Näin olen kuullut

Kirjoja hyllystäni:
Axel Fredenholm: Näin olen kuullut -iti mayâ srutam-
Matkalla intialaisen mestarin seurassa
suom. Kaarina Turja
14. painos. Karisto Oy. 1996.

I

Joskus myöhäismurrosikäisenä, 1970-luvun puolivälissä, ryhdyin suhtautumaan kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen vakavammin. Luin kaunokirjallisuutta määrätietoisemmin ja kahlasin maailmankirjallisuutta kuten Otavan Keltaista kirjastoa kirjastossa läpi. Erään hieman minua vanhemman ystäväni opastuksella ja kannustamana pureuduin myös sellaisiin vaativampiin tiiliskiviin kuin Hermann Hessen Lasihelmipeliin tai James Joycen Odysseukseen. Arosuden selättämisessä kyllä meni vuosikausia ennen kuin olin sen saanut luettua läpi ja lopulta olin vain pettynyt: Maagillisen teatterin odotus oli ollut turhaa.

Noihin aikoihin kiinnostuin myös henkisestä ja hengentieteellisestä (salatieteellisestäkin) kirjallisuudesta. Kotimaisista luin Jorma Elovaaran Tähti-lehteä ja Vesimiehen aikaa, seurasin Ultraa, etsin käsiini Pekka Ervastin, J.R. Hannulan, Reijo Wileniuksen ja Yrjö Kallisen kirjoja. Etsimisen tiellä kahlasin läpi Krishnamurtia, kuljin Paul Bruntonin Salaisen Intian etsimisen ja Egyptin pyramidien arvoitusten jäljillä. Löysin zen-buddhismin ja Pertti Niemisen Keskitien kautta perehdyin laajemmin vanhaan kiinalaiseen filosofiaan. Jossain tässä vaiheessa löysin myös ohuehkon kansiltaan yksivärisen elämänfilosofisen kirjan: "Axel Fredenholm: Näin olen kuullut -Iti Mayâ Srutam- Matkalla intialaisen mestarin seurassa". Se kirja kolahti.

Luin Fredenholmin Näin olen kuullut -kirjaa läpi. Se pysäytti lukemaan hitaammin, pohtimaan. Kun olin lukenut kirjan loppuun, taisin ryhtyä lukemaan sitä heti alusta uudelleen. Nuoruusvuosina palasin Fredenholmiin useasti kun huomasin joutuneeni maailman melskeissä kokonaan eksyksiin. Se lohdutti, antoi voimaa ja asetti arvoja takaisin oikeaan järjestykseen. Tällaisia kirjoja nimitän viisauskirjoiksi.

Myöhemmin 1990-luvun loppupuolella ostin kirjan pokkariversion itselleni. Hukkasin sen jossain muutossa. Kun isäni 2000-luvun alkupuolella sairastui syöpään, ostin kirjan isälleni. No, isäni ei kirjaa koskaan avannut. Hänen mielestään "paskaromaaneja" ei kannattanut lukea.

Ymmärrän jälkikäteen isääni. Hän oli tehnyt elämäntyönsä vaatimattomista lähtökohdista, aloittanut työuransa teurastajana, opiskellut veturinkuljettajaksi, teknikoksi ja lopulta insinööriksi perheellisenä. Häntä "vitutti" vappuna, kun ihmiset kulkivat kylillä ylioppilaslakki päässä. Hänellä ei ollut nuoruudessaan mahdollisuutta lukea kansakoulua pidemmälle. Eläkepäivinään hän ryhtyi lukemaan iltaoppikoulussa ensin keskikoulua jas sitten lukiota läpi. Kun oireet alkoivat, isä ei suostunut lääkäriin koska ylioppilaskirjoituksiin lukeminen oli tärkeämpää. Ylioppilaslakin hän sai lopulta päähänsä ja siihen tavallaan kuoli. Syöpä oli levinnyt jo liian pitkälle. Suunnittelemassani hautakivessä lukee kuolinpäivä, 20.8.2004.

Isäni kuoleman jälkeen Fredenholmin "Näin olen kuullut" palautui minulle. Se on maannut muiden kirjojen joukossa koskemattomana hyllyssäni. Viime vuosina olen kuitenkin kiinnostunut uudelleen sen kaltaisista ajatuksista ja idealismista joka nuoruudessani oli ihanteenani. Etsin taas tietä lähteelle. Niinhän sitä sanotaan, että kun ihminen vanhenee hän lopulta muuttuu lapseksi jälleen. Minä olen tainnut päästä nyt elämänpolulla takaisin murrosikään. Niin ainakin kommentoi eräs ystävä, kun kerroin hänelle aikovani kirjoittaa blogiin Fredenholmista. Hän oli luntannut Googlesta jotain. Jokin viikko sitten siis Fredenholmin kirja sattui hyllystä käsiini. Ryhdyin lukemaan sitä epäillen, kestäisikö kirja vielä lukemista. Kyllä se kesti.

II

Kuka oli Axel Fredenholm? Sen selvittämiseksi jouduin tekemään jonkin verran salapoliisityötä. Kuten kerroin kirjahyllyssäni ei ole teoksen alkuperäistä suomennosta, jonka luin ensimmäisen kerran 1970-luvulla, vaan vuonna 1996 uusintapainoksena ilmestynyt pokkari. Kirja tuntuu olevan jonkinlainen kestosuosikki, kun minun kirjahyllyssäni on 14. painos (vuonna 2006 ilmestyi jo 20. painos). Mutta tässä pokkarissa tiedot sekä kirjasta että kirjailijasta ovat mahdollisimman niukat. Alkuperäisteoksen nimeä tai sen ilmestymisvuotta ei mainita. Takakannessa kirjasta tai kirjailijasta ei selviä juuri sen enempää:

"Seitsemän päivää kestäneen vaelluksen aikana ruotsalainen oppinut ja runoilija talletti Acharyan - intialaisen mestarin - viisautta, jonka ytimenä on nöyryys, usko ja voima pyrkiä kohti täydellisyyttä. Tämä kirja on matka iättömään viisauteen." Ei mitään muuta.

Kuka siis oli Axel Fredenholm? Wikipedia ei tunne häntä, tietää kyllä että Fredenholm on ollut olemassa, koska hän kuuluu toivottujen esiteltävien kirjailijoiden joukkoon. Googlettamalla löytyy tieto että hän on ruotsalaisamerikkalainen oppinut ja joitakin Fredenholmin mietelmiä. Kaarina Turja on suomentanut häneltä kaksi teosta; toisenkin, runokokoelman "Tilitys elämälle", olen lukenut jo 1970-luvulla.

Kulkeudun kirjastoon maksamaan kirjastosakkorästejä pois ja ryhdyn etsimään lisätietoja Fredenholmista. Kirjallisuudenhistorioissa hänestä ei löydy mitään mainintaa, ei edes kaksiosaisessa paksussa Ruotsin 1900-luvun alökupuolen kirjallisuuden historiassa: "Århundradets 50 första år i svensk litteratur" (tai jotain sinne päin). Merkillisen tuntematon kirjailija ollakseen niin suosittu, että kirjasta "Näin olen kuullut" on julkaistu suomeksikin jo vähintään 20 painosta. Vanhin löytämäni on ilmestynyt vuonna 1974.

Lopulta tärppää ja löydän edes vähän lisätietoja. Kristina Wennegren on kirjoittanut kirjan "Axel Fredenholmin viisaudensäännöt". Senkin on suomentanut Kaarina Turja, 1994. Siinä on sentään esipuhe:

"Axel Fredenholm (1881-1962), ruotsalais-amerikkalainen toimittaja, kirjailija, museointendentti, taiteilija jne. tutki myös filosofiaa ja eri uskontoja. 1950-luvulla hän perusti Göteborgiin yhdistyksen Fri Horisont, missä hän piti esitelmiä aina vanhuutensa päiviin saakka. eräs suosittu keskustelunaihe oli Pythagoras. Axel Fredenholm esitteli "Pythagoraasn seitsemän kertaa seitsemän viisaudensääntöä vasta-alkajille muinaisten mysteerikoulujen mukaan". Nämä esitelmät sain käsiini kolmekymmentä vuotta myöhemmin Axel Fredenholmin sihteeriltä Alfrida Klingstrandilta."

"Koska en ole varma ovatko ajatukset lähtöisin Pythagoraalta tai ovatko ne Axel Fredenholmin tai jonkun muun laatimia ohjeita, olen päättänyt kutsua niitä yksinkertaisesti 'Viisaudensäännöiksi'." Näin siis Kristina Wennergren, joka esittelee teoksessaan viisaudensäännöt ja oman tulkintansa niistä.

III

Mutta takaisin kirjaan "Näin olen kuullut". Axel Fredenholmin syntymästä on kulunut vähän yli 130 vuotta ja kuolemastakin melko tarkkaan 50 vuotta. Miksi hänen kirjastaaan siis otetaan edelleen yhä uusia ja uusia painoksia, miksi se edelleen jaksaa viehättää ja säilyttää elinvoimansa, kantaa kirkkaasti 2010-luvulle asti?

Mikään paskaromaani Fredenholmin "Näin olen kuullut" ei ole. Oikeastaan se ei ole romaani lainkaan. Kirjastossa se kuuluu luokkaan filosofia. Kirjan juoni on lyhyesti kerrottu: Kirjailija kohtaa Intiassa sattumalta (kuvitellun) mestarin Acharyan, vaeltaa hänen kanssaan erämaassa seitsemän päivää, kunnes tulee aika erota. Kahdeksannen päivän aamuna Acharya "hymyili lempeästi, heilautti kättään jäähyväisiksi ja katosi nousevan auringon kirkkauteen". Itse vaelluksesta kirjassa ei kerrota käytännössä mitään, mutta jokaisena päivänä mestari Acharya opettaa Fredenholmia viisauden tiellä. Ja jokainen päivä päättyy sanoihin "Iti mayâ srutam", näin olen kuullut.

Mitä Acharya sitten opettaa? Hän paljastuu laajasti sivistyneeksi ihmiseksi (joka on vaellellut monissa maissa). Hän on esoteerikko, joka siteeraa oman opetuksensa lomassa sujuvasti niin Raamattua, Koraania kuin Bhagavad Gitaa, sufilaisia mystikoita ja Buddhan opetuksia. Kaikki uskonnot ovat hänelle samanarvoisia totuuden portaita. "Ramakrishna kertoo: 'Suurelle vesialtaalle johtavat monet portaat. Yhdestä paikasta noutaa hindu vettä kutsuen sitä jaliksi, toisesta paikasta noutaa vetensä muhamettilainen kutsuen sitä paliksi ja kolmannesta kristitty kutsuen sitä vedeksi.' Joskus he tulevat ymmärtämään, että vaikka vesi on haettu eri paikoista ja erilaisilla astioilla, se on sittenkin samaa vettä."

Acharya näyttää tuntevan perin pohjin niin antiikin kreikkalaiset filosofit, itämaisen filosofian, länsimaisen filosofian historian suuret ajattelijat kuin maailmanhistorian merkittävät runoilijatkin; näiden mietteitä hän pudottelee omien opetustensa lomaan kuin helmiä kirkkaan puron veteen. Mestari puhuu matkan aikana sellaisista ylevistä asioista kuin rauhasta, rehellisyydestä, Dharman laista ja vapautumisen päämäärästä, sielun kuolemattomuudesta, uskosta, toivosta, nöyryydestä, säälistä, totuudesta ja lopulta rakkaudesta: "Minun uskonnossani on ainoastaan yksi käsky, mutta ei ainuttakaan kieltoa. Ainoa käsky on Rakkaus. Rakasta kaikkia elollisia olentoja. Hänellä joka elää oikeaa elämää on oikea uskonto."

"Ikuisuus ei ole jatkuva aika, vaan kosmisen tajunnan jatkuva virta, jonka pinnalla aika on haihtuvaa väreilyä. Ikuisuus koetaan ajan jokaisena tuokiona, ja henkisen haltioitumisen hetkinä ihminen tietää olevansa kuolematon", Acharya sanoo. Ennen katoamistaan maan pinnalta hän lahjoittaa Fredenholmille vielä Suuren Jumaluusvoiman rukouksen.

Isäni ei koskaan avannut Axel Fredenholmin kirjaa "Näin olen kuullut". Olisin suonut että hän olisi avannut sen. Ehkä se olisi helpottanut häntä hänen elämänsä vaikealla loppumatkalla, ehkä ei. Mutta nythän hän on itse osa tuota kosmista tajunnan virtaa ja tuntee suuren jumaluusvoiman perimmäiset salaisuudet. Iti mayâ srutam.