Runo 5.1.2021
Valo lisääntyy jo,
kahtena päivänä aurinko
on näyttäytynyt taivaalla.
Kaamos hiipii päivä päivältä
kauemmas pohjoiseen.
Valoisina päivinä pakkanen tiukkenee.
Tänään katselin pitkään joutsenta
joka makasi jäällä Renforsin padon alapuolella.
Oliko se jäätynyt kiinni?
Oliko se jokin päivä sitten jokeen vapautettu joutsen?
Eikö sitä oltu hyväksytty ruokinnalle
padon yläpuolelle joutsenten ja sorsien joukkoon?
Miten sen mahtaa käydä ennen kevättä?
Pystyykö edes lentämään?
Yksinäinen, syrjitty, pyhä lintu
Runo 18.1.2021
Runo ylipäätään on kantaaotto
olemassaolon tapahtumisiin.
Siksi pitkään olen vaiennut;
ei elämässäni ole mitään tapahtumia.
Pitkän kylmän pakkaskauden, yli -30 pakkasta
värisin sängyssä lämpimän peiton alla
miettien että miten tiaiset ulkona pärjäävät.
Niiden joukko ulkona ruokintapuulla
on laskenut alkutalvesta lähes puoleen.
Tutun tikkapariskunnan ja sinitiaisen
näen vielä sentään päivittäin käyvän siellä.
Kun kävelen metsissä vaellustani
en yleensä kuule niistä mitään linnunääntä.
Olen kerääntymässä, kokoan itseeni,
kuin lumen painosta jouseksi jännittynyt havupuu
ehkä kerran vielä laukean.
Haiku 26.1.2021
linturetkellä
illanhämärä hiipii
vaivihkaa kohti
Haiku 18.2.2021
pakkaspäivänä
lumitähdet leijuvat
kirkkaat timantit
Heli Walldenin muistolle 19.2.2021
En kirjoita sinulle muistorunoa
koska se olisi liian pitkä:
seikkailuni sotilasalueen portilla,
kävelymme rantapuistossa,
kiihkeät keskustelut sotaromaaneista,
yhteisistä vähistä rahoista
kehitetyt kauppamatkat,
sinun ilkikurinen huumorintajusi,
hymyilevät kasvosi
vaikeuksien keskellä aina,
seitsemän leikattua selkänikamaasi
jamaicasi ja reggae:
”vain sitä tanssiessani olen terve”
yhteiset hetket pihamaalla,
funtsien, kuten tapasit sanoa
oikeasti olimme vain tupakilla,
se kaikki mikä nyt muistostasi on mielessäni
on ja tulee jäämään salaan,
se on syvemmällä sisässäni
kuin onkiminen merenlahdella ilman kalaa,
pidän sen itselläni.
Siksi tästä kaikesta tuli vain kauppalista.
Runo 30.3.2021
Olen kirjoittanut niin paljon
tarpeetonta ja turhaa
eksyin realismin poluille,
että sanan pitäisi olla totta,
niin pitääkin mutta samalla jotain muuta
kevään ensimmäisen harmaalokin
näin katoavan korkeuksiin,
kiimainen harakkakolmikko
kiertelee lähistöllä
parisuhdetta etsimässä,
jo tiedän varisten tulevan pesäpuun
ja lehti tuulessa heittelehtii lumivallin yli,
niin sanan todellisuus ei riitä,
siinä pitää lopuilta olla jotain enemmän
ja sitä tulevaa en vielä tiedä,
en päivämäärää enkä kellonaikaa
ja se on hyvä.
Runo 10.8.2021
Luonnossa on loppukesä ja alkusyksy yhtä aikaa.
Muuttolinnut suunnittelevat etelänmatkaa,
hätäisimmät kuten kahlaajat ovat paljolti lähteneet jo.
Rastaat kerääntyvät parviin.
Mustikat ovat jo kypsiä, mutta pieniä ruipeloita,
ne olisivat kaivanneet vettä silloin kun oli hellettä
ja aurinkoa silloin kun varvut värjöttelivät sateessa.
Hyvästi vuoden mustikkasato.
Pihlajanmarjat kerrostaloasuntoni varjon puolella vielä oransseja,
valon sivulla hohtavat pihlajanpunaisina jo.
Sienimetsässä en ole ehtinyt käydä tilannetta tutkimassa,
mutta yhtenä syksyn merkkinä ostin tänään uuden poimurin.
Se oli alitajunnan käskyttämä heräteostos.
Tässä kaikessa en näe vain syksyn enteitä.
Kaikkialla luonnossa aistin jo kevään ituja.
Ja painamalla korvansa polulla maata vasten
ja kuuntelemalla tarkasti
voi kuulla jo ensimmäisen tulevan kevään heräämisen herkän haukotuksen.
Runo II 10.8.2021
Tänään olen miettinyt kaikenlaista vaikeaa
kuten ilmastonmuutosta.
Miksi ei yli 40 vuoteen ole tety mitään
vaikka sen kiihtyvä tuhoonjohtava tie
ainakin tämän ajan on ollut tutkijoideen ja päättäjien tiedossa.
Terassilla tupakalla mietin ihmiskunnan julmuutta
tulevia sukupolvia ja luontoa kohtaan.
Vihaavatko päättäjät ja vallanpitäjät todellakin omia lapsiaan,
kuten eräs ystäväni väittää?
Olen liiankin ajatuksissani,
unohdan karistaa tupakan,
tulipää putoaa housulleni ja polttaa niihin reiän.
Havahdun vasta kun housut olivat syttyä tuleen.
En olisi havahtunut siihenkään,
ellei kipinä olisi alkanut polttaa reittäni.
Ehkä juuri siitä yleinen välinpitämättömyys
että ajatteleminen on vaikeaa, tiedostamnen vaarallista.
Ihmettelen. Pohdin.
Runo 11.8.2021
Pihlajanmarjat punastuvat elokuuun päiviä pitkin.
Geneettisellä muistillaan pihlajat aavistavat jo syksyn
- ja tilhet!
sekä tulevan talven ja lumihanget
jotka kapuavat tuiskujen myötä runkoa pitkin korkeammalle
ja niiden sielussa soi sittenkin jossain sisimmissä sopukossa
lopulta koittava kevät, uuden elämän juhla.
Mutta mitä puut miettivät sitten,
kun talvea ei enää tulekaan!
Runo 12.8.2021
Yöllä
yksinäinen tähti loistaa pimeällä taivaalla.
Oikeammin se on planeetta, Venus tai Jupiter,
en ole varma.
Se hohtaa yksinäisyyttä
vain hivenen etäisten puiden latvojen yläpuolella,
kun katselen taivasta kolmannen kerrokseen lasitetulta parvekkeelta.
Se merkitsee syksyn saapumisen.
Koskaan ei saisi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa
minua on opetettu.
Tänään olen tehnyt juuri niin.
Aamun kirjoitin kirjoitelmaa ilmastonmuutoksesta,
se on vielä vaiheessa.
Siitä tulee eeppinen blogiteksti,
joka sisältää myös koko elämäni
naisia ja kuvataidetta lukuunottamatta.
Samaan aikaan olen maalannut akvarellia elävästä mallista,
pihlajanoksasta keittiön pöydällä.
Kun kirjoittaminen ja miettiminen alkoi särkeä selkää,
kävin lähikaupassa ostamassa tupakkiaskin.
Olin niin ajatuksissani, että hukkasin pankkikortin
ja kotiin tullessa kävelin ajatuksissani asuintaloni ohi.
Siis ainahan laitan pankkikortin lompakkoon ja lompakon olkalaukkuun.
Vasta kaupungilla käydessäni huomasin,
ettei korttia lompakossa ollutkaan.
Vaikka olin pitänyt kassalla lompakkoa kädessäni,
en ollut osannut laittaa korttia sinne,
vaan tunkenut taskuuni,
josta se lienee pudonnut tupakka-askia kaivaessani
kaupan edustalle.
Sain pankkikortin takaisin kaupan kassalta,
ystävällinen sielu oli vienyt kortin sinne talteen.
Elävästä mallistani on kerrottava,
että pyysin pihlajalta luvan
saada katkaista yksi oksa taiteellisiin tarkoituksiin.
Se katsoi minua hetken syvälle silmiin ja nyökkäsi.
Päivällä ajattelin että lehdistä tuli liian tummia,
en löytänyt oikeaa pihlajanlehden vihreää.
Mutta sehän riippuu valosta.
Iltaa pitkin pihapihlajan lehdet muuttuivat
ensin maalaamani värisiksi
ja mustenivat sitten pikkuhiljaa yötä kohti,
muuttuen samalla näkymättömämmiksi.
Mutta pihlajanmarjat hohtavat
etäisen katulampun heikossa valossa kirkasta oranssia.
Muinaiset kiinalaiset opettavat,
että ei pidä maalata puiden lehtiä,
vaan niiden henki ja hengitys.
Minulle on tarpeeksi tekemistä pelkissä lehdissä ja marjoissakin.
Enempään en pysty.
Istun parvekkeella pitkään ja yritän rauhoittua.
Aina käy niin, että kun kirjoitan tai maalaan,
kaikki minussa kiehuu yli.
Lopulta yötaivaalta lentää korvaani
rantasipiparven hätäiset muuttoäänet.
Se on minulle valomerkki.
Lähden takaisin sisälle ja sänkyyn etsimään unta.
Ilmastonmuutos saa odottaa tänäiseen iltapäivään asti.
Runo 13.8.2021
Suruvaippa lentää tanssien ohitse,
kun odotan bussipysäkillä ystävääni.
Ihailen sen lennon keveyttä
ja improvisoitua kaartellua ilmassa.
Asunnossani olen nyt pihlajanoksien
ja -marjojen ympäröimä.
Molemmin puolin asuntoa kasvaa pihapihlaja.
Ne ylettyvät juuri kolmannen kerrokseen korkeudelle.
Naapurin parvekkeelta ilmestyi näkyviin maahanmuuttajan käsi,
kun marjat olivat vielä aivan pieniä.
Käsi taittoi pihlajasta oksan,
mietin keräsikö hän oksasta marjat mausteeksi?
Minullakin on sisällä pihlajanoksa soppakattilassa,
sain sen ottamiseen luvan itse pihlajalta,
kun kerroin mihin oksaa tarvitsen,
Sain valmiiksi akvarellin pihlajanoksasta.
Nyt pihlajaa on sitten ulkona, sisällä ja akvarellissakin.
Olen juonut liikaa kahvia,
kun olen keittänyt sitä pitkin päivää
akvarellin pohjan maalaamiseen.
Sisällä on outo hyönteinen,
jota ensin luulin lukiksi,
mutta sillä on siivet ja pitkä vartalo
sekä vain kuusi jalkaa.
On tähdenlentoyö.
Perseidien parvi ohittaa Maan.
Runo 14.8.2021
Metsät liikkuvat!
Ne kulkevat junien puutavaravaunuissa
kasvupaikoiltaan sellutehtaille.
Niistä tehdään kartonkia ja paperia,
että tämäkin runo kirjoittuisi vihkoon.
Mutta näin samalla hiilinielut ehtyvät:
Ihmisiä ja kirjoja on maailmassa liikaa.
Itsekin istun junassa
matkalla poikki isänmaan.
Junan ikkunasta avautuu surullisia maisemia:
Tehotalousmetsää, määrämittaan kasvatettua,
viivottimella rajattuja metsäpalstoja,
metsänsuikaleiden väleissä aukkohakattuja raiskioita
Tasapäisiä istutusmänniköitä,
jotka kasvavat riveissä sotilaina.
Syvään auratut kuivatusojat halkovat niitä,
kuljettavat ruskeaa hapanta lietettä jokiin
ja niitä pitkin mereen asti.
Oikeaa luonnonmetsää en näe koko matkan varrella.
Ymmärrän täysin, miksi puut hiljaa ääneti itkevät.
Koko luonto vaikenee surusaattueessa.
Runo 27.9.2021
Aamunvalossa pajulintu virittää
lyhyen syyslaulun ennen muuttomatkaa,
ilmassa ei enää lentele hyönteisiä sen syötäväksi,
paitsi se yksi joka pisti minua eilen otsaan sienimetsässä.
Ruohikko jota pitkin kävelen
on yön jäljiltä vielä huurteessa.
Rastaita lentelee sinne tänne.
Bussipysäkillä kuuntelen
miten joutsenten äänet lentävät
metsänrajan takana kohti etelää.
Kotona huomaan että tilhet ovat parissa päivässä
tyhjentäneet koko pihapihlajani, marjansyöjälinnut
ne ovat nyt pihlaja pihlajalta vaelluksella
kohti etelää, ja tänä vuonna niitä on runsaasti,
kuten pihlajanmarjojakin.
Mietin miten linnut etukäteen tietävät
minkälainen marjavuosi tulee
ja tekevät poikasia sen mukaan.
Menen parvekkeelle tupakalle miettimään tätä.
Naapurin olohuoneesta kuuluu islamilainen jumalanpalvelus Allahin kunniaksi.
Se kuulostaa kauniilta, ylevältä ja henkevältä.
Käpylintuparvi lentää lähelle kuusten latvustoihin,
Haen kameran ja kuvaan
kolmannen kerroksen parvekkeelta lasin läpi.
Männyt ja kuuset ovat Kajaanissakin liian pitkiä
käpylintujen kuvaamiseen maan tasalta.
Hädin tuskin yletyn edes parvekkeelta.
Mutta jotain lentää lähes kohti
ja kopsahtaa naapurin ikkunaan,
näyttää putoavan.
Maassa en kuitenkaan näe mitään kun katson.
Lähden lähimetsään Pöllyvaaralle.
Ajattelen, että voisin poimia sieltä sieniä tai runoja,
mutta kotiin tuomisiksi minulla onkin
albumillinen valokuvia
Pöllyvaarasta, ikimetsästä, lähimetsästä,
polkujen varrelta nuotiopaikalle asti.
Lähden kulkemaan illan hämärtymössä
maantien kautta kotiin
ja tunnen ikään kuin jotain mielihyvää
tästäkin päivästä
ja siitä että olen.
Runo 29.9.2021
Tilhet ovat järjestelmällisiä lintuja:
ne noukkivat parvena pihlajanmarjat
latvoista alaoksiin ennen kuin siirtyvät seuraavaan puuhun
metsänrajasta pitkin pihlajakujaa.
Kunnes lähes viimeinenkin puu on syöty tyhjäksi
ennen kuin huomisaamuna herään.
Rastaat ovat huolimattomampia,
noukkivat marjoja hajanaisesti sieltä täältä,
ehkä ne kelpuuttavat vain parhaat.
Arvelen että minussa on molemminlaista vikaa.
Olen holtiton mies ja perfektionisti,
millä päällä nyt satun olemaankin.
Usein aikomukseni jäävät tekemättömiksi
ja toisaalta teen paljon turhaa ja hyödytöntä
parasta ratkaisua etsiessäni.
Runo 4.10.2021
Joskus nuorempana vannoin:
Minä olen minä itse!
Nykyään syrjäpolkuja pitkin
kuljen tämänkin asian taitse.
Runo 8.10.2021
Pihapihlaja on menettänyt marjansa ja lehtensä.
Tilhiparvet tyhjensivät puun marjoista,
myrskyinen sade riipi oksista lehdet.
Nyt riisutun puun oksia koristavat
vesipisaroiden helminauhat.
Runo 8.11.2021
Ihminen on vieraslaji.
Se pitäisi kitkeä pois ja hävittää
ennen kuin koko luonto tuhoutuu.
Siihen tämä laji koko ajan
määrätietoisesti kyllä pyrkiikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti