torstai 25. huhtikuuta 2024

Keijo Nevaranta: Vaelluksen varrelta 10 runoa

 

Vaelluksen varrelta


I

yöllä kuuntelen

lehdet kasvavat puihin

puut rahisevat


II

Istun kuistilla.

Punarinnan laulu solisee purona

piharakennuksen takana havumetsässä

aamusta iltaan.

Pihapensaiden väliin on kasvanut

idänsinililjojen kukkamatto.

Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.

Leskenlehdet kukkivat maantien pientareella.

Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa

ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.

Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.

Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.

Kellokallion rantaterassilla katselen

pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.

Saavumme takaisin kotipihaan.

Minä istun pihakeinuun katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.

Aurinko paistaa niin lämpimästi,

että on riisuttava paita,

vaikka on vasta huhtikuu.

Tällaiset yksinkertaiset tapahtumat

saavat elämän maistumaan mielekkäältä.


III

Metsät liikkuvat!

Ne kulkevat junien puutavaravaunuissa

kasvupaikoiltaan sellutehtaille:

Niistä tehdään kartonkia ja paperia

että tämäkin runo kirjoittuisi vihkoon.

Mutta samalla hiilinielut ehtyvät:

Ihmisiä ja kirjoja on maailmassa liikaa.

Itsekin istun junassa

matkalla poikki isänmaan.

Junan ikkunasta avautuu surullisia maisemia:

Tehotalousmetsää, määrämittaan kasvatettua,

viivottimella rajattuja metsäpalstoja,

metsänsuikaleiden väleissä aukkohakattuja raiskioita.

Tasapäisiä istutusmänniköitä,

jotka kasvavat riveissä sotilaina.

Syvään auratut kuivausojat halkovat niitä,

kuljettavat ruskeaa hapanta lietettä jokiin

ja niitä pitkin mereen asti.

Oikeaa metsää en näe koko matkan varrella.

Ymmärrän täysin, miksi puut ääneti itkevät.

Koko luonto vaikenee surusaattueessa.


IV

Sana on lumen painon alle

jännittynyt oksa

odottamassa laukeamisen hetkeä.

Tänä talvena lunta on paljon

täällä missä asun yli puoli metriä

ja talvi on vasta puolivälissä

tammikuun alkupäivinä, nyt.


Olen lähtenyt uuteen vuoteen

jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.

Vaellus on kaikkea sitä,

mitä minä näen, koen,

kirjoitan, maalaan ja tiedostan.

Ja se mikä jää tiedostamattomaksi

on ehkä tärkeintä minussa.

Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.


Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,

kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.

Silloinkaan kulkemattomia metsiä ei enää ollut.

Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,

kuljen vain lähimetsissä ja jokivarsia,

tarkennan katseeni luonnon pieniin yksityiskohtiin,

niistä löydän vielä aitoutta.


Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,

jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.

Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,

odottaen että ajatus tulisi,

kun tunnen että jokin on kerääntymässä,

mutta ei vielä tule.

On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,

mutta ei se soi.

Joskus vaellan vain ajatuksissa,

sängyssä ennen nukahtamisen hetkeä,

silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.

Kunnes uni armahtaa minut,


Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,

mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen

on vain yksi syy: tämä luonto,

kaikkialla ympärilläoleva,

josta olen hiukkasen osallinen.

Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,

hyödyntää ja riistää,

niin että tämä maa on jo ruostumassa,

kulumassa loppuun,

heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.


Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,

pyrin sanomaan jokusen sanan luonnon puolesta,

mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti.

Hyvä on samanlainen käsite kuin täydellisyys,

niitä kohti voi kyllä pyrkiä

saapumatta koskaan perille.


Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on

kaikki kuljettu matka; se on elämäni.

Kunnes aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä

sulautuen suureen yhteiseen, lopulliseen, nimettömään.



V

Auringon noustessa

Mittaan varjoni pituutta.

Rautatiesillalta se piirtyy

koko jokilaakson ja metsien yli

kunnes etäisyydessä

lopulta himmenee ja häviää.

Sen pituus muistuttaa elämän pituutta

jos sitä ei mittaa ajalla

vaan olemisella ja kokemisella.

Sen pituus vaihtelee ja on epämääräinen,

yhtä aikaa rajallinen ja ääretön.

Riippuu siitä, mistä elämää katsoo,

se yltää läheltä kauas

silmänkantamattomiin


VI

Vaikenen liikaa, peläten, ahdistuen.

Jokainen sana ja lause on mahdollisuus

vilpittömin sydämin:

tie alkuun, keskitiehen tai loppuun,

on vain uskallettava.

Mitä minun on uskallettava?

Varovasti puhua totuudesta,

totuuksia on paljon,

niistä ei ole edes vessapaperiksi.

Kirjoita paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!

Sodista, julmuuksista, pakolaisista,

valtioiden hallinnosta, vallasta,

luonnon tuhoamisesta

ja miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä-

Ei, mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä

ja katselen lasin läpi maailmaa,

urpiaisparvea ruokintamökillä

ja pidän kaukana kaiken sen mikä minua pelottaa.


VII

Puut, vanhemmat veljemme

ovat melkein kaikki tässä sodassa

jo kaatuneet.

Vanha viisaat kuuset, entit

eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,

vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.

Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,

vaikka ne on istutettu määrämittaan

kuin sotilaat,

Ne antavat lintujen puhua puolestaan.

Koivu heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta

ja kuiskaa:

"Emme me omista tätä maata

emme me, mutta et ainakaan sinä.”


VIII

Antakaa puiden puhua!


Puut puhuvat toisilleen juurillaan

ja rihmastojen kautta:

Sienirihmastot ovat metsän internet,

ravinto- ja viestintäverkosto.

Ne ovat verkostoituneet jo paljon ennen ihmistä,

joka vasta kivikaudella keksi sanomalehdet,

nakutteli kalliopiirroksiin viestejään

jälkeentuleville.

Mutta puut puhuvat.

Talvisessa metsässä kulkiessani voin kuulla

- tai ehkä vain kuvittelen kuulevani -

niiden hiljaisen, hitaan mutinan

metrisen hangen lävitsekin.

Vanhat puut kertovat tarinoita

muinaisesta metsien suuruuden ajasta,

ne jakavat viisauttaan nuoremmille

ja kenttäkerroksen pikkuväelle,

sienillekin joita Linné nimitti tuskastuneena

metsien kuljeskelevaksi roskajoukoksi,

koska ei saanut niitä sopimaan

mihinkään määrityskaavaan,

ei kasveiksi sen paremmin kuin eläimiksi.

Hän ei tiennyt mitään metsän twitteristä

tai kuljetuspalveluista.

Mutta nykyään tieteellisestikin väitetään,

että vanhat vahvat puut

voivat kerätä vettä ja ravinteita

ja välittää niitä nuoremmille heimolaisilleen,


Mutta vanhan puukansan tarinoita

kuulee yhä harvemmin, yhä niukemmin

ja nekin alakuloisina mollisointuina.

Puumaahan on hyökännyt

metsään kuulumaton tunkeutuja, vieraslaji,

joka väittää suorittavansa pientä sotilasoperaatiota

tuhotessaan metsän koko ekosysteemin.


IX

Männyn varjosta kasvaa koivu.

Varjo saa sen hohtamaan valkoisuutta,

Koivun vieressä kivi, ne ovat toisiinsa kiintyneet.

Kun katselen pitkään,

vain varjo liikkuu

mihinkään kiintymättä: ohittaa hitaasti koivun ja kiven,

kunnes lopulta katoaa

havunneulasten ruskeaan

illan hämärtymöön.

Ja lopulta katoavat koivu ja kivi

ja on yö.


X

Ja lopulta yötä pitkin

kävelen takaisin kotiin

josta alunperin

olen tähän maailmaan tullutkin.
















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti