maanantai 12. marraskuuta 2012

Tiestä, tien kulkemisesta ja vähän tien ohestakin

Eero Ojanen: Tien filosofia
Kirjapaja Oy 2006
133 s.

Ellei sattuisi tietämään, että Eero Ojanen on filosofi, se olisi varsin helppo päätellä muutamista hänen kirjojensa nimistä. Ojanen on julkaissut muun muassa kirjat Hyvyyden filosofia, Kauneuden filosofia, Rakkauden filosofia, Miehen filosofia, Ihmisen filosofia ja onpa tänä vuonna ilmestynyt Koiran filosofiakin. Tässä siis käsittelen vain Tien filosofiaa.

Sana filosofia saattaa jo pelästyttää osan lukijoista, mutta pelko on turhaa. Ojanen kirjoittaa hyvin kansantajuisesti, joku voisi sanoa populistisestikin, ja esimerkiksi Tien filosofia on väljästi taolaisuuden ympärillä pyörivää pohdiskelua, kuljeskelua tiellä ja mietteitä tiestä ja tien ohesta. Pascal olisikin saaattanut antaa vastaavalle kirjalle nimeksi Mietteitä. Modernin tieteellisen filosofian kanssa kirjalla ei olekaan juuri mitään tekemistä. Taolaisuuteen Ojanen itsekin viittaa muutamassa kohdassa, mainitsee antiikin Kreikan filosofi Herakleitoksen jonka mukaan kaikki virtaa, emmekä voi kahta kertaa astua samaan virtaan.

- Mitä tietä me menemme?
- Mennään vanhaa tietä.
- Mikä se on, en tiedä sellaista ollenkaan?
Näin Ojanen lähtee kulkemaan Hämeen vanhaa härkätietä Hämeenlinnasta Turkuun. Platonin hengessä hän matkan kuluessa keskustelee itsensä kanssa. Toisinaan kirjaa matkaa, tien historiaa ja maisemia, mutta vertauksena tie saa syvemmän merkityksen:
"Tie syntyi silloin kun syntyi ihminen ja ihmisen kulttuuri.
Sanon vain alustavasti, että tie on maan ja taivaan ykseys, maailmankaikkeudeen suunta ja tasapaino." 

Taolaisesssa filosofiassa tao tarkoittaa tietä ja saa aikaan sopusoinnun, joka ei kuitenkaan ole vakaa tila, vaan alati yinin ja yangin vuorovaikutuksessa muuttuva tila, juuri tämä maailmankaikkeuden tasapaino, josta Ojanen puhuu ja kirjoittaa, jota pohtii Hämeen härkätietä kuljeskellessaan:

"Tie on ihmisen ja luonnon yhteinen todellisuus. Se on ihmisen merkki maailmassa, mutta se on vielä enemmän; se on ihmisen tapa olla maailmassa. Henkinen tie."
"Tie liittyy elämään. Ihminen valitsee tiensä, kulkee omia teitään, tulee vihdoin tiensä päähän."

II

"Tao on tie. Se mikä on, on tie", Ojanen kirjoittaa ja jatkaa: "Ihminen näkee elämänsä tienä, hänellä on tie, elämän ja luonnon yhteys. Tien päällä tähdet, tien vierillä joet ja vuoret."

Matkan jatkuessa tien merkitys siis alkaa laajeta, se käsittää kaiken mitä ihminen on ja laajenee kaikkeen mitä tieltä näkyy, kuten joet ja tähtitaivas, jonka öisin halkaisee toinen tie, linnunrata, "maitotie". Tieto liittyy tiehen, samoin totuus. Kulttuurihistoriallisesti tienpito on merkinnyt järjestäytyneen yhteiskunnan syntyä. Mutta tie on merkinnyt myös totuutta. Sanoihan jo Jeesuskin: "Minä olen tie, totuus ja elämä." Ja sana tietäjä on johdettu tiestä.

Tietä on myös se mikä on tien ohessa, siellä on tienoo. Se millä kulkuneuvolla Ojanen Härkätietä pitkin kulkee, ei kirjasta oikein käy selville. Turkua kohti edetessä matkan ja kirjan varrella ilmestyy toki näkyviin paikkoja ja niiden historiaa, mutta hevoskärryillä Ojanen on tuskin tietä kulkenut, ehkä enimmäkseen hän on matkannut tietä omassa mielessään ja kirjoituspöytänsä ääressä.

Kirjaa ja Ojasen jälkiä edetessä tie siis alkaa lopulta merkitä oikeastaan kaikkea niin että tämä alkaa tuntua jo "hitusen" yliampuvaltakin, ainakin jos nämä heittolaukaukset yhdistää yhdeksi litaniaksi:
"Ihmisen suhteellisuusteoria tulee mahdolliseksi tiellä."
"Tie on pyrkimys, tosiasiat, arvot, Ihmisen kokonaisuus."
"Tie on tosiasia ja suunta."
"Tie on vapaus, rakkaus, oikeudenmukaisuus."
"Tie on usko ja toivo, elämä ja aika."
No jossain vaiheesssa Ojanen itsekin havahtuu ja havaitsee ehkä innostuneensa jo hieman liikaakin.

III

- Milloin on ilta?
- Kun tie on kuljettu.

Ennen muuta Hämeen härkätie vertauksineen merkitsee Ojaselle yhä enemmän elämäntietä. Olemme matkalla ja matka päättyy kun tie on kuljettu. Matkan aikana joudumme miettimään oikeaa ja väärää tietä. Emme aina voi tietää olemmeko oikealla vai väärällä tiellä, mutta olemme aina zeniläisesti tässä ja nyt. On parempi kuitenkin aina pyrkiä kulkemaan oikeaa kuin väärää tietä. Mutta tie vie aina johonkin ja se mitä on tien päässä ei ole mikään loppu vaan raja. Tai ehkä sen päässä onkin toinen tie?

"Tie johtaa toiselle tielle. Se olisi kova argumentti sielunvaelluksen puolesta."

Näitä miettiessään Ojanen uhkaa välillä jo joutua metsänpeittoon ja yltyy runolliseksi:
"Kuljen metsänpeitossa tiellä,
näen kaiken, kuulen kaiken,
kukaan ei näe minua, ei huomaa,
kulkevat ohitseni vain"

Sitä pääseekö Ojanen lopulta Härkätietään perille Turkuun en enää muista. Ei sillä perillepääsyllä kai ole niin väliäkään. Ajoittain hän sortuu toistelemaan ja jankuttamaan vanhaa, kuin eväät kesken matkantekoa olisivat vaarassa loppua kesken. Usein hän sortuu kulkiessaan kliseisiin. Ainakin lähelle tienpäätä kirjailija kuitenkin lopulta päätyy, hän kulkee kirjan lopussa tiettömällä tiellä. Summaa kuljettua matkaa:

"Tiestä puhuminen johtaa helposti yliampumiseen. Kaikki alkaa olla tietä, tie selittää helposti kaiken. niin kävi matkalaisellemmekin toisinaan." Niin mihinkä tie lopulta viekään, ehkäpä takaisin alkuun. "Ehkä olemme jo alussa", Ojanen pohtii ja päättää tiettömän tien kulkemisen runokuvaan:

"Tie on se jota kuljen pehmeässä sateessa, ja kostea kesäyön sumu katsoo ylitseni." Näinpä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti