleen.

Äkkiä näin omakotitalon pihassa männyssä sarvipöllön. Se oli puusta veistetty, mutta niin taitavasti että etäämpää näytti oikealta tai täytetyltä linnulta. Hiivin pihalle katsomaan pöllöä lähempää. Sen väritys oli aito ja tarkka kuin von Wright-veljesten maalauksissa. Se oli luonnollisen kokoinen. Mietin oliko joku paikallinen tuntematon mestari mahdollisesti veistänyt linnun ja onko näitä lintuveistoksia jossain enemmänkin.

Kevätaurinko paistoi ja lämmitti heikosti. Auvilan pelloilta lumi oli jo lähtenyt. Kuulin joutsenten ääniä ja lopulta näinkin kaksi joutsenta lentämässä etäällä peltoaukean laidassa. Paikallisia kiertelijöitä. Kiikaroin sänkipeltoja. Odotan kiuruja ja töyhtöhyyppiä saapuvaksi, mutta niitä ei näkynyt.

Käännyin vastakkaiseen suuntaan Auvilantielle. Pelloilla oli hiljaista. Multapellolla mullos oli vielä jäässä. Etäämpänä maatalojen takana näkyi yhtenäinen metsä. Metsä tuli viistosti lähemmäs peltosaran laitaa pitkin. Tulin paikkaan jossa metsänraja saavutti maantien. Siinä tien laidassa oli vanha lato. Ladon päätyseinässä huomasin esitetaulun ja kartan. Olin löytänyt luontopolun, jota en tiennyt olevan olemassa.

Olet tullut ilvesten ja pöllöjen valtakuntaan, esitteessä luvattiin. Kulkureittejä oli kaksi, niin sanottu Vanhan metsän reitti ja toinen joka johti lintutornille ja … ympäri. Polkua pitkin lähdin kävelemään vanhan metsän sisään. Ilahduin: sammalpohjainen metsä oli todellakin tämän lyhyemmän reitin varrella koskematon. Mutta tästä metsästä ja toisen luontoreitin tuhosta olen kirjoittanut kolumnin toisaalle blogiini: http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html .

Kolumnin karuun kertomukseen voin lisätä vain, että hakkuilla tuhotussa metsässä on asustanut aiemmin tehdyn valtakunnallisen liito-oravainventoinnin mukaan monien muiden eläinlajien ohessa liito-oravakin, jonka yksistään olisi luullut pysäyttävän alueen raiskaamisen. Kaupungin päättäjät ovat antaneet tuhotyön tapahtua viime syksynä. Lisäänkin tähän vain, että säästetyn ikimetsän puolella näin ensimmäistä kertaa tänä vuonna hömötiaisia, töyhtötiaisia ja hippiäisiä, nekin kaikki vanhojen metsien lintuja.

Kun järkyttyneenä tulin metsästä takaisin tielle, kyyneleet pyrkivät tulemaan silmänurkasta ulos. Kun itku kurkussa kävelin eteenpäin, minua ei paljon lohduttanut edes kulkutiellä, tien ylittävällä sähkölinjalla istuva tuulihaukkanaaras. Nekin olivat kuolla 70-luvulla sukupuuttoon peltojen myrkyttämisen ja salametsästyksen tähden. Mutta nyt asenteet ovat muuttuneet ja tuulihaukat ovat tulossa takaisin. Monen ladon kyljessä on nykyisin tuulihaukan pönttö. Se on lohduttavaa, vaikka juuri nyt mikään ei minua lohduttanut.

Kun lähestyin, haukka heittäytyi lentoon, perhosenkevein siiveniskuin ja liidellen se kaartoi metsänlaitaan lentääkseen vähän matkan päässä uudelleen minua vastaan ja kenties takaisin sähkölinjalle, tarkkailupaikalleen istumaan.

Viekää perkele loputkin!

Lähdin aamulla luontoretkelle. Päätin kävellä Mulikontietä Auvilaan ja sieltä jotain muuta kautta takaisin. Auvilantiellä ilahduin paitsi muuttavista joutsenista, ennen kaikkea siitä että löysin tien varresta vanhan metsän - ”oikean metsän ” - ja luontopolun. Tuoreena jämsänkoskelaisena en tällaisesta luontoreitistä tiennytkään. Katsoin kartasta reitit ja lähdin kiertämään vanhan metsän reittiä. 

Metsää mainostettiin plakaatissa ilvesten ja pöllöjen valtakunnaksi. Sellaiselta se vaikuttikin. Metsä oli luonnontilainen ja vanha, maa sammalpohjainen, luonnonpuro virtasi metsän läpi ja sen laidassa oli ikikuusen kyljessä iso lehtopöllön pönttö. Kiertelin reittiä hiljalleen ja nautin kevätaamun luonnosta, lintujen äänistä, metsän rauhasta. 

Mutta vaikka en kiirettä pitänytkään vain muutaman sadan metrin mittainen reitti tuli kierrettyä kovin äkkiä ja päätin kiertää myös pidemmän reitin lintutornille ja Suolamminmäen ympäri. Esitteessä luvattiin, että maasto on kallioisempi ja vaikeakulkuisempi jyrkkine korkeuseroineen. Oletin siis löytäväni edellistäkin jyhkeämmän todellisen Metsän.

Järkytykseni oli melkoinen, kun äkkiä huomasin seisovani keskellä Harvesterin ketjujen maahan uurtamaa uraa, keskellä metsänhävitystä, raiskiolla. Koko Suolamminmäen metsä oli tuhottu. Ironisesti ajattelin, kun opaskyltissä kehotettiin kävijöitä tuomaan kaikki roskat pois arvokkaan luontoreitin varrelta, että ei kai sillä sentään puita tarkoitettu?

Mutta ironiani ei kestänyt. En kyennyt jatkamaan enää eteenpäin. Kyyneleet silmissä palasin takaisin. ”Viekää perkele kaikki kaunis”, ajattelin raivon ja epätoivon vallassa. Nyt ymmärsin, mistä Auvilantien varressa olevat tukkipinot olivat peräisin, luontoreitin varrelta. Irvokkaasti pinon kylkeen oli vielä kiinnitetty kyltti: ”Jämsän kaupunki, tilausmittapuu”. 

Vielä edellisenä iltana olin tutkinut Jämsän Vihreiden kuntavaaliohjelmaa miettien voisinko jotain heistä äänestää. Jo silloin silmät ällistyksestä selällään luin valtuutettu Tommi Tapiaisen blogia 11.3. missä hän puolusti vanhojen kuusten kaatamista metsänhoidollisena toimenpiteenä ja julisti, että hän ei aio puihin kettingeillä kahliutua. Kyse oli kylläkin eri metsästä, jota en tarkemmin tunne, mutta yhtä kaikki, hän on istunut valtuustossa myös Auvilan luontoreitin tuhoamisesta päätettäessä. Hakkuut on kuulemma tehty joskus viime syksynä. 

Jokaisella on tietenkin vapaus esittää lähes millaisia mielipiteitä tahansa. Mutta myös minulla on oikeus tehdä niistä omat johtopäätökseni. Pitäkää tunkkinne, harvesterinne ja metsänhoidolliset toimenpiteenne Jämsän Vihreät! Pitäkää hiekkalaatikkonne! Ainakaan minun ääntäni te ette saa! 

Keijo Nevaranta

runoilija 

Jämsänkoski

Historiastani

Kiinnostuin linnuista noin 10-vuotiaana. Kävimme Rajamäen viinatehtaan jätevesialtaalla kaverini Heikkilän Erkin kanssa katsomassa kahlaajia. Allas haisi rankkitynnyriltä.

Asuin tuolloin jo Tampereella ja liityin heti oppikouluun päästyäni Tampereen lyseon luontokerhoon. Teimme yhden eräretkenkin Siikanevan kansallispuistoon hiihtäen. Reppuni painoi enemmän kuin minä ja kaaduin selälleni jo lähtömetreillä.

Siikanevan kansallispuistossa opin mitä tarkoittavat suomenkieliset paikannimet kuten mulkkujärvi ja juostenpaskattu.

Muutimme Kristiinankaupunkiin 1973, jonne isäni ryhtyi rakentamaan voimalaitosta, joka koskaan ei ole ollut käytössä mutta jonka avulla Pohjolan Voima saa ostettua halvempaa sähköä muilta sähköntuottajilta,

Lintujen suojelun lisäksi kiinnostuin laajemmin luonnonsuojelusta. Tilasin ja jaoin sellaisian lehtiä kuin Pehmeä teknologia ja Vaihtoehto ydionvoimalle. Mutta luonnonsuojelu sai minut kiinnostumaan myös ihmisyydestä.

Niinpä kun Eritreassa 1974 puhkesi sota vein tuntia ennen koulun alkua luokan ilmoitustaululle julisteen Biafran nälkäänäkevistä lapsista. Pakenin paikalta ja palasin luokkakavereiden kanssa kouluun nauramaan sille, että kuka idiootti tuonkin julisteen on kiinnittänyt. Liityin Amnesty internationaliin, mutta siihen aikaan olisi pitänyt osata lukea ja puhua englantia. Liityin prosenttiliikkeeseen.

Kävin Koijärvellä ihmettelemässä 1979 mitä siellä puuhataan. Mulla oli teltta ja kumisaappaat, Helsingistä tuli bussilastillinen nuoria, joilla ei ollut kumisaappaita, he halusivat lainata niitä saappaita minulta. Menin malliksi näyttämään miten patoa tehdään ja jouduin Uuden Suomen etusivulle.

Koijärveä seurasi Suomussalmen maanpuolustusleiri (Äiti Maan puolesta) jossa vihreää liikettä perustettiin ja Nordisk Samaktion, joka oli pohjoismaisten kollektiivien yhteisötapaaminen. Sinne muuan norjalainen anarkisti oli kaksi kuukautta kiskonut käsikärryillä vaimonsa kanssa pikkulapsiaan ja telttaa tromssasta Suomussalmelle. Hän myi minulle pamfletin: ”Koskaan niin suuri määrä ihmisiä ei ole kokoontunut yhteen niin hyvän asian puolesta kuin Alta-joen suojelussa ja epäonnistuneet niin täydellisesti”

Paljon myöhemmin liftasin Altaan ja kuulin että Tromssan anarkisti viettää nykyään aikaansa mielisiraalassa. Silloin kuitenkin keskusteltiin siitä mitä kommuunit voisivat yhdessä tehdä. Minä ainakin haluaisin auroja ja työkaluja, vastasi anarkisti.

Vuonna 1981 muutin Seinäjoelle. Tein pohjalaista kulttuurilehteä Lakeuden Kutsua, olin mukana perustamassa Seinäjoen Rauhankomiteaa ja järjestämässä Seinäjoen ensimmäiset rauhankulkueet joista supo kuvasi jokaisen osallistujan, niitä oli toisessa kulkueessa 1700.

Yli kymmeneksi vuodeksi menin kapitalismin palvelukseen, toimittajaksi ja toimitussihteeriksi pieneen vasemmistolaiseen maakuntalehteen kunnes lehti myytiin alta. Olin kirjoittanut luonnosta, luonnonsuojelusta, kulttuurista ja ihmisyydestä ja pakon edessä vaikkapa automainoksia.

Kävin Kaj Bärlundin kanssa suojelemassa Kyrönjoen ja Mikkelinsaaret, nykyisen Selkämeren Kansalluispuiston. Kirjoitin Vaasassa Suomen ensimmäisistä irakin kurdeista turvapaikanhakijoina vuonna 1986.

Ryhdyin kuvataiteilijaksi ja runoilijaksi. Vuonna 1998 sain tilaisuuden tehdä Suomen painavimman graniittiteoksen 155 000 kiloa punaista graniittia. Nimitin sen Kiviajaksi – Stone Age, mutta ideana oli ihmiskunnan historian muistomerkki 1900-luvun lopun teollisuusyhteiskunnasta ja tasapäisestä arkkitehtuurista tuleville sukupolville. Nyt sen päälle suunnitellaan 7-kerroksisia kivitaloja.

2000-luvulla olin olosuhteiden pakosta pitkään hiljaa. Pohjanmaalla olin toisinajattelija ja minua ei huolittu toimittajaksi mihinkään Ilkan omistamiin lehtiin. Ilkka omistaa täällä päin kaikki lehdet. 2009 menin facebookiin Ja perustin Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliikkeen. Ideani oli huumorin keinoin jakaa luonnonsuojeluasiaa niillekin joita evvvk. Se oli menestys, parhaimmillaan lähes 400 jäsentä. Järjestimme itsenäisyyskonferenssinkin Himangalla. Julistimme Himangan itsenäiseksi valtioksi.

Jo PKIssa oli kskeisenä teemana myös vähemmistökansat niiden kulttuurin ja ”itsen'isyyden” suojelu. Mutta kun Soldiers of Odin syntyi entiseen kotikaupunkiini punaiseen Kemiin ja levisi sieltä entiseen kotikaupunkiini valkoiseen Vaasaan oli pakko tehdä jotain. Perustin humoristisen ryhmän LOL Dears of Odin -klovnit ylistaro Tampereen klovien innoittamana ja vakavamman Mieluummin otan naapurikseni turvapaikanhakijan kuin rasistin. Lisäksi edelleen on olemassa humoristinen PKI ja vakavampi Elämänsuojelijat.

Miksi kirjoitan kaiken tämän: koska viimeisen kuukauden aikana minua on syytetty sekä rasistisuudesta rasismin vastustajien seinillä että suvakkikusipääksi rasistien seinillä. Ja yritys on sanoa. Historia on johtanut minut tähän missä nyt olen. En pyydä anteeksi jos olen omaa mieltä.

Vaelluskirjaa – Lintuvaellus 28.4.2013

I

Olin aikeissa lähteä vaellukselle heti aamusta. Mutta aamu oli kolea, tuulinen ja sataa tihuutti vettä. Istuskelin enimmäkseen aamupäivän kynnyksellä ihmettelemässä pihapiirin tapahtumia. Sätkät olivat melkein loppu, sokeri loppui kolmannen kahvikupillisen jälkeen kokonaan ja minä kärvistelin siis kynnyksellä odotellen sateen taukoamista ja lähikaupan aukeamista.

Pihaoravat temmelsivät tavanomaiseen tapaan puunrunkoja ja piha-aitaa pitkin edes takaisin. Räkättirastas raksutti pihanperällä koivussa niin innokkaasti, että muista linnunäänistä oli vaikea saada selvää tai edes kuulla niitä. Varpunen kävi etsimässä siemenenjämiä ruokintapaikalta. Punakylkirastaiden ja punarintojen vaisua konserttia kuului etäämpää. Puluja ja naakkoja näkyi lernnossa silloin tällöin. Pikkuvarpunen lennähti viereisen tontin varastorakennuksen seinässä olevasta pöntöstä pihapuuhun. Syyllisyys nousi mieleen kun oma viime syksynä pudonnut pönttöni on edelleen katoksessa odottaen kattoremonttia. Sade ja tuuli hiljensivät lintuelämää.

Vuokraisäntä tuli pihaan jatkamaan edellispäivänä aloittamaansa haravointia. Suunnittelimme kahden koivun kaatoa vappuaatoksi. Mainitsin aamua odotellessa kirjoittamastani blogitekstistä, jossa olin tehnyt Edwin Abbott Abbottin syntymäaikaan 100 vuoden kirjoitusvirheen. No sellaista sattuu, varsinkin minulle. Onneksi huomasin virheen itse ja olin jo korjannut sen. Vappuaaton illanviettosuunnitelmana oli autokatoskauden avaaminen. Vanhojen ruusupapuköynnösten verhoilema autokatos on kuin urbaani huvimaja, jossa puutarhapöytä ja tuolit jo odottamassa.

Osallistuin pihasiivoukseen korjaamalla talvella hajonneen ja tuhkakuppina toimineen lasisen säilykepurkin sirpaleet ja tumpit porraspäästä roskapussiin. Huomasin että olin saanut aamupäivän kulumaan välillä sisällä, välillä kynnyksellä istuen, myöhässä olevaa kevättä ja kehnoa säätä sekä vähäistä lintuelämää ihmetellen ja lähdin kauppaan. Kadulla tuuli tuli vastaan navakammin, tihkusade tiheni ja hytisytti kehoa. Aika oli kääntynyt iltapäivän puolelle tapahtumattomuuden merkeissä. Ostin ostokseni ja palasin takaisin. Rahaa jäi kukkaron pohjalle sokeripaketin ja sätkäpussin oston jälkeen euron verran.

Keitin perunat, söin, seurasin säätilan kehittymistä ulkona ja ajattelin ajatuksiani. Iltapäivää oli kulunut jo pitkälle kun taivas alkoi näyttää selkenemisen merkkejä. Puin varalta kaksi villapaitaa päällekkäin, vedin nahkatakin niskaan, pakkasin kiikarit kameralaukkuun, johon kuuluva kamera on tammikuussa ryöstetty Kemissä. Kamerattomana tunnen orpoutta nyt kun kevään tullessa tekisi taas mieli valokuvata jotain, dokumentoida kevään tapahtumista sitten kun jotain alkaa tapahtua.

II

Kävelin Villenraittia Vuoritielle. Villenmäki-kerrostaloyhtiön pihassanäin päivän ensimmäiset kevään merkit: pikkupojan keinumassa ja ilmeisesti isoveljen puhaltamassa saippuakuplia. Kuljin Ruukintietä Pajuluoman yli ja Pappilantietä kesäteatterin katsomolle, jonne kaksi tuttavaa oli perustanut puistobaarin.

-Tule tänne, me tässä juuri teemme roolijakoa ensi kesän näytelmään, minua kutsuttiin.

Istuin seuraksi koska minulla ei ollut kiire mihinkään. Tuulensuojassa ja auringonpaisteessa alkoi tulla turhankin lämmin. Mutta Ankkalampi oli edelleen ohuesti tummassa jäässä, vaikka pian kääntyisi kalenterissa esiin jo toukokuu. Sinisorsa lensi Ankkalammen laskuojan suussa olevaan sulaan. Sen pään metallinvihreä hohti häikäisevästi auringonvalossa.

Lähdimme jatkamaan, he tahoilleen polkupyörällä, minä kohti Kyrkösjärveä kävelemään. Kuljin Provinssirockin esiintymislavan ohitse ja sillan yli sekä pallokentän laitoja kävelytielle. Vastaan sauvakävelevältä vanhemmalta naiselta kysyin miten parhaiten pääsisin sairaalanmäelle, kun en ole tätä kautta paljonkaan kulkenut. Hänkään ei tuntunut tietävän. Toivotin hyvää kevättä ja jatkoin alikulkutunnelin läpi Simunaan.

III

Vaihdoin reittisuunnitelmaa. Poikkesin kävelytieltä ja ryhdyin kapuamaan sammalpohjaista rinnemetsää pitkin kohti Kyrkösjärven patovallia ja sen päälle. Metsikössä kuulin kevään ensimmäisen kulorastaan kutsu- tai varoitusäänen. Toisaalla käpytikka nakutteli käpyverstaallaan. Muutaman kymmenen metrin mittaisen kapuamisen jälkeen olin patovallilla ja eteen avautui Kyrkösjärvi, sen vastarannalla taivaalla kellui joitakin kauniinmuotoisia pilviä. Pysähdyin tämän maiseman ääreen.

Auringon puukko iski silmään lintutornin yläpuolelta ja järven pinnasta. Kiikari selasi järven selkää. Jokin sorsa siellä ui, mutta aurinkoa vasten lintu näkyi vain siluettina. Rantakivikossa juoksenteli joitakin västäräkkejä askareissaan. Mietin olivatko ne kasvihuoneessa talvehtineita vai muuton tuomia.

Jatkoin turvevoimalaa kohti. Kalalokkipari oli vallannut vedestä pilkistävän pesäkarin. Vastarannalta kantautuivat lokkien huudot. Mitään erityistä ei näkynyt. Tuuli oli vinhasti vastainen. Kasvihuoneiden kohdalla salmen rannassa kevään ensimmäinen kalastaja kokeili ongella onneaan. Siinä lähellä on levähdyspenkki ja pöytä. Siihen istuin tupakoimaan ja tiirailemaan.

Järven eteläpää oli vielä jäässä, sula loppui täällä. Kaislikkosaaren yläpuolella ilmassa rääkyi koko ajan kerrallaan lennossa kolmisensataa naurulokkia. Pari päivää aikaisemmin muuttohaukka oli pöläyttäny koko lokkiparven lentoon ja niitä oli laskettu arviolta 2000 lokkia.

Kuuntelin linnunääniä, punarintoja, västäräkkejä, rastaita, sini- ja talitiaisia, harakan käkätys. Kasvihuoneen puolelta kuulin ohilentävien naurulokkien ääntä ja niitä taivaalta seuloessani näinkin lisäksi kaksi ohilentävää selkälokkia, kevään ensimmäiset. Lähdin takaisin päin kulkemaan patovallia pitkin.

Siinä on matkan varrella lietteinen rantakaistale. Viimekesäiset parimetriset järvikaislat olivat talven jäljiltä taipuilleet tuulelle ja jäälle vastarintaa tehden outoon aaltomaiseen muotoon, kuin taistelussa väsynyt, mutta yhä vastarintaa tekevä armeijakunta. Niiden takana osmankäämien pelto höyhtyväisine valkoisine siemenpalkoineen. Kaislikon laidalla rantapajussa yksinäinen pajusirkku lauloi hieman innottomasti.

IV

Aurinko oli siirtynyt taivaalla korttelin mitan kohti pohjoista ja kun se ajautui pilveen, järven selkä alkoi jo hämärtyä. Tavipari pelästyi lentoon minun kulkuani. Iltalinnut olivat alkaneet jo laulunsa. Mustarastaan kaunis surumielinen liverrys, punakylkirastaiden lyhyet jankuttavat säkeet ja laulurastaan kuulas koloratuuri. Punarinta männynlatvassa taituroi omassa äänialassaan.

Jatkoin rumien sairaalarakennusten ohi - joku arkkitehti on ne suunnitellut tasakattoiseksi tylsäksi funktionalismiksi – ja kävelytietä rinnetta alas linnunlauluja koko ajan korvissani. Mäen alla käännyin polkua mielisairaala-alueelle. Räkätit tekivät joukkohyökkäyksiä varista kohti kuin pesimäkautta varten verrytellen. Puluparvi lensi sairaalarakennusten yli kaupungin suuntaan.

Minä jatkoin Björkenheimin sillan yli kotia kohti. Ylitin toista siltaa pitkin Pajuluoman. Tien ylittävällä puhelinlangalla istui sepelkyyhky hauskasti aivan kadun keskipisteessä. Oli enää parisataa metriä taivallettavaa ja sitten avasinkin jo ulko-ovea ollakseni takaisin kotona. Olin jälleen takaisin alkupisteessäni.