Kuvataiteilija Jorma Kuula – Post Scriptum osa I

Kuvataiteilijaystäväni Jorma Kuula (1951-2015) kuoli Kemissä hieman yli vuosi sitten 5.1. 2015. Tänä vuonna hän olisi siis täyttänyt 65 vuotta, mutta ei yltänyt siihen ikään asti. Viime kesänä Kemin Taidemuseossa järjestettiin hänen muistonäyttelynsä, mutta minulle asti tieto hänen kuolemastaan ei yltänyt ennen kuin alkutalvesta. Kaikki yhteiset tuttavamme ilmeisesti kuvittelivat, että olin jo kuullut jo asian joltakin toiselta.

Jorma Kuulan eläessä väitin, että hän kuuluu kolmen Lapin läänin merkittävimmän elävän taiteilijan joukkoon. Kahta muuta en uskaltanut koskaan (ymmärrettävistä syistä) nimetä. Eräitä muistoja ystävyydestämme jäi. Tutustuin Jorma Kuulaan muutettuani Kemiin vuonna 1991. Taisi olla saman vuoden syksyä, kun Jorma järjesti noin 2 miljoonaa markkaa maksaneen ateljeensa avajaiset, jonne silloinen naisystäväni minut vei.

Jorma oli elättänyt perheen, rakentanut omakotitalon ja viimeksi kyseisen ateljeen omalla taiteellisella työllään ansaituilla tuloilla. Tämä on Suomessa varsin poikkeuksellista. Tosin uransa alkuvaiheessa hän oli niin kauan kuin vasara ja saha olivat pysyneet kädessä toiminut kirvesmiesisänsä hanslankarina. Talo kerrallaan Kivikkoon nousi omakotitaloja, niissä asuttiin kunnes seuraava valmistui ja myytiin sitten vanha pois.

Mutta ateljeen avajaisissa elämä näytti hymyilevän. Taiteilija oli juhlatuulella, esitteli kattoikkunoita joista valo tuli oikeassa kulmassa ateljeeseen. Esillä oli kolmimetrisiä maalauksia keskeisestä tuotannosta. Minä haukoin henkeä ihastuksesta ja ihmetyksestä. Otimme boolia niin kuin taidetapahtuman avajaisissa kuuluu.

Karu totuus paljastui vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Avioliitto oli haaksirikossa, omakotitaloon oli muuttanut asumaan vieras mies, Jorma sinnitteli jonkin aikaa ateljeessa ja lähti sitten kaksi muovipusillista paskaisia vaatteita polkupyörän sarvessa huitsiin ”parisuhteesta”. Ennen avioeroa hän ehti lahjoittaa myymättömät maalauksensa alaikäiselle tyttärelleen niin ettei ”pesänjaossa” viety niitäkin, kuten omakotitalolle ja ateljeelle kävi.

Jorma Kuula vaelteli pitkin Kemin katuja ja baareja seuraavat vuodet syvän depression vallassa. Taiteen tekemistä hän ei kuitenkaan missään vaiheessa lopettanut, ennen kuin 90-luvun lopulla Parkinsonin tauti teki maalaamisen mahdottomaksi. Satuin asumaan 1990-luvun puolivälissä Kemin kuuluisassa Vallatussa talossa, jonka toisen kerroksen ikkunasta näin suoraan Jorma Kuulan vastapäisen asunnon keittiöön. Mielenkiinnolla seurasin kun hän maalasi ajoittain keittiössä maisema-akvarelleja.

”Katsoin eilen, että teit duunin viidessä minuutissa”, totesin kerran tavatessamme. ”Ei siinä kyllä niin kauan voinut mennä”, Jorma vastasi. Mutta antaa mennä kun on alamäki alla. Jormaa alkoi näkyä yhä useammin kapakassa käsi ojossa ja Parkinsonin puhjettua tärisevä käsi ojossa. Ystävät ja tukijat alkoivat kaikota.

Kuvaavaa oli, että Jorma Kuula oli ollut perustamassa Lapin Taiteilijaseuraa ja toimi useita vuosia sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Hän oli pitkään myös Kemin Kuvataiteilijoiden toiminnan moottori. Kun kuulin, että hänet oli Lapin Taiteilijaseuran vuosikokouksessa erotettu seurasta jäsenmaksurästien vuoksi, julmistuin. ”Ettehän te perhana Jormaa voi erottaa, hänhän on perustanut koko lafkan. Hänet pitää nimittää seuran kunniajäseneksi.” Näin sitten hieman myöhemmin tapahtuikin.

Viimeisenä merkittävänä voimainponnistuksena Jorma Kuulan taiteilijauralla voidaan pitää vuoden 1995 Kemin Taidemuseon täyttänyttä näyttelyä. Näyttelyn nimi oli Demoninen omakuva ja sen merkittävintä antia omasta mielestäni olivat uudet enkelisarjan maalaukset. Kirjoitin näyttelystä kritiikin Pohjolan Sanomiin. Se ilmestyi lehdessä 15.1.1996 eli lähes päivälleen 20 vuotta sitten. Löysin kirjoitukseni sattumalta pöytälaatikon pohjalta jotain muuta etsiessäni samana päivänä 15. tammikuuta, jolloin se alunperin oli julkaistu.

Tämä yhteensattuma antoi minulle sykäyksen kirjoittaa tämä teksti blogiini ja kirjoitukseni toisessa osassa julkaisen tuolloin 20 vuotta sitten ilmestyneen kritiikkini. Jorma Kuulasta minulle jäi paitsi kaunis muisto ehdottoman hienona taiteilijana ja ihmisenä myös toista tuntia c-kasettinauhalle tehtyä haastattelua hänen depressionsa vaikeimmilta ajoilta. Siitä ei toistaiseksi yksikään kulttuuritaho ole ollut kiinnostunut, vaikka vuosien varrella olen nauhojen olemassaolosta vihjannut vähän sinne ja tänne.

Niin katoo maine ja kunnia.