Kemijoki 1893 - 1943. Uiton historiaa
31. heinäkuuta vuonna 1893 pidetään yhtiökokous, joka merkitsee suurteollisuuden syntyä Pohjois-Suomeen. Vuosikymmenen alusta lähtien on valmisteltu hanketta, joka johtaa Kemi Oyn perustamiseen. Yhtiö aloittaa toimintansa nimellä Trävaruaktiebolag Kemi eli Puutavarayhtiö Kemi. Pääosakkaiksi tulevat Bergbomin ja Snellmanin kauppahuoneet ja yhtiön omistukseen siirtyvät Karihaaran, Röyttän ja Laitakarin höyrysahat sekä Hakokönkään, Meltauksen ja Saaren vesisahat eli käytännössä koko olemassaoleva Pohjois-Suomen sahateollisuus. Pohjois-Suomen ensimmäinen metsäteollisuuden suuryritys on syntynyt.
Se uitto mikä Kemijoella 1800-luvulla suoritettiin oli aluksi pääasiassa kiintouittoa. Tukkeja kuljetettiin Ounasjoelta 250 - 300 katkaisemattoman rungon lauttoina, ja kutakin lauttaa kuljetti kaksi lauttamiestä. Kemijoen vapaana virtaavissa vesissä, tulva-ajan mahtavissa vesimassoissa ja kuohuvissa koskissa lauttamiehet kamppailivat omilla taidoillaan luonnon voimalla virtaavassa joessa kohti määränpäätä, Kemijoen suuta ja sen sahoja. Tukkilaisromantiikkaa kuin Suomi-Filmissä, pääosassa Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Mutta tuona vuonna 1893 toimivaa elokuvakonetta kehiteltiin vasta, Kemissä tästä tulevasta liikkuvien kuvien keksinnöstä ei tiedetty vielä mitään.
Pelottavinta, hurjinta, vaarallisinta ja kunnioitusta herättävintä vapaana virtaavan Kemijoen varrella olivat Taivalkosken kuohut. Se oli vuoteen 1871 lauttamiehille ylittämätön paikka, josta tukkilautat jouduttiin laskemaan miehittämättöminä. Kunnes edellämainittuna vuonna 1871 eräs iiläinen talonpoika onnistui laskemaan ehjin nahoin lautalla Taivalkoskesta ja tämän jälkeen lauttoja ei yleensä enää jätetty oman onnensa nojaan. Hurjalla koskenlaskulla oli tärkeä taloudellinen merkitys. Niin kauan kuin lautat syöksyivät alas kosken ryöpyistä mmiehittämäättömiinä, ne usein särkyivät ja jopa kolmasosa puista saattoi karata merelle.
Vuoteen 1893 tultaessa kiintouiton merkitys puun kuljetusmuotona oli kuitenkin jo katoamassa. Irtouitto oli valtaamassa alaa. Siitä tuli seuraavan sadan vuoden ajaksi keskeinen puun kuljetusmuoto. Rajaviiva kiintouiton ja irtouiton välissä kulkee vuodessa 1893. Siitä tulee viimeinen kiintouiton kukoistusvuosi. Edellisenä vuonna 1892 kato oli turmellut pohjoisen maanviljelijöiden sadon ja heidän toimeentulonsa helpottamiseksi valtio myi heille halvalla Kittilässä ja Sodankylässä 60 000 runkoa, jotka he saivat kaataa ja lautata sahoille. Vuonna 1894 lauttoina uitettiin tukeista noin viidesosa, seuraavana vuonna uitetusta 326 000 tukista lauttoina uitettiin enää 17700.
Irtouiton yleistyminen merkitsi ensimmäistä vakavaa uhkaa Kemijoen kalastuselinkeinolle. Lohenpyynti oli tuossa vaiheessa vielä Kemijoen tärkein elinkeino. Lohta pyydettiin pääasiassa lohipadoista, joita rakennettiin kevättulvien mentyä. Koska kiintouitossa tukkilauttoja pystyttiin ohjaamaan, uitto oli mahdollista sekä tulva-aikana että sen jälkeen lohipatojen rakennusaikana kunnes veden laskeminen teki lauttaamisen mahdottomaksi. Sen sijaan irtouiton ja kalastuksen välille syntyi yhä vakavampi ristiriita uitettavan puumäärän kasvaessa. Irtouitto kalastuskaudella olisi käytännössä merkinnyt sitä, että tukkisumat olisivat rikkoneet pyydyksiä. Irtouitto suoritettiin aluksi syksyisin, vuonna 1900 vahvistettu uusi lauttaussääntö kuitenkin pidensi uittoaikaa ja kalastukselle koituvaa vahinkoa korvattiin lunastamalla kalastajilta lisää uittoaikaa vuosittain sovittua korvausta vastaan.
Ammattikalastusta uitto ei kuitenkaan Kemijoesta lopettanut. Se tuli jatkumaan vuoteen 1848 asti, vuoteen joka kerta heitolla lopetti lohen nousun Kemijokeen. Siihen vuoteen asti jatkui kuitenkin eri muodoissaan kalastajien ja Kemijoen uittajen kissanhännänveto korvauksista ja oikeuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti