Eino Leinon tuonpuoleista elämää Kajaanin Kaupunginteatterissa

                                           Perttu Hallikainen, Teija Töyry ja Ella Eronen.

                                           Kuva Ia Samoil

Ruisräikkä - runoilija Eino Leinon kuulumiset tuonpuoleisesta

Nukketeatteria aikuisille

Kajaanin Kaupunginteatteri, Sissilinna, kantaesitys 21.1.2023

Käsikirjoitus, ohjaus ja visuaalinen suunnittelu: Markku Hernetkoski

Näyttämöllä:

Eino Leino: Perttu Hallikainen

Marjatta: Teija Töyry

Lavalla nähdään myös Ella Eronen, Yrjö Jyrinkoski, Kalastaja Martti, Kyntäjä, Ruustinna, Hauki, Kasvoton tyttö ja Jenni Haukio (Teija Töyry)

Valosuunnittelu:Henri Pyy

Äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi

Nukkien valmistus:

Markku Hernetkoski, Satu Husu, Marko Heikura, Ralina Matikainen

                                           Perttu Hallikainen, Eino Leino, Kalastaja Martti, 

                                           Teija Töyry ja Hauki. Kuva Ia Samoil.

I

Mitä kuuluu Eino Leinolle nykyään, lähes sata vuotta runoilijan kuoleman jälkeen? Sitä lähdetään selvittämään Kajaanin Kaupunginteatterin tuoreessa kantaesityksessä Ruisräikkä.

Kaupunginteatterin lavastajana yleensä toimiva Markku Hernetkoski on nyt tehnyt suurtyön. Hernetkoski on käsikirjoittanut, ohjannut ja kokonaissuunnitellut esityksen, joka edustaa lajityypiltään ammattiteattereissa harvoin nähtyä nukketeatteria aikuisille. Tai oikeastaan esitys liikkuu perinteisen teatterin ja nukketeatterin välimaastossa, sillä lavalla liikkuvat aitoina näyttelijöinä Perttu Hallikainen Eino Leinona ja Teija Töyry Leinon taloudenhoitajana Marjattana. Tämän lisäksi Hallikainen ja Töyry herättävät näyttämön nuket elämään.

Eletään siis vuotta 2023. Runoilija Eino Leino viettää laatuaikaa tuonpuoleisessa. Sulkakynänsä hän on heittänyt nurkkaan heti kuoltuaan, mutta totilasi maistuu runoilijalle tuonpuoleisessakin. Siellä hän asuu huoneessa, jota nimitetään ikuisuudeksi. Leinon päivät ikuisuudessa kuluvat lupsakasti keksintöjä nikkaroidessa. Leinon seurana ovat ennen kaikkea nöyrä taloudenhoitaja Marjatta ja Oulujärven kalastaja Martti. Mutta ikuisuudessa aikaansa viettävät myös sinne Leinoa paljon myöhemmin päätyneet suomalaisen lausuntataiteen legendat Ella Eronen ja Yrjö Jyrinkoski, jotka edelleen tulkitsevat Eino Leinon runoja vaikuttavasti.

                                                         Perttu Hallikainen ja Eino Leino.

                                                         kuva Ia Samoil

Päivien tasainen soljunta ikuisuudessa häiriintyy, kun Leino yllättäen saa kirjeen merkittävältä taholta. Eihän kukaan ylipäätään tapaa ikuisuuteen kirjeitä kirjoitella, mutta nyt sellainen on perille tiensä löytänyt Suomesta, pääkaupungista ja ihan presidentin rouva Jenni Haukiolta. Haukio on joutunut pulaan, kun Korppoon ja Iniön kalastajat ovat riitaantuneet keskenään siitä, kummat tänä vuonna saisivat toimittaa perinteisen jouluhauen presidenttiparille. Tilannehan on yhtä hankala kuin se ettei jouluhaukea saataisi lainkaan. Niinpä Haukion päähän pälkähtää idea! Hän päättää kirjoittaa runoilija Eino Leinolle kirjeen, jossa pyytää tätä toimittamaan jouluhauen Tuonelan kalavesiltä. Ja hauen mukaan Jenni toivoo runoilijakolleegaltaan myös pientä runoa.

Haukion kirje saa Leinon hämmennyksen valtaan. Eihän tuollaista kirjettä olankohautuksella voi sivuuttaa. Kyllähän siihen on vastattava ja hauki toimitettava. Mutta mistä runoilijaparka tähän hätään saisi hauen pyydettyä, kun Kalamiehen kalenterin mukaan kala ei juuri nyt edes liiku saati käy pyydykseen.

Ei auta muu kuin lähteä matkaan kysymään pappilan kopealta ja pelottavalta Ruustinnalta neuvoa ongelmaan. Ja Marjatalta runoilija saa kuin ennalta-aavistettuna valmiit eväätkin matkaan. Ruustinna onkin kaikkineen hurja ilmestys, joka kuitenkin ohjaa Leinon kalarenkinsä Martin puheille ja tämän kanssa kalaa pyytämään. Ja Martti uskoo kyllä järvestä moderneilla vehkeillä eli dynamiitilla muutamankin hauen nostavansa.

Haukeakin suurempi ongelma on runo. Miten hän nyt pystyisi runon kirjoittamaan, kun ei ole runonsäettäkään enää 96 vuoteen riimitellyt. Tyhjän paperin kammo on armoton. Mutta näytelmässähän ongelmat ovat sitä varten, että ne lopulta ratkeavat. Ja niinpä Jenni Haukio voi lopulta saapua taksilla sekä haukea että runoa tuonpuoleisesta noutamaan. Eikä hauki olekaan mikä tahansa pötikkä, vaan jättiläishauki, joka soittaa nokkahuilua ja osaa kaiken lisäksi puhua, tosin hieman käärmemäisesti sssshuhistellen. Runonkirjoittamiseen Leino taas on saanut apua kalastaja Martilta, joka on jonkin verran rustaillut runojakin. Ja näytelmän varrella paljastuu myös mikä on Ruisräikkä sekä aivan lopussa myös mikä on Marjatan salaisuus.

                                           Teija Töyry, Yrjö Jyrinkoski, Perttu Hallikainen ja                                                                                       Eino Leino. Kuva Ia Samoil.

2

Tässä on Ruisräikän kehyskertomus, mutta itse näyttämöllä pääosassa ovat Perttu Hallikaisen Eino Leinon ja Teija Töyryn Marjatan ohella. nuket. Markku Hernetkosken työryhmän käsinuket ovat hienoa näköisrealismia Hallikaisen näköisestä Leinosta Jyrinkoskeen ja Jenni Haukioon. Näyttämön keskiössä on kuitenkin valtava Ella Erosen pää ja kädet. Erosen kasvot ovat kuin Kohtalo kaiken takana. Hän näyttää juuri sellaiselta femme fatalelta ja suurelta diivalta, jollaisena Eronen yleisölle aikanaan näyttäytyi.

Perttu Hallikainen ja Teija Töyry eläytyvät Leinoksi ja Marjataksi luonnollisesti omana itsenään. Hallikainen on näyttämöllä siis välillä Leinona itse, välillä itsensä näköisenä nukkena, mutta koko ajan Leinona pysyen. Teija Töyry taas esittää näytelmän kaikki muut roolit ja hänen äänensä taipuu milloin Jenni Haukioksi tai kalastaja Martiksi ja kaiken huipuksi vielä haueksikin. Käsinuket todella heräävät eloon Hallikaisen ja Töyryn käsissä aivan kuin he olisivat tehneet nukketeatteria koko ikänsä. Ja Ella Eronen (Teija Töyryn lausumana) ja Yrjö Jyrinkoski (ääninauhalta) tuntuvat olevan näyttämöllä aidosti läsnä nukkien ja niiden lausumien runojen välityksellä.

                                                         Teija Töyry ja Ella Eronen.

                                                         Kuva Ia Samoil.

Vaikka näytelmän juoni on pohjimmiltaan varsin yksinkertainen, sille antaa vaikuttavaa syvyyttä Ella Erosen ja Yrjö Jyrinkosken nukkien esittämät koskettavat runot ja runoilijan elämä, joka Elämäni kuvakirjan tavoin avautuu katsojalle ja tuonpuoleisen horisontin kautta tulee kätevästi päivitettyä nykyaikaan. Näytelmän käsikirjoituksessa Hernetkoski on nerokkaasti rakentanut kollaasin tai palapelin Leinon runouden eetoksesta maustettuna Raamatun kuningastenkirjan ja Kalevalan Kullervon sitaateilla sekä vain hieman ennen Leinon kuolemaa vuonna 1925 ilmestyneestä Elämäni kuvakirjasta, joka vie muistoihin runoilijan lapsuudesta ja nuoruudesta (nykyisen Kajaanin) Paltaniemesssä, sen luonnon herkkiin tunnelmiin ja muistoihin.

Ja kun palapelin viimeinenkin pala on paikoillaan on käsissä kokonainen ja vahva teatterielämys. Näytelmän pieteettinen lavastus ja Henri Pyyn upea valaistus nostavat hienosti esiin tärkeimmän eli näyttelijät ja ennen kaikkea vahvasti elävät ja eläytyvät nuket. Kajaanissa tarjotaan nyt yleisölle hienoa modernia kansainvälisen tason teatteria ja nukketeatteria. Ainakin minut Markku Hernetkosken Ruisräikkä veti esityksen jälkeen sanattomaksi.

Uusperheen kriisin syövereissä

Syyllinen

Kajaanin Kaupunginteatterin kantaesitys

ensi-ilta 16.2.2020

käsikirjoitus ja ohjaus:Sanna Heikkinen

koreografia: Heidi Naakka

lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Laukkanen

äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi

päärooleissa:

Päivi: Heidi Syrjäkari

Timo: Mika Silvennoinen

lapset Niko: Heta Hirvonen ja Nina: Kristiina Koivumies

Timon ex, Nikon ja Ninan äiti: Satu Turunen

Timon vanhemmat: Hilkka: Tarja Heinula ja Pertti: Perttu Hallikainen

Päivin äiti Hannele: Anna-Kaisa Korpinen

Uusperheen elämä voi joskus ihan realitystikin olla melkoista draamaa. Kuvioon liittyvät exät ja heidän yhteiset lapset, huoltajuudet ja huoltajuuskiistat, uusperheen uudet lapset ja tietenkin appiukot ja anopit sekä entisistä että nykyisistä parisuhteista. Tästä kaikesta yhteenliitettynä Sanna Heikkinen on kirjoittanut ja ohjannut Kajaanin Kaupunginteatterille melkoisen sekametelisopan. Ei ihme että Suomen ja maailman kantaesitys on jo ennakkoon saanut Suomen uusperheiden liiton sertifikaatin.

Jo näytelmän nimi Syyllinen tuo mieleeni Franz Kafkan Oikeusjutun, jossa nuhteeton virkamies joutuu oikeuslaitoksen labyrinttiin ja on jo ennakkoon syyllinen tietämättä edes mitä syyte koskee. Tämän näytelmän kohdalla syyllisyys siis merkitsee sitä, että on syyllistä olla uusperheen uusi äiti. Näytelmän Syyllinen on uusperheen äiti Päivi, jota vihaavat sekä puoliso Timon entisestä avioliitosta oleva tytär Nina, ex-vaimo Kirsi sekä anoppi Hilkka. Vain hetken lohtua tuo oma eronnut ja rokahtava äiti Hannele. Timon ja Päivin yhteinen lapsi Onni on vielä liian nuori (n. 3 kk) ottamaan kantaa asioiden tapahtumiseen. Ainoa sympatiaa tunteva tuntuu Timon ohella olevan Timon ja Kirsin poika Niko.

Esitystaiteilija Päivillä on siis ainakin uusanopin mielestä väärä ammatti eikä hän keskity edes lastenhoitoon kuten kunnon äidin pitäisi. Tytär Nina ei hyväksy uusäitiään ja etsii omalta äidiltään tukea uusperheen valtataistelussa. Timon äiti Hilkka lisää pökköä pesään vierailemalla appiukon Pertin kanssa uusperheen luona sopimattomiin aikoihin ja sotkemalla perhekeskusteluja. Päivin bailaavasta omasta äidistä ei saa paljon tukea perhekriisiin. Mies Timo on sporttinen tohvelisankari ja myyntipäällikkö, joka tässä tilanteessa kyllä yrittää mutta ei uskalla tehdä oikein mitään. 

Nämä ovat suunnilleen alkuasetelmat ja lopunhan voi käydä katsomassa kaupunginteatterissa.

Siis kuka lopulta on Syyllinen? Tätä kysymystä pitkin näytelmää salakuljetetaan punaisena lankana roolihenkilöiden moninaisten oireilujen ja käyttäytymismallien kautta.

Sanna Heikkisen käsikirjoittama ja ohjaama Syyllinen on kokonaisuudessaan puhutteleva teatteriesitys. Sitä mainostetaan uusperhedraamana vaikka tyylilaji välillä saa farssin piirteitä ja vakavasta aiheesta huolimatta yleisö purskahtelee nauruun tämän tästä. Kuitenkin näytelmä on pohjimmiltaan realistinen, aito ja tosi. Väliin on solutettu parisuhdeterapeutin tietoiskuja uusperheongelmista ja lasten opettajan kasvatusopetusta Päiville.

Jos jotain kritisoitavaa käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on, niin toisella puoliajalla välillä on menty yli siitä missä aita on matalin eli oiottu sumeilematta nytkin väliaikoineen yli 2,5 tuntisen draaman kaarta löytämällä umpikujiin simsalabim-ratkaisuja. Näyttelijätyössä jopa oman roolin sisällä on suuria vaihteluja, mikä ehkä olisi sekä näyttelijöiltä että henkilöohjaukselta vaatinut syvempää sisäistämistä.

Syyllinen on myös moderni näytelmä, se yhdistää nykytanssia ja teatteria ja yllättävää kyllä juuri tanssi tiivistää näytelmän kerrontaa sen lisäksi että se rytmittää väliaikoineen yli 2,5 tunnin mittaista esitystä. Uusperheen äiti Päivi vetää sekä tanssijana että stressaantuneena äitinä loistavasti oman roolinsa läpi eli on juuri sitä mitä esittää. Tanssikoreografi Heidi Naakalle ja ohjaaja Sanna Heikkiselle papukaijamerkki tanssikohtausten osumisesta suoraan maaliin.

Uusperheen isällä Timolla tai hänen isällään Pertillä ei ole paljon sanottavaa naisvaltaisessa ja sukupolvien välisessä ihmissuhdemyllerryksessä. Ex-perheen tytär Nina vetäisee niin uskottavasti kiukuttelevan murrosikäisen tytön roolin että se varmaan montaa vanhempaa hengästyttää. Anoppi Hilkka on juuri niin tätimäinen kuin sopii odottaa mutta erityisesti Päivin äiti Hannele ja Päivin poika Niko vetävät roolinsa avustajina aivan ammattimaisesti läpi.

Usein unohdettuna puolena kritiikintapaisissa ovat lavastus, valot ja äänisuunnittelu. Tässä esityksessä Jukka Laukkasen pelkistetty lavastus yhdistettynä oivaltavaan valosuunnitteluun ja äänisuunnittelija Sinikka Isoniemen nauhamateriaalit tuottavat esitykseen hetkittäin aivan uuden taiteellisen kokemustason.

Kaiken kaikkiaan Sanna Heikkisen Syyllinen vetää niin sanotusti varpaat suuhun ja saa miettimään ihmissuhdekysymyksiä muutenkin kuin epätoivoisten uusperheiden kriisitilanteissa. Se on koskettavaa, ihmisen perimmäisiä tunteita koskettavaa teatteria. Uskon että Kajaanin Kaupunginteatteri ei tule olemaan ainoa kotimainen teatteri joka tulee esittämään tätä syyllisyyttä pohtivaa uusperhedraamaa.

Hyännäkönen mies valloitti yleisön Kajaanin Raatihuoneella

 

 Topi Mikkola kunnanlääkärinä.

Topi Mikkola: Hyännäkönen mies

Kajaanin Raatihuone 24.11.2019

Käsikirjoitus: Rosa Liksom

Alkuperäisohjaus: Pekka Milonoff

Ensiesitys: Kom-Teatteri 24.11.1998

Topi Mikkola (s.Sodankylässä 1949) viettää tänä vuonna tavallaan kolminkertaista juhlavuotta, Rosa Liksomin monologeja hän on esittänyt naftit 30 vuotta, taihteen tiellä hän on kulkenut 50 vuotta ja elämän matkaa tehnyt 70 vuotta. Juhlamonologinaan Mikkola kiertää nyt esittämässä Rosa Liksomin varta vasten Topi Mikkolalle kirjoittamaa monologia ”Hyännäkönen mies”, joka sai ensiesityksensä KOM-teatterissa Mekka Milonoffin Topille ohjaamana 22.11.1998.

Kajaanin Raatihuoneelle oli ahtautunut yleisöä enemmän kuin siellä koskaan ennen on yhdessä tilaisuudessa ollut. Tuoleja kannettiin lisää sekä eteen että taakse, taempaan huoneeseenkin, jonka avatuista ovista näki esityksen, niin että kaikki katsojat juuri ja juuri saatiin mahdutettua sisään, vaikka itse näyttämötilakin siinä kapeni juuri Topin kuljettavaksi kaistaleeksi. Tunnelma oli siis jo esityksen alkaessa harvinaisen tiivis.

Rosa Liksomin Hyännäköinen mies käsittää vajaa kymmenkunta humoristista monologia pienen pohjoisen paikkakunnan miehisestä elämästä. Esillä on persoonallisuuksia kunnansihteeristä ja viinaan menevästä nimismiehestä tai kehityksen kelkasta pudonneesta kunnanlääkäristä napakymppimatkan voittaneeseen poikamieheen tai tyttärensä maailman turuille pistäneeseen yksinäiseen uskovaiseen vanhukseen.

Topi Mikkola on syntynyt ja kasvanut Sodankylässä. Hän asettui 1970-luvulla Kuhmoon kulttuurisihteeriksi ja elää siellä edelleen. Monologikiertueita Mikkola tekee edelleen ahkerasti, vaikka mittariin on tullutkin jo 70 vuotta. Hoon päälle puhuminen häneltä sujuu luonnostaan ja muutenkin eri roolihahmoihin eläytyminen käy sutjakkaasti vain takkia vaihtamalla.

Mikkolan esityksestä paistaa läpi, että hän ei esitä monologeja vaan elää niitä. Monologin teho ei synny tekstin ”lausunnasta” vaan näiden henkilöiden nahkoihin asettumisesta ja kerronnan vilpittömyydestä. Surkuhupaisiahan nämä kuvitteellisen pohjoisen pikkupaikkakunnan henkilöt ovat ja kunnansihteeristä napakymppimieheen haaveet ja halut pyörivät pitkälle saman asian ympärillä.

Rosa Liksomin pohjoisen miehen ja mielenmaiseman parodiat Topi Mikkolan eläytyvästi esittämänä saavat yleisön purskahtelemaan nauruun tämän tästä eikä tunnin mittaisessa tiiviissä henkilögalleriassa ehdi pitkästymään. Tunnustan, että tämä esitys kyllä huvitti ja kosketti syvemmin kuin mikään television sketsiviihdesarja.

Topi Mikkola itse kertoi jaksavansa ja jatkavansa näitä esityksiä, koska vuorovaikutuksesta yleisöön hän itse saa energiaa. Ei voi kuin toivoa että hän jaksaa ja jatkaa vielä pitkään. Siihen viittaa ainakin ”encorena” kuultu pätkä tulevasta monologiesityksestä, jossa Mikkola vaihteeksi eläytyy syntiä tekemhän ruvenneen naisen nahkoihin. Sekin on uudelleen uunissa lämmitettyä Rosa Liksomin tekstiä.

Tapaus Isomäki - From 1918

Tapaus Isomäki - From 1918
Jämsän draamateatteri
ohjaaja: Risto Hakola
näyttelijä: Reijo Ahonen
 
Jämsän valkoisen terrorin uhrina teloitettiin sisällissodan aikana noin 80 jämsäläistä, valtaosin työväenliikkeen aktiiveja. Teloitusten toimeenpanijoina toimi Jämsässä pääosin neljän kopla: jämsäläiset suurtilallinen Jalmari Saari (Saaren Jallu) ja Juho From (Rummin Jussi) sekä muualta Jämsään sisällissodan alussa tulleet Veikko Sippola Kärkölästä ja Tyko Isolukkari Lammilta.

Jämsän valkoinen terrori ja tapahtuneet teloitukset olivat koko Suomen oloissa poikkeukselliset monestakin syystä johtuen. Ensinnäkin teloitettujen määrä on Jämsän kokoisella paikkakunnalla poikkeuksellisen suuri. Mutta sen lisäksi Jämsässä ei sisällissodan aikana ollut minkäänlaista rintamalinjaa eikä varsinaisia taisteluja Jämsässä käyty lainkaan. Kaiken huipuksi teloitukset toteutettiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä ja näin ollen myöskin ilman mitään näyttöjä syyllisyydestä saati tuomituksi tulemista.

Näin voidaan Jämsän surullisten tapahtumien yhteydessä perustellusti puhua 80 teloituksesta, jotka olivat murhia. 80 teloitusta, 80 murhaa, joista lopulta ei tuomittu ketään, vaan koko Suomessa ainoat lopulta syytteeseen joutuneet Jalmari Saari, Juho (Johannes) From ja Veikko Sippola vapautettiin lopulta pesidentti Svinhufvudin armahduslain nojalla.

80 teloitusta, 80 murhaa, mutta yksi selviytymistarina: opettaja Kaarlo Isomäen tapaus. Jämsänkoskelainen opettaja Kaarlo Isomäki haettiin vain kaksi viikkoa sisällissodan puhkeamisen jälkeen kotoaan kuulusteltavaksi. Kuulustelijoina toimivat Jalmari Saari ja Johannes From. 

Erikoiseksi Isomäen vangitsemisen tekee se, että hän oli puoluekannaltaan nuorsuomalainen, siis oikeistolainen, ja koko vangitsemisen taustalla näyttää olleen yksinomaan henkilökohtainen kauna ja viha. Isomäen työpaikka oli Jämsänkosken koulu ja sen johtokunnan puheenjohtaja, suojeluskunnan esikunnan jäsen Jari Grönholm oli vahvasti eri mieltä koulun kehittämisestä.

Isomäki siirrettiin Jämsästä Jyväskylään, josta edelleen Kokkolaan vankileirille. Samalla leirillä oli myös helmikuun alkupuolella vangittu työväenyhdistyksen sihteeri August Laine. Kokkolassa Isomäki oli sisällissodan loppuvaiheessa jo vapautettu, kun viikkoa sodan päättymisen jällkeen Saaren Jallu ja Frommin Jussi tulivat kuitenkin hakemaan Isomäkeä ja Lainetta muka kuulusteluihin. Todellisuudessa Laine ja Isomäki kuljetettiin Elisabethin metsiin teloitettavaksi, mutta kuin ihmeen kaupalla Isomäki onnistui pakenemaan Fromilta ja kokkolalaiselta vanginvartijalta metsään.

Isomäki piileskeli kolme kuukautta metsissä. Hän pysyi hengissä syöden marjoja, juuria, jätteitä ja muita metsän antimia. Lopulta hän riutuneena päätyi Petäjäveden suojeluskunnan haltuun. Petäjävedeltä hänen opettajaystävänsä Viljo Hirsjärvi ja Jämsän yksi mahtimies, tilanomistaja Joonas Vuolle-Apiala avustivat hänet Helsinkiin sairaalaan.

Vaikka Isomäen teloittamisessa Saari ja From vetivät vesiperän, niin samalla Pohjanmaan kierroksella kaksikko haki Närpiöstä Jämsässä vangitut työväenliikkeen "tekijämiehet" Hugo Hartenin, Herman Salmelan ja Samuli Lehtisen ja teloittivat heidät Seinäjoella. Millä valtuudella Saari ja From Pohjanmaan retkelleen lähtivät?

Oikeuskäsittelyssä suojeluskunnan esikunta kiisti, että se olisi lähettänyt Saaren ja Fromin Kokkolaan. Toisaalta he kuittasivat esikunnalta matka- ja päivärahat kymmeneltä päivältä toukokuun 21. päivänä.

Tässä ovat kehykset Jämsän draamateatterin monologinäytelmään Tapaus Isomäki - From 1918. Näytelmän on ohjannut Jämsän tapahtumista artikkelisarjankin kirjoittanut Risto Hakola ja kaksiosaisessa monologinäytelmässä Kaarlo Isomäkeä (I osa) ja Rommin Jussia (toinen osa) sekä eräitä sivuhenkilöitä esittää sama mies, veteraaninäyttelijä Reijo Ahonen.

                                            II
Bar Tonan parkkipaikka on täynnä autoja. Väenpaljous ei kuitenkaan johdu Bar Tonan vetovoimasta vaan tällä kertaa ihmiset ovat suuntautuneet Jämsän vanhaan kirjastotaloon, joka toimi viime vaaleissa myös äänestyspaikkana. Nyt se on muuttunut teatteriksi. Lavastus on vaatimaton: keinutuoli, penkki ja pöytä, jossa on vesiämpäri ja viinapullo ilman etikettiä.

Tuoleja paikalle on tuotu noin sata ja ne tulevat täyteen pelkästään ennakkovarauksella lippunsa lunastaneista. Vain pari ennakkoliputonta mahtuu katsomoon peruutusten tähden. Jämsäläiset ja jämsänkoskelaiset ovat joukolla tulleet katsomaan vuoden 1918 tapahtumia Jämsässä, omaa historiaansa.
Valot sammuvat. Sitten syttyy punainen kohdevalo, opettaja Kaarlo Isomäki (Reijo Ahonen) kävelee näyttämölle, istuu keinutuoliin ja alkaa kertoa. Hän kertoo pidätyksestään ja joutumisesta kuulusteluihin suojeluskunnan kansliaan. Hän kertoo: 

"Kansliassa tapaan kotipitäjäni miehen, entisiltä kauhun päiviltä tutun S:n (Jalmari Saari). Tervehtiessäni kääntää hän katseensa sivulle. S:n apuri F (Johannes From) mittaa rauhattomana lattiaa miekan kärjen matalalta varrelta viiltäessä maahan. Jämsäläinen vanki Laine (August) on myöskin noudettu sellistä kansliaan. Käsirautoihin kytkettynä yritän sopertaa. 'Miksi kohtelette kuin suurta pahantekijää?'"

Tästä kuulustelusta alkaa opettaja Kaarlo Isomäen painajainen. Teatterissa Isomäen kujanjuoksu on tiivistetty kolmeen varttiin, joiden aikana katsoja ennemmin hengästyy kuin pitkästyy. Hakolan dramatisoima teksti on tiheää, ehkä liiankin tiukkaan puristettua ja esityksen aikana Reijo Ahonen esittää nopeatempoisen moniäänisen tulkinnan Kaarlo Isomäen kohtalosta. Hetkittäin tällaisen ikääntyvän katsojan on hivenen vaikea pysyä eri henkilöhahmojen tasalla.

Mutta monologi paljastaa katsojalle paitsi koko sisällissodan epäinhimillisyyden myös pohjia myöten erään merkittäisen yksittäistapauksen. Se on monologi pahuudesta ja vihasta, joka saa vallan, ja järjettömyydestä johon nämä johtavat. Reijo Ahonen muuntuu hienosti moneksi, hänen puheilmaisuunsa ei helpolla löydä vertailukohtaa edes ammattiteattereista, mutta laajan tekstimassan ja jatkuvien kovien kontrastien tähden kehollinen ilmaisu kärsii Isomäki-osassa. On ymmärrettävää, että näyttelijä ei repeä aivan kaikkeen samassa näytöksessä.

.......
Seuraa 20 minuutin kahvi-, tupakka- ja vessatauko. Minä etsin takkiani vaatenaulakosta, mutta se on siirretty toiseen paikkaan. Sätkäpussi kädessä lähden ulos ja satun hipaisemaan naulakkoa, joka näyttää kaatuvan pelkästään ilmavirrasta. Pääosa tauosta meneekin yrittäessäni pitää humalaista naulakkoa pystyssä. No lopulta jätän sen nojaamaan seinää vasten ja ehdin polttaa sätkänkin ennen kuin esitys jatkuu.

.......
Sali pimenee. Näyttämölle syttyy valo. Keinutuolissa istuu Rummin Jussi vanhana miehenä, nimensä Heinoksi muuttaneena. Vuosi on 1948. Hänen luonaan on joku toimittaja kyselemässä vuoden 1918 tapahtumista. Hän lupaa vastata kysymyksiin samalla hinnalla minkä sai palkkioksi Jämsän murhatöistä 1000 markkaa vainajasta, 1000 markkaa vastauksesta. "Pääset halvalla, markan arvo oli silloin paljon suurempi."

Rummin Jussi ei kadu mitään. Tai se häntä kaduttaa, että ei ottanut maksua kaikista ruumiista heti, sillä sodan päättymisen jälkeen suojeluskuntalaiset käänsivät selkänsä hänelle, maksut teloituksista jäivät saamatta ja häntä hylkivät sekä punaiset että valkoiset niin että hän joutui pakenemaan pitkin Suomea maineen kiiriessä nopeasti perässä tai edellä Tampereelle ja Etelä-Suomeen asti. Rummin Jussi oli kuuluisa koko maassa ja tunnistettiin vaikka eri nimellä esiintyessäkin.

"Sinä kysyt paljonko niitä teloituksia oli. Noin kuudessakymmenessä olin mukana, mutta montako itse ammuin, sitä on vaikeampi sanoa, ehkä nelisenkymmentä."

Näytelmän toinen puolisko, Rummin Jussin jakso, on temmoltaan hitaampi ja seesteisempi kuin Isomäen ilotulitus ja nyt Reijo Ahonen löytää myös ilmaisuunsa voimakasta eläytymistä, seesteisyyttä ja syvyyttä.

Esityksen loppupuolella pureudutaan myös niihin syihin, miksi aiemmin työvenyhdistyksenkin porukoissa liikkuneesta miehestä tuli kylmäverinen tappaja ja tunteeton teurastaja. Häntä oli kiusattu hänen lapsuudessaaan. Hänet oli myyty huutolaispoikana, häntä oli piesty ja hyljeksitty. Hän  etsi hyväksyntää ja 1918 hän etsi sitä suojeluskunnasta ja Jämsän valkoisten joukosta. Siinä kaikki.

Katsojalle jätetään itselleen vastattavaksi kysymys: Riittääkö tämä? Riittääkö katkeruus tekemään ihmisestä tunteettoman murhaajan. Mistä juontui Saaren Jallun silmitön viha työväenyhdistystä kohtaan, johtuiko pelkästä kiusatuksi tulemisesta se, että Rummin Jussi hänen käsikassaranaan teloitti kymmeniä ihmisiä. Näytelmä esittää kysymyksen ihmisen moraalista, hyvyydestä ja pahuudesta, vihasta ja sen oikeutuksesta.

Ja lopuksi. On paskapuhetta mitä Jämsän seudussa kirjoitetaan: "Tämä näytelmä ei ole poliittinen dokumentti. Oleellinen kysymys on, miksi ihminen tekee toiselle pahaa." Nimenomaan poliittinen dokumentti tämä on. Se on kallellaan vasemmalle, mutta miten Jämsän tapahtumissa kukaan voisi ollakaan valkoisen terrorin puolella, väkivallantekojen, teloitusten, murhien ja murhaajien puolella. Ei, katsojan on pakko ottaa kantaa humanismin puolesta. Mutta poliittisena dokumenttina näytelmä Tapaus Isomäki - From 1918 on hyvin totetettu, voimakas ja koskettava esitys.

Esityksen jälkeen ablodit ovat valtavat. Sadan hengen yleisö taputtaa voimakkaammkin kuin harvoin, jos koskaan, olen missään suuremmassakaan teatterissa kuullut. Ne osoittavat että jämsäläiset ovat tehneet rauhan ja sovinnon oman historiansa kanssa. Sen muistoksi Jämsän kirkkomaalla on rauhan ja sovinnon muistomerkki. Mutta samalla näitä karmeita historian sivuja ei saa koskaan unohtaa. Siksi vuoden 1918 tapahtumat ja Jämsän terroriteot on syytä nostaa esiin juuri tänään, tänäkin vuotta, tasan sata vuotta niiden tapahtumisen jälkeen.