keskiviikko 10. heinäkuuta 2024

Elämänvaellus I ja II

 

Elämänvaellus I


Sinä elät kesän ja syksyn välisssä

elämässäsi, vuosi vuodelta

kuljettua polkua kertyy lisää,

tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,

parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.

Onnellisuutta siitä,

että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.

Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet

me kaikki jatkamme tahoillamme.

Tai tieto määränpäästä kyllä on,

mutta koska ja missä,

sitä emme aavista,

kaukana edessä sumussa vielä

se mitä kutsutaan lopulliseksi,

vaikka ei se ole lopullinen,

jossain muodossa jatkumme edelleen.


Sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,

kaikki mennyt ja nykyisyys

ja tulevaisuuden mahdollisuudet:

lehdet vielä vihreät,

vasta aavistus siitä,

miten suonien kuljettama neste

hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,

vasta illansuussa, yöpuolessa

syksy paljastaa kauneimmat värinsä,

sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.
Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,

oleminen ei tarkoita: oltava tässä,

vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,

kohti jotain, mikä on joka aamu

uusi, hätkähdyttävä, outo

ja ihastusta täynnä.





Elämänvaellus II


Sana on lumen painon alle

jännittynyt oksa

odottamassa laukeamisen hetkeä.

Tänä talvena lunta on paljon,

täällä missä asun yli puoli metriä

ja talvi on vasta puolivälissä,

tammikuun alkupäivinä, nyt.


Olen lähtenyt uuteen vuoteen

jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.

Vaellus on kaikkea sitä,

mitä näen, koen, ymmärrän,

kirjoitan, maalaan, tiedostan.

Ja se mikä jää tiedostamattomaksi

on ehkä kaikkein tärkeintä minussa.

Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.


Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,

kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.

Silloinkaan kulkemattomia reittejä ei enää ollut.

Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,

kuljen vain lähimetsiä ja jokivarsia,

tarkennan katsettani luonnon pieniin yksityiskohtiin,

niistä löydän vielä aitoutta.


Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,

jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.

Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,

odottaen että ajatus tulisi,

kun tunnen että jokin on kerääntymässä

mutta ei vielä ilmene.

On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,

mutta ei se soi.

Joskus vaellan vain ajatuksissa, sängyssä,

ennen nukahtamisen hetkeä,

silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.

Kunnes uni armahtaa minut.

Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,

mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen

on vain yksi syy: tämä luonto,

kaikkialla ympärilläoleva,

josta olen hiukkasena osallinen.

Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,

hyödyntää ja riistää,

niin että tämä maa on jo ruostumassa,

kulumassa loppuun,

heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.


Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,

mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti!

Hyvä on käsitteenä samanlainen kuin täydellisyys,

niitä kohti voi kyllä pyrkiä

saapumatta koskaan perille.


Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on,

kaikki kuljettu matka: se on elämäni.

Kunnes lopulta aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä

sulautuen suureen, yhteiseen, lopulliseen nimettömään.








tiistai 9. heinäkuuta 2024

Keijo Nevaranta: Viisi julkaisematonta runoa 1970-luvun alkupuolelta

I

Minä rakennan surullisen talon

lammen rannalle, yksinäiseen metsään.


Mietin kenet saisin asumaan talooni,

ihmisiä ei näy.


Ruoho kasvaa, kivijalat sammaloituvat,

talo näyttää autiolta.


Minä  vanhenen, lopulta huomaan

tehneeni turhaa työtä.


Metsä  on yhä yksinäinen, syvällä

lammen vedessä ui yksinäisiä kaloja.


II

Valon syksy

on hiljaista poismenoa,

joka saa trubaduurit

kokoamaan soittimensa

ja kulkemaan

läpinäkyvien ovien läpi


III

Viimeinen helmenpyytäjä Pohjolassa

tavattiin hukkuneena tämän vuosisadan alussa.

Nyt rannoilla kaikki on hiljaista

       (taivutettaessa lasisauva murtuu,

       viiltää sormeeni syvän haavan)

ja sydämessäni laajenevat 

                           kylmät väreet.


IV

Metsänreunassa näin.

miten punatulkku oli lentänyt lankaan

        (maassa tukko pörhistyneitä höyheniä)

Akvaariossa ei enää uinut kaloja,

kasvit olivat käyneet limaisiksi,

vesi ruskeaksi

                            ja haisi.


V

Magdalena joka kevein askelin

ennen joka päivä kulki maitokaupan kulmasta

kadun yli,

on käynyt jo kankeaksi kuin lauta

ja lakannut kävelemästä

       (sylkemästä kuolleiden kissojen päälle).