tiistai 11. tammikuuta 2022

Vuoden runot 2021

Runo 5.1.2021

Valo lisääntyy jo,

kahtena päivänä aurinko

on näyttäytynyt taivaalla.

Kaamos hiipii päivä päivältä

kauemmas pohjoiseen.

Valoisina päivinä pakkanen tiukkenee.

Tänään katselin pitkään joutsenta

joka makasi jäällä Renforsin padon alapuolella.

Oliko se jäätynyt kiinni?

Oliko se jokin päivä sitten jokeen vapautettu joutsen?

Eikö sitä oltu hyväksytty ruokinnalle

padon yläpuolelle joutsenten ja sorsien joukkoon?

Miten sen mahtaa käydä ennen kevättä?

Pystyykö edes lentämään?

Yksinäinen, syrjitty, pyhä lintu


Runo 18.1.2021

Runo ylipäätään on kantaaotto

olemassaolon tapahtumisiin.

Siksi pitkään olen vaiennut;

ei elämässäni ole mitään tapahtumia.

Pitkän kylmän pakkaskauden, yli -30 pakkasta

värisin sängyssä lämpimän peiton alla

miettien että miten tiaiset ulkona pärjäävät.

Niiden joukko ulkona ruokintapuulla

on laskenut alkutalvesta lähes puoleen.

Tutun tikkapariskunnan ja sinitiaisen

näen vielä sentään päivittäin käyvän siellä.

Kun kävelen metsissä vaellustani

en yleensä kuule niistä mitään linnunääntä.

Olen kerääntymässä, kokoan itseeni,

kuin lumen painosta jouseksi jännittynyt havupuu

ehkä kerran vielä laukean.


Haiku 26.1.2021

linturetkellä

illanhämärä hiipii

vaivihkaa kohti


Haiku 18.2.2021

pakkaspäivänä

lumitähdet leijuvat

kirkkaat timantit


Heli Walldenin muistolle 19.2.2021


En kirjoita sinulle muistorunoa

koska se olisi liian pitkä:

seikkailuni sotilasalueen portilla,

kävelymme rantapuistossa,

kiihkeät keskustelut sotaromaaneista,

yhteisistä vähistä rahoista

kehitetyt kauppamatkat,

sinun ilkikurinen huumorintajusi,

hymyilevät kasvosi

vaikeuksien keskellä aina,

seitsemän leikattua selkänikamaasi

jamaicasi ja reggae:

vain sitä tanssiessani olen terve”

yhteiset hetket pihamaalla,

funtsien, kuten tapasit sanoa

oikeasti olimme vain tupakilla,

se kaikki mikä nyt muistostasi on mielessäni

on ja tulee jäämään salaan,

se on syvemmällä sisässäni

kuin onkiminen merenlahdella ilman kalaa,

pidän sen itselläni.

Siksi tästä kaikesta tuli vain kauppalista.


Runo 30.3.2021

Olen kirjoittanut niin paljon

tarpeetonta ja turhaa

eksyin realismin poluille,

että sanan pitäisi olla totta,

niin pitääkin mutta samalla jotain muuta

kevään ensimmäisen harmaalokin

näin katoavan korkeuksiin,

kiimainen harakkakolmikko

kiertelee lähistöllä

parisuhdetta etsimässä,

jo tiedän varisten tulevan pesäpuun

ja lehti tuulessa heittelehtii lumivallin yli,

niin sanan todellisuus ei riitä,

siinä pitää lopuilta olla jotain enemmän

ja sitä tulevaa en vielä tiedä,

en päivämäärää enkä kellonaikaa

ja se on hyvä.


Runo 10.8.2021

Luonnossa on loppukesä ja alkusyksy yhtä aikaa.

Muuttolinnut suunnittelevat etelänmatkaa,

hätäisimmät kuten kahlaajat ovat paljolti lähteneet jo.

Rastaat kerääntyvät parviin.

Mustikat ovat jo kypsiä, mutta pieniä ruipeloita,

ne olisivat kaivanneet vettä silloin kun oli hellettä

ja aurinkoa silloin kun varvut värjöttelivät sateessa.

Hyvästi vuoden mustikkasato.

Pihlajanmarjat kerrostaloasuntoni varjon puolella vielä oransseja,

valon sivulla hohtavat pihlajanpunaisina jo.

Sienimetsässä en ole ehtinyt käydä tilannetta tutkimassa,

mutta yhtenä syksyn merkkinä ostin tänään uuden poimurin.

Se oli alitajunnan käskyttämä heräteostos.

Tässä kaikessa en näe vain syksyn enteitä.

Kaikkialla luonnossa aistin jo kevään ituja.

Ja painamalla korvansa polulla maata vasten

ja kuuntelemalla tarkasti

voi kuulla jo ensimmäisen tulevan kevään heräämisen herkän haukotuksen.


Runo II 10.8.2021

Tänään olen miettinyt kaikenlaista vaikeaa

kuten ilmastonmuutosta.

Miksi ei yli 40 vuoteen ole tety mitään

vaikka sen kiihtyvä tuhoonjohtava tie

ainakin tämän ajan on ollut tutkijoideen ja päättäjien tiedossa.

Terassilla tupakalla mietin ihmiskunnan julmuutta

tulevia sukupolvia ja luontoa kohtaan.

Vihaavatko päättäjät ja vallanpitäjät todellakin omia lapsiaan,

kuten eräs ystäväni väittää?

Olen liiankin ajatuksissani,

unohdan karistaa tupakan,

tulipää putoaa housulleni ja polttaa niihin reiän.

Havahdun vasta kun housut olivat syttyä tuleen.

En olisi havahtunut siihenkään,

ellei kipinä olisi alkanut polttaa reittäni.

Ehkä juuri siitä yleinen välinpitämättömyys

että ajatteleminen on vaikeaa, tiedostamnen vaarallista.

Ihmettelen. Pohdin.


Runo 11.8.2021

Pihlajanmarjat punastuvat elokuuun päiviä pitkin.

Geneettisellä muistillaan pihlajat aavistavat jo syksyn

- ja tilhet!

sekä tulevan talven ja lumihanget

jotka kapuavat tuiskujen myötä runkoa pitkin korkeammalle

ja niiden sielussa soi sittenkin jossain sisimmissä sopukossa

lopulta koittava kevät, uuden elämän juhla.

Mutta mitä puut miettivät sitten,

kun talvea ei enää tulekaan!


Runo 12.8.2021

Yöllä

yksinäinen tähti loistaa pimeällä taivaalla.

Oikeammin se on planeetta, Venus tai Jupiter,

en ole varma.

Se hohtaa yksinäisyyttä

vain hivenen etäisten puiden latvojen yläpuolella,

kun katselen taivasta kolmannen kerrokseen lasitetulta parvekkeelta.

Se merkitsee syksyn saapumisen.

Koskaan ei saisi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa

minua on opetettu.

Tänään olen tehnyt juuri niin.

Aamun kirjoitin kirjoitelmaa ilmastonmuutoksesta,

se on vielä vaiheessa.

Siitä tulee eeppinen blogiteksti,

joka sisältää myös koko elämäni

naisia ja kuvataidetta lukuunottamatta.

Samaan aikaan olen maalannut akvarellia elävästä mallista,

pihlajanoksasta keittiön pöydällä.

Kun kirjoittaminen ja miettiminen alkoi särkeä selkää,

kävin lähikaupassa ostamassa tupakkiaskin.

Olin niin ajatuksissani, että hukkasin pankkikortin

ja kotiin tullessa kävelin ajatuksissani asuintaloni ohi.

Siis ainahan laitan pankkikortin lompakkoon ja lompakon olkalaukkuun.

Vasta kaupungilla käydessäni huomasin,

ettei korttia lompakossa ollutkaan.

Vaikka olin pitänyt kassalla lompakkoa kädessäni,

en ollut osannut laittaa korttia sinne,

vaan tunkenut taskuuni,

josta se lienee pudonnut tupakka-askia kaivaessani

kaupan edustalle.

Sain pankkikortin takaisin kaupan kassalta,

ystävällinen sielu oli vienyt kortin sinne talteen.

Elävästä mallistani on kerrottava,

että pyysin pihlajalta luvan

saada katkaista yksi oksa taiteellisiin tarkoituksiin.

Se katsoi minua hetken syvälle silmiin ja nyökkäsi.

Päivällä ajattelin että lehdistä tuli liian tummia,

en löytänyt oikeaa pihlajanlehden vihreää.

Mutta sehän riippuu valosta.

Iltaa pitkin pihapihlajan lehdet muuttuivat

ensin maalaamani värisiksi

ja mustenivat sitten pikkuhiljaa yötä kohti,

muuttuen samalla näkymättömämmiksi.

Mutta pihlajanmarjat hohtavat

etäisen katulampun heikossa valossa kirkasta oranssia.

Muinaiset kiinalaiset opettavat,

että ei pidä maalata puiden lehtiä,

vaan niiden henki ja hengitys.

Minulle on tarpeeksi tekemistä pelkissä lehdissä ja marjoissakin.

Enempään en pysty.

Istun parvekkeella pitkään ja yritän rauhoittua.

Aina käy niin, että kun kirjoitan tai maalaan,

kaikki minussa kiehuu yli.

Lopulta yötaivaalta lentää korvaani

rantasipiparven hätäiset muuttoäänet.

Se on minulle valomerkki.

Lähden takaisin sisälle ja sänkyyn etsimään unta.

Ilmastonmuutos saa odottaa tänäiseen iltapäivään asti.


Runo 13.8.2021

Suruvaippa lentää tanssien ohitse,

kun odotan bussipysäkillä ystävääni.

Ihailen sen lennon keveyttä

ja improvisoitua kaartellua ilmassa.

Asunnossani olen nyt pihlajanoksien

ja -marjojen ympäröimä.

Molemmin puolin asuntoa kasvaa pihapihlaja.

Ne ylettyvät juuri kolmannen kerrokseen korkeudelle.

Naapurin parvekkeelta ilmestyi näkyviin maahanmuuttajan käsi,

kun marjat olivat vielä aivan pieniä.

Käsi taittoi pihlajasta oksan,

mietin keräsikö hän oksasta marjat mausteeksi?

Minullakin on sisällä pihlajanoksa soppakattilassa,

sain sen ottamiseen luvan itse pihlajalta,

kun kerroin mihin oksaa tarvitsen,

Sain valmiiksi akvarellin pihlajanoksasta.

Nyt pihlajaa on sitten ulkona, sisällä ja akvarellissakin.

Olen juonut liikaa kahvia,

kun olen keittänyt sitä pitkin päivää

akvarellin pohjan maalaamiseen.

Sisällä on outo hyönteinen,

jota ensin luulin lukiksi,

mutta sillä on siivet ja pitkä vartalo

sekä vain kuusi jalkaa.

On tähdenlentoyö.

Perseidien parvi ohittaa Maan.


Runo 14.8.2021

Metsät liikkuvat!

Ne kulkevat junien puutavaravaunuissa

kasvupaikoiltaan sellutehtaille.

Niistä tehdään kartonkia ja paperia,

että tämäkin runo kirjoittuisi vihkoon.

Mutta näin samalla hiilinielut ehtyvät:

Ihmisiä ja kirjoja on maailmassa liikaa.

Itsekin istun junassa

matkalla poikki isänmaan.

Junan ikkunasta avautuu surullisia maisemia:

Tehotalousmetsää, määrämittaan kasvatettua,

viivottimella rajattuja metsäpalstoja,

metsänsuikaleiden väleissä aukkohakattuja raiskioita

Tasapäisiä istutusmänniköitä,

jotka kasvavat riveissä sotilaina.

Syvään auratut kuivatusojat halkovat niitä,

kuljettavat ruskeaa hapanta lietettä jokiin

ja niitä pitkin mereen asti.

Oikeaa luonnonmetsää en näe koko matkan varrella.

Ymmärrän täysin, miksi puut hiljaa ääneti itkevät.

Koko luonto vaikenee surusaattueessa.


Runo 27.9.2021

Aamunvalossa pajulintu virittää

lyhyen syyslaulun ennen muuttomatkaa, 

ilmassa ei enää lentele hyönteisiä sen syötäväksi,

paitsi se yksi joka pisti minua eilen otsaan sienimetsässä.


Ruohikko jota pitkin kävelen

on yön jäljiltä vielä huurteessa.

Rastaita lentelee sinne tänne.


Bussipysäkillä kuuntelen

miten joutsenten äänet lentävät

metsänrajan takana kohti etelää.


Kotona huomaan että tilhet ovat parissa päivässä

tyhjentäneet koko pihapihlajani, marjansyöjälinnut

ne ovat nyt pihlaja pihlajalta vaelluksella

kohti etelää, ja tänä vuonna niitä on runsaasti,

kuten pihlajanmarjojakin.

Mietin miten linnut etukäteen tietävät

minkälainen marjavuosi tulee

ja tekevät poikasia sen mukaan.


Menen parvekkeelle tupakalle miettimään tätä.

Naapurin olohuoneesta kuuluu islamilainen jumalanpalvelus Allahin kunniaksi.

Se kuulostaa kauniilta, ylevältä ja henkevältä.


Käpylintuparvi lentää lähelle kuusten latvustoihin,

Haen kameran ja kuvaan

kolmannen kerroksen parvekkeelta lasin läpi.

Männyt ja kuuset ovat Kajaanissakin liian pitkiä

käpylintujen kuvaamiseen maan tasalta.

Hädin tuskin yletyn edes parvekkeelta.

Mutta jotain lentää lähes kohti

ja kopsahtaa naapurin ikkunaan,

näyttää putoavan.

Maassa en kuitenkaan näe mitään kun katson.


Lähden lähimetsään Pöllyvaaralle.

Ajattelen, että voisin poimia sieltä sieniä tai runoja,

mutta kotiin tuomisiksi minulla onkin

albumillinen valokuvia

Pöllyvaarasta, ikimetsästä, lähimetsästä,

polkujen varrelta nuotiopaikalle asti.


Lähden kulkemaan illan hämärtymössä

maantien kautta kotiin

ja tunnen ikään kuin jotain mielihyvää

tästäkin päivästä

ja siitä että olen.


Runo 29.9.2021

Tilhet ovat järjestelmällisiä lintuja:

ne noukkivat parvena pihlajanmarjat

latvoista alaoksiin ennen kuin siirtyvät seuraavaan puuhun

metsänrajasta pitkin pihlajakujaa.

Kunnes lähes viimeinenkin puu on syöty tyhjäksi

ennen kuin huomisaamuna herään.

Rastaat ovat huolimattomampia,

noukkivat marjoja hajanaisesti sieltä täältä,

ehkä ne kelpuuttavat vain parhaat.

Arvelen että minussa on molemminlaista vikaa.

Olen holtiton mies ja perfektionisti,

millä päällä nyt satun olemaankin.

Usein aikomukseni jäävät tekemättömiksi

ja toisaalta teen paljon turhaa ja hyödytöntä

parasta ratkaisua etsiessäni.


Runo 4.10.2021

Joskus nuorempana vannoin:

Minä olen minä itse!

Nykyään syrjäpolkuja pitkin

kuljen tämänkin asian taitse.


Runo 8.10.2021

Pihapihlaja on menettänyt marjansa ja lehtensä.

Tilhiparvet tyhjensivät puun marjoista,

myrskyinen sade riipi oksista lehdet.

Nyt riisutun puun oksia koristavat

vesipisaroiden helminauhat.


Runo 8.11.2021

Ihminen on vieraslaji.

Se pitäisi kitkeä pois ja hävittää

ennen kuin koko luonto tuhoutuu.

Siihen tämä laji koko ajan

määrätietoisesti kyllä pyrkiikin.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti