Elämänvaellus I
Sinä elät kesän ja syksyn välisssä
elämässäsi, vuosi vuodelta
kuljettua polkua kertyy lisää,
tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,
parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.
Onnellisuutta siitä,
että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.
Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet
me kaikki jatkamme tahoillamme.
Tai tieto määränpäästä kyllä on,
mutta koska ja missä,
sitä emme aavista,
kaukana edessä sumussa vielä
se mitä kutsutaan lopulliseksi,
vaikka ei se ole lopullinen,
jossain muodossa jatkumme edelleen.
Sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,
kaikki mennyt ja nykyisyys
ja tulevaisuuden mahdollisuudet:
lehdet vielä vihreät,
vasta aavistus siitä,
miten suonien kuljettama neste
hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,
vasta illansuussa, yöpuolessa
syksy paljastaa kauneimmat värinsä,
sitä kauneutta kohti meidän
on alati kuljettava.
Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,
oleminen ei tarkoita: oltava tässä,
vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,
kohti jotain, mikä on joka aamu
uusi, hätkähdyttävä, outo
ja ihastusta täynnä.
Elämänvaellus II
Sana on lumen painon alle
jännittynyt oksa
odottamassa laukeamisen hetkeä.
Tänä talvena lunta on paljon,
täällä missä asun yli puoli metriä
ja talvi on vasta puolivälissä,
tammikuun alkupäivinä, nyt.
Olen lähtenyt uuteen vuoteen
jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.
Vaellus on kaikkea sitä,
mitä näen, koen, ymmärrän,
kirjoitan, maalaan, tiedostan.
Ja se mikä jää tiedostamattomaksi
on ehkä kaikkein tärkeintä minussa.
Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.
Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,
kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.
Silloinkaan kulkemattomia reittejä ei enää ollut.
Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,
kuljen vain lähimetsiä ja jokivarsia,
tarkennan katsettani luonnon pieniin yksityiskohtiin,
niistä löydän vielä aitoutta.
Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,
jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.
Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,
odottaen että ajatus tulisi,
kun tunnen että jokin on kerääntymässä
mutta ei vielä ilmene.
On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,
mutta ei se soi.
Joskus vaellan vain ajatuksissa, sängyssä,
ennen nukahtamisen hetkeä,
silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.
Kunnes uni armahtaa minut.
Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,
mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen
on vain yksi syy: tämä luonto,
kaikkialla ympärilläoleva,
josta olen hiukkasena osallinen.
Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,
hyödyntää ja riistää,
niin että tämä maa on jo ruostumassa,
kulumassa loppuun,
heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.
Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,
mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti!
Hyvä on käsitteenä samanlainen kuin täydellisyys,
niitä kohti voi kyllä pyrkiä
saapumatta koskaan perille.
Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on,
kaikki kuljettu matka: se on elämäni.
Kunnes lopulta aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä
sulautuen suureen, yhteiseen, lopulliseen nimettömään.
