Ensimmäinen kirja

Tammikuu

Tein lumiseen metsään nuotion. Paistoin makkaroita. Katselin aurinkoa, joka kaartui muutaman asteen horisontin yläpuolelle. Kotona tarkistin almanakasta auringon korkeuden. Yhdeksän astetta horisontin yläpuolella keskipäivän aikaan. Aurinko on voimaton ja heikko. Minun tahtoni tuntuu olevan siihen sitoutunut. Pakkaskausi jatkuu, - 24 C. Luonnossa kaikki tuntuu hiljentyneen. Silti kuljen mieluummin näissä metsissä kuin istun toimettomana kotona. Luonnossa elämän mielekkyys korostuu, hiljainen rauha.

Elämä on jokin aluton ja loputon ketju. Minun elämäni mielekkyys on olla tämän ketjun osa, täyttää paikkani. Henki on yksi ja henki on kaikkialla. Sama elämä, joka on minussa, on myös kauriissa jota tähtään jousellani. Mennyt elämäni voi olla kauriin elämä, tulevaisuudessa henkeni voi olla kauriin henkeä. Vaikka ei näissä metsissä mitään kauriita näe. Hirviä joskus.

Kävin hakemassa katajassa säilyneen hempon pesän. Kannoin sen kotiin, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä teen koko pesällä. Yöllä en nukkunut. Makasin sängyssä silmät auki ja mietin. Kissaan tuntui siirtyvän oma unettomuuteni. Se makasi vatsani päällä ja kehräsi. Molemmat varoimme häiritsemästä toista. <

Joskus joudun tilanteeseen, jossa relämä äkkiä tuntuukin merkityksettömältä. Ei auta vaikka kuinka todistelisi vastaan, että on Riitta ja pojat ja tutkimus. Yhtäkkiä huomaa miten pinnallista ja jokapäiväistä elämää elää, tajuaa, että mikään ei pysty vastaanottamaan syvempiä kokemuksia. Tyhjyys on kokonaisvaltainen tila, äkkiä huomaa vieraantuneensa, eristäytyneensä koko muusta maailmasta. Eristäytymistähän tämä minun elämäni pitkälle onkin. Tuntuu että ei pysty täyttämään paikkaansa.

Vein kirjoituksen lehteen. Ennen olin tyytyväinen, kun huomasin, että ihmiset lukevat lintupalstaa. Nyt jokin on muuttunut Tuntuu että pitäisi sanoa muutakin kuin luetella lajeja. Selittää jotain mitä ei itsekään ymmärrä.

Helmikuu

Illalla kävelin pakkasessa etsien tähtien valoa, pois katulamppujen kehistä. Pimeän rajalla tunsin selvästi pelon liikahduksen. Mitä on pelko? Vanha perinne pimeää kohtaan. Pohjimmiltaan me olemme petoja.

Kivi ei jaksa lentää, jäinen, mykkä. Minä uppoan, uppoan...

Meren rannalla. Jääkenttiä. Mitä minä täältä etsin? Kylmyyttä. Yksinäisyyttä. Etäisyyttä asioihin ja itseeni. En tiedä. Tämä jäinen ahdistus pakottaa. Mietin kalastajia, jotka ovat hukkuneet.

Maaliskuu

Katselen kissaa. Sekin viihtyy hyvin itsekseen.

Heinäkuu

Pitäisi kirjoittaa useammin näitäkin. Selvittää asioita itselleen. Mitä muuta elämä on kuin näiden tekemisten kokonaisuus. Tuntuu että olen taas hajalla, rikkinäinen ja hukkunut. Olen elänyt mukana tässä kaikessa.

Ajatukset vaeltavat jossain kaukana. Minä hätkähdän hereille kuin unesta. Aamun valo sattuu kipeästi silmiin, jotka eivät ole levänneet luomien alla.

Aamuyöllä lähdin lintutornille. Kahlaajien syysmuutto on alkanut. Matkalla katselin kettua, joka yritti pyydystää tielle lentäneitä harakoita. Kettu oli niin metsästyksensä pauloissa, että ei huomannut minua

Syksy on tulossa. Kapustarinta lentää lahden yli ja valittaa.

Lokakuu

Ilma on kirkasta. Voi hengittää. Tällaisina aamuina tuntuu, että minä elän. Että elämällä, tutkimuksilla, kaikella on jokin merkitys.

Marraskuu

Lahti on vetäytynyt jäähän. Seison lahden rannalla, katselen pimeää, risahtelevaa jääkenttää, Veden jännitystä kylmyydessä. Heitän kiven ohuen jääkentän läpi. Kuin lahteen olisi syöksynyt jotain avaruudesta, meteori.

En enää tiedä mihin todellisuuteen uskon. Unen, ajatusten?