Vaelluskirjaa – Kevätvaellus 29.3.2017

Osa I

Lähdin kulkemaan. Olin päättänyt kiertää Mulikontietä Auvilaan, sieltä päätielle ja jokivartta pitkin takaisin. Vaikka olen asunut Mulikontie 1:ssä marraskuusta lähtien en ole koskaan kävellyt tietä pitkin tämän kauemmas. Otin olkalaukkuni, jossa oli kiikarit, ja lähdin. Harakkapari askarteli pesäkuusessaan, tiaiset lauloivat kevättä.

Tie oli vielä Arvenmäellä jäinen, liukas. Liukastelin eteenpäin. Kuulin ensimmäistä kertaa peippojen laulua, ne tuovat kevään, oli ystäväni sanonut. Yhteensä neljä peippoa lauloi tienvarren puissa matkalla Mulikkoon. Vihervarpusia oli liikkeellä paljon. Ne ovat osittaismuuttajia. Pääjoukot ovat nyt palaamassa takaisin kotikonnuilleen.

Äkkiä näin omakotitalon pihassa männyssä sarvipöllön. Se oli puusta veistetty, mutta niin taitavasti että etäämpää näytti oikealta tai täytetyltä linnulta. Hiivin pihalle katsomaan pöllöä lähempää. Sen väritys oli aito ja tarkka kuin von Wright-veljesten maalauksissa. Se oli luonnollisen kokoinen. Mietin oliko joku paikallinen tuntematon mestari mahdollisesti veistänyt linnun ja onko näitä lintuveistoksia jossain enemmänkin.

Kevätaurinko paistoi ja lämmitti heikosti. Auvilan pelloilta lumi oli jo lähtenyt. Kuulin joutsenten ääniä ja lopulta näinkin kaksi joutsenta lentämässä etäällä peltoaukean laidassa. Paikallisia kiertelijöitä. Kiikaroin sänkipeltoja. Odotan kiuruja ja töyhtöhyyppiä saapuvaksi, mutta niitä ei näkynyt.

Käännyin vastakkaiseen suuntaan Auvilantielle. Pelloilla oli hiljaista. Multapellolla mullos oli vielä jäässä. Etäämpänä maatalojen takana näkyi yhtenäinen metsä. Metsä tuli viistosti lähemmäs peltosaran laitaa pitkin. Tulin paikkaan jossa metsänraja saavutti maantien. Siinä tien laidassa oli vanha lato. Ladon päätyseinässä huomasin esitetaulun ja kartan. Olin löytänyt luontopolun, jota en tiennyt olevan olemassa.

Olet tullut ilvesten ja pöllöjen valtakuntaan, esitteessä luvattiin. Kulkureittejä oli kaksi, niin sanottu Vanhan metsän reitti ja toinen joka johti lintutornille ja … ympäri. Polkua pitkin lähdin kävelemään vanhan metsän sisään. Ilahduin: sammalpohjainen metsä oli todellakin tämän lyhyemmän reitin varrella koskematon. Mutta tästä metsästä ja toisen luontoreitin tuhosta olen kirjoittanut kolumnin toisaalle blogiini: http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html .

Kolumnin karuun kertomukseen voin lisätä vain, että hakkuilla tuhotussa metsässä on asustanut aiemmin tehdyn valtakunnallisen liito-oravainventoinnin mukaan monien muiden eläinlajien ohessa liito-oravakin, jonka yksistään olisi luullut pysäyttävän alueen raiskaamisen. Kaupungin päättäjät ovat antaneet tuhotyön tapahtua viime syksynä. Lisäänkin tähän vain, että säästetyn ikimetsän puolella näin ensimmäistä kertaa tänä vuonna hömötiaisia, töyhtötiaisia ja hippiäisiä, nekin kaikki vanhojen metsien lintuja.

Kun järkyttyneenä tulin metsästä takaisin tielle, kyyneleet pyrkivät tulemaan silmänurkasta ulos. Kun itku kurkussa kävelin eteenpäin, minua ei paljon lohduttanut edes kulkutiellä, tien ylittävällä sähkölinjalla istuva tuulihaukkanaaras. Nekin olivat kuolla 70-luvulla sukupuuttoon peltojen myrkyttämisen ja salametsästyksen tähden. Mutta nyt asenteet ovat muuttuneet ja tuulihaukat ovat tulossa takaisin. Monen ladon kyljessä on nykyisin tuulihaukan pönttö. Se on lohduttavaa, vaikka juuri nyt mikään ei minua lohduttanut.

Kun lähestyin, haukka heittäytyi lentoon, perhosenkevein siiveniskuin ja liidellen se kaartoi metsänlaitaan lentääkseen vähän matkan päässä uudelleen minua vastaan ja kenties takaisin sähkölinjalle, tarkkailupaikalleen istumaan.