Vaelluskirjaa 20.3.2014 - Kävelyvaellus osa I

Kevätpäiväntasaus

I Metsän löytäminen

Olen pakannut kassiini muistivihon ja termokseen kahvia. Ripustan kiikarikotelon roikkumaan olkapäältä ja lähden. Lähden kävelemään metsää kohti. Niin, olen löytänyt Ylistarosta metsän ja reitin miten metsään voi päästä. Olen tarkistanut kartasta, että metsän läpi kuljettuaan pääsee asuntoalueelle ja siitä eteenpäin kirkonkylän keskustaan.

Kuljen Möllintien päähän, siitä linja-autopysäkille ja pysäkin kohdalta yli tien. Metsään lähtee tästä epätasainen tukkitien ura, vain muutaman kerran jollain metsäkoneella ajettu. Tavallaan polku tai kaksi rinnakkaista polkua pyöränakselin verran erossa toisistaan. Kun on satanut lunta on vaikea nähdä millaiseen paikkaan astuu ja jalat lipsahtelevat. Jalassa on kumisaappaat koska lumen alla on jääpaikkoja, ohutta jäätä ja sen alla äkkiä lätäkössä suovesi.

Olen kulkenut polun alkua kahdesti aiemmin ja tiedän että polku paranee kauempana, parinsadan metrin päässä. Sinne kuljin ensimmäisellä kerralla reitin löytäessäni, mutta silloin lähdin kotoa vasta kun oli jo hämärää ja oli palattava täältä takaisin. Toissapäivänä yritin uudelleen, mutta yksinäisyysahdistus alkoi huimata, pysäytti minut ja löi kyykkyyn niin että hädin tuskin pystyin hengittämään. Yritin kolmasti nousta ylös, mutta huimasi, lumi sokaisi silmät enkä pystynyt etenemään. Rintakehässä kiersi jokin sanaton hätä. Jouduin palaamaan omia jälkiäni pitkin takaisin.

Kun olen päässyt sen verran metsään, että valtatien liikenne on lakannut repimästä korvia, pysähdyn ensimmäisen kerran kuuntelemaan. Katselen metsää, joka oikeastaan ei ole mikään metsä. Tässä on ollut räme, joka on nujerrettu parin metrin syvyisillä suo-ojilla. Siihen on istutettu puupelto, mäntyä tasaisin välein kasvamaan ja tuottamaan rahaa omistajalleen. Männyt ovat nuoria, keskenkasvuisia ja tasamittaisia.

Ajattelen, että tällaisessa metsässä ei viihdy lintukaan, mutta olen väärässä. Alkaa kuulua hiljaista kutsuääntä. Pieni parvi hippiäisiä ja tiaisia liikehtii puissa. Utelias talitiainen tulee katsomaan outoa kulkijaa läheltä. Kauempana puussa hyörii hömötiainen ja hippiäiset ääntelevät etäämpänä näkymättömissä.

II

Kävelen eteenpäin ja mietin kävellessä ajatuksiani kun kulku-ura paranee kuljettavammaksi. Mietin puupeltoa ja mäntyrämettä. Ajattelen että ympärillä levittäytyy puutarha, sillä nämä puuthan ovat istutettuja ja kasvavat tasamittaisina kuin sotilaat riveissä ja jonoissa. Siinä on kokonainen prikaati varusmiehiä seisomassa asennossa, jalostettuja, valioluokkaa rodullisesti. Ihmettelenkin äidinkieltä; miksi ihmeessä puutarhuria nimitetään puutarhuriksi? Eihän hänellä ole juuri mitään tekemistä puiden kanssa. Puutarhoja on enimmäkseen pihoissa, joista puut on kaadettu ja tilalla kasvaa nurmi. Puutarhuri kasvattaa enimmäkseen kaikkea muuta kuin puita: kukkia, marjapensaita ja sen sellaista. Kasvitarhuriksihan häntä ennemmin pitäisi nimittää. No nykyäänhän on keksitty puutarhurille sivistyneempikin nimi, hortonomi. Se särähtää korvaan horolta.

Mietin muutakin. Mietin yksinäisyyttäni joka talven mittaan on syventynyt lähes psykoosin partaalle hetkittäin. Olen ihmetellyt miksi ystävät ovat lakanneet soittamasta, miksi yhteydet ovat katkenneet kaikkialle pian Ylistaroon muuton jälkeen. Tunnen yksinäisyyden ja ahdistuksen kehän ympärilläni nytkin, metsässä, missä yritän antaa sille köniin, seuranani metsän linnut.

Ajattelen että tämä yksinäisyys kehii ahdistusta ja ahdistus kutoo yksinäisyyden seittiä ympärilleni ja tähän koteloon olen ollut viimeiset viikot tukehtumassa. Että itse kehitän tätä yksinäisyyden tunnetta itsessäni ja luon tätä ahdistusta joka kasvaa ja levittäytyy sitten ympärilleni.

Mutta kuitenkin olen itse voimaton, pulassa. Sitä alussa jotenkin itse luo ahdistuksensa ja yksinäisyytensä, mutta kun kelkka on kerran lähtenyt liikkeelle ja pyörii kehäänsä, ei jarruja eikä ohjaimia enää löydy, että saisi tämän kierteen pysäytettyä. Lopulta kun on katsellut päälle kaatuvia seiniä asunnolla riittävän pitkään, ahdistuksen kehä tunkeutuu ohimoon kuin poraisi reikää omaan päähänsä. Siitä tulee linnunpönttö - ja viheltää. Ja itse yrittää karkuun edes jonnekin ulos - jos jaksaa.

III

Tulen pienten peltosuikaleiden välistä siihen paikkaan jonka olen katsonut kartasta. Asutuksen reunametsikköön. Tässä edessä avautuu laaja kallioinen mäki ja sen ympäri kulkee leveä kunnostettu kävelypolku. Toiselle kädelle kävelytie vie mäen taakse omakotialueelle, toiseen suuntaan en ole varma minne se johtaa. Päätän lähteä sinne päin.

Ensin seisahdun kuitenkin hetkeksi ja katselen kukkulaa. Tällä mäellä kasvaa oikeita puita, vanhoja mäntyjä ja lahovikaisia haapoja, joiden kylkiä tikat ovat vuosien saatossa kolonneet. Minulla on mukana kassissa äidiltä lainassa oleva idioottikamera, ja tekisi mieli kuvata jotain, mutta kamera syö filmiä jonka kehittäminen on sen verran kallista, ettei näitä kuvia koskaan luultavasti tulisi teetettyä. Katselen vain.

Jatkan metsikön ja pellon välissä menevää kulku-uraa jossa on jäljet jonkinlaisista kärryistä. Jäljet hämmästyttävät, koska kärryä ei näyttäisi vetäneen hevonen vaan ihminen. Ainakin urien välissä kulkee ihmisen jalanjäljet. No ehkä hevonen kuitenkin on mennyt edellä ja mies kärryjen perässä niin että hevosen jäljet ovat peittyneet askelten jälkiin. Melko oudolta nuo jäljet kuitenkin näyttävät ja mitä ihmeen tarkoitusta varten täältä ylipäätään on tarvinnut kaksipyöräisillä kärryillä mennä. Ajattelen että tämä on taas näitä ylistarolaisia erikoisuuksia.

Oikaisen mäen laidasta kulkutieltä ylös mäelle pienempää polkua pitkin ja tulen seuraavaan pysähdyspaikkaan.