Itsenäisyys on menetetty - pulinat pois?

Olen äänestänyt Suomen itsenäisyydestä kerran, vuoden 1994 neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä. Äänestin vastaan samoin kuin ylivoimainen enemmistö maaseudun ja varsinkin Lapin läänin asukkaista. Helsingin-Tampereen-Turun Bermudan kolmion johdolla ja hallituksen lobbauksella Suomi kuitenkin vietiin EUhun. Se merkitsi Suomen itsenäisyyden menetystä. Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut EU-vaaleissa äänestää. Näissä vaaleissa Suomi jakautui pysyvästi kahtia, hyvinvoiviin ja köyhälistöön.

Suomen itsenäisyyden murentaminen oli alkanut toki jo aikaisemmin. Sen juuret juontuvat vuoteen 1986, jolloin Suomen Pankki vapautti luotonannon. Suomi siirtyi kasinotalouden aikaan ja rahaa lapioitiin kottikärryittäin ulos pankeista luotonannolla, johon ei vaadittu mitään katetta. Tämä johti kurimukseen ja isänmaassamme ennennäkemättömän syvään lamaan vuosina 1991-1992. Kansa joutui selkänahastaan maksamaan tuolloin uudet "sotakorvaukset" tällä kertaa kasinotalopuden konkurssipesään.

Surullisin luku (itsenäisyytensä tuolloin menettäneen) Suomen historiassa on kuitenkin aika vuoden 1994 ja 2012 välillä. Pääsyyllisiksi nimeän oikeistodemari Paavo Lipposen hallitukset 1995 - 2003 sekä nykyisen Jyrki Kataisen hallituksen. Välissä olleet kepujohtoiset hallitukset tulevat potkulaudalla perässä.

Tunnustan että en tiedä yhteiskuntatieteistä tai talouspolitiikasta yhtään mitään. En tiedä edes mitä sellaiset sanat kuin sosiaalidarwinismi, markkinatalous ja uusliberalismi tarkkaan ottaen tarkoittavat, mutta näen niiden jäljet jotka kauhistuttavat. Yhteiskunnallinen eliitti vie ja köyhiä kyykytetään. 

Hyvinvointiyhteiskunnan ideasta luovuttiin 1990-luvun alussa ja tilalle ideaaliksi on nostettu luokkayhteiskunta, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, työttömyyden on annettu kasvaa hallitsemattomasti, vanhukset, sairaat ja vähäosaiset on unohdettu, uusliberalistit huutelevat iskulauseitaan kaikissa valtamedioissa. EUn mahtimaat tykittävät taustatulta.

Katainen jankuttaa julkisuudessa päivästä toiseen, että Suomella ei ole muuta tietä kuin olla mukana EUn valtioliittokehityksessä. Kokoomus myy isänmaata jalkojemme alta kaikkein innokkaimmin ja demarit taputtavat taustakuorossa. Vasemmistoliitto ja vihreät joutuvat päivästä toiseen selittelemään kannattajilleen mitä he oikein tekevät hallituksessa. 

Olen Kataisen kanssa eri mieltä. Aina on toinenkin tie. Se vaatisi kuitenkin uusliberalismin hylkäämistä ja hyvinvointiyhteiskunnan ideaalin kaivamista uudelleen esiin roskakorista. Myös eurosta ja EUsta eroaminen ennen sen hajoamista on täysin mahdollista. Tarkkaa hintaa tälle perääntymiselle ei ole laskettu, mutta ehkä itsenäisyys olisi mahdollista uudelleen saavuttaa samanlaisen perääntymisjuoksun jälkeen kuin jatkosodan lopulla suoritettiin kotiin Kannakselta.

Viime yönä kuulin uusintana yhteiskuntapolitiikkaa käsittelevän radio-ohjelman 1970-luvulta. Ohjelmasta jäi mieliin repliikki, jossa sanottiin osapuilleen: Lähimmäisenrakkaudesta puhutaan liian vähän yhteiskuntapolitiikassa nykyään. Näin siis jo 1970-luvulla, jolloin Suomi oli vielä itsenäinen ja hyvinvointiyhteiskunnasta oli ainakin rippeet jäljillä eikä isänmaassa tunnettu käytännössä lainkaan pitkäaikaistyöttömyyden käsitettä, sairaanhoitoa ja vanhustenhuoltoa pidettiin vielä pystyssä.

Lähimmäisenrakkaus! En usko että tätä sanaa löytyy nykyisen hallituksen hallitusohjelmasta. Kuitenkin sen pitäisi olla kaiken yhteiskunnallisen toiminnan läpäisevä periaate, kaikkien hallitusten kulmakivi. Nykysuomea en enää tunnista enkä tunnusta isänmaakseni. Siksi, jos minulla olisi lipputanko, vetäisin itsenäisyyspäivänä Suomen lipun suruliputuksena puolitankoon.