Basam Books 2002
suom. Kai Nieminen, 244 s.
I
”Kulkea, juoda, kirjoittaa – ne
ovat Santōkan kolme päämäärää.” (Santōka päiväkirja 1936)
”Santōka (Shōichi Taneda 1882-1940)
ei menestynyt tässä maailmassa. Hän keskeytti yliopisto-opintonsa,
ryyppäsi perheen saketehtaan vararikkoon.
Vanhainkirjainkauppiaaksikaan hänestä ei ollut. Hän ei pysynyt
mukana vauhdissa – niinpä hän humalapäissään päätti
pysäyttää junan, kiskoilla seisten, edestäpäin. Onneksi
veturinkuljettaja ehti pysäyttää ensin. Santōka vietiin läheiseen
zen-temppeliin selviämään. Santōka hylkäsi maailman, ryhtyi
kierteleväksi kerjäläismunkiksi.”
Näin selitetään runoilija Santōkan
elämää kokoelman Vastapäätä kapakka takakannessa. Tosin siinä
ehkä hieman liioitellaan. Suomentaja Kai Nieminen kertoo
esipuheessa: ”Syksyllä 1915 Tanedat tekivät kohtalokkaan virheen:
sato oli huono, riisi kallista - he kitsastelivat riisin määrässä,
sake jäi vetiseksi ja happani. Seuraavana kesänä sakepanimo kärsi
vararikon ja isä katosi jälkiä jättämättä.”
Se tuntuu kuitenkin todelta, ettei
Santōka menestynyt missään maallisessa, mutta ei hän menestynyt
myöskään luostarielämässä eikä varsinaisesti runoilijanakaan.
Hänen ensimmäinen runokokoelmansa ”Kerjuukulho” ilmestyi vasta
vuonna 1932, jolloin Santōka oli siis jo 50-vuotias. Eläessään
hän ehti kirjoittaa kaikkiaan 7 runokokoelmaa. Suurempaa julkisuutta
hänen runonsa saivat Japanissa vasta 1970-luvulla, yli 30 vuotta
runoilijan kuoleman jälkeen.
Santōka oli usein maininnut
ystävilleen ja kirjannut päiväkirjaansakin, että toivoi
kuolevansa nopeasti ja huomaamatta. Hänen toiveensa toteutui
kirjaimellisesti. Lokakuussa 1940 hänen Issō -majassaan
järjestettiin runonkirjoituskokous. Kun vieraat illansuussa
saapuivat, he löysivät isännän sikeässä unessa. Se ei ollut
tavatonta, päinvastoin. Kun Santōka ei yhteentoista mennessä ollut
herännyt vieraat päättivät kokouksen ja lähtivät kotiin. Yöllä
muuan hänen ystävänsä kuitenkin palasi takaisin ja Santōkan tila
oli huonontunut, hän oli jäykistynyt kouristusasentoon. Kun
paikalle vihdoin saatiin lääkäri, hän oli jo lakannut
hengittämästä, hän oli saanut ensin aivoverenvuodon ja kuollut
aamuyöllä sydänkohtaukseen.
Kirjailijanimi Santōka tarkoittaa:
Vuoren laella tuli.
II
epäsäännöllistä elämää
väliin kasvattelen partaa
väliin ajan sen taas pois
ruokaa on,
kirja on
ja tupakkaakin
(Santōka 1940)
Santōka luopui jo vuoden 1915
paikkeilla haikun perinteisistä kaavoista. Tämä uusi suuntaus
yleistyi muutenkin Japanissa 1910-luvulla. Hänen runonsa ovat
vapaamittaisia, joskus lyhyempiä, joskus pidempiä kuin haikut.
Niitä voisi nimittää runosäkeiksi, joita hän usein kirjoitti
runosarjoiksi. Hän käytti niistä nimitystä haiku, joskus vain ku,
(säkeistö). Molemmat sanat merkitsivät hänelle suurin piirtein
yhtä kuin ylipäänsä runo. Hän ei halunnut sitoutua runoissaan
mihinkään kaavoihin.
Kai Nieminen on kääntänyt kirjaan
Vastapäätä kapakka runoja kaikista Santōkan kokoelmista. Lisäksi
kirjassa on jälkeenjääneitä runoja ja otteita Santōkan
päiväkirjoista vuodesta 1913 lähtien. Santōka on arkipäiväisten
havaintojen runoilija, hänen runonsa ovat hetken oivalluksia,
vilpittömiä kuvia koetusta, milloin synkkyydestä, milloin pienistä
onnellisuuden hetkistä.
Kai Nieminen kirjoittaa: ”... mutta
me lukijat kohtaamme kerjäläisen, joka antaa pyytämättä meiltä
mitään itselleen. Hän tulee luoksemme milloin haltioituneen
riemuissaan, milloin haikean ikävissään – hän ei tungettele,
hän on milloin tahansa valmis vetäytymään syrjään. Hän ei
tyrkytä meille mitään, hän osoittaa mistä löydämme jos
huolimme. Hän näyttää jakavan meille almuja – ihmekö, jos
kummastelemme, kunnes huomaamme että hän palauttaa meille sen minkä
olemme kadottaneet: arjen ilon, pienten yksinkertaisten asioiden
rikkauden.
III
Koska runojen analysointi on
enimmäkseen tylsää ja hyödytöntä, kirjoitan tähän sarjan
Santōkan runoja eri kokoelmista.
Kerjuukulho 1932
männikön tuulessa
soitan kelloa
aamuin illoin
tunkeudun edemmäs ja edemmäs
yhä vihreät vuoret
varis vaakkuu
minäkin
olen yksinäisen
yksinäni
hyttysten
pisteltävänä
yhä hengissä
rapsutan itseäni
juovuksissa
nukuin sirkan vieressä
tänään
tien varrella
kukki voikukka
Ruohojen ja puiden pagodi 1933
sateinen kotikylä
-
kävelen avojaloin
kuu nousee
en varsinaisesti
odota mitään
uudenvuodenpäivänä
varis sanoo kraa
kraa
sataa lunta,
kukin kulkee
itsekseen
perhonen
lepattaen
takan eteen
tänäänkin
sellainen päivä
että kun ei
kukaan tulisi
Vuorilla, virroilla 1935
Vuorilla katselen
vuoria
sateisena päivänä
kuuntelen sadetta
kevät, kesä,
syksy, talvi
huomenna on hyvä
päivä
eilen oli hyvä
ilta
täällä tahdon
kuolla
ruoho rehottaa
rehottamalla
lepinkäinen
kirkaisee
lehti putoaa
puunlehtiä sataa
sataa
kerjuukulhoonkin
tahdoin juoda
vettä joka solisi
Ruohomaisema 1936
ammennan astiaan
kuunvaloista vettä
istun
lakastuvien
ruohojen
kauneudessa
kukkii äänettä
varisee sitten
syystuuli,
veden ääni
hiovat kiviä
Kakipuun lehtiä 1937
kuseskelen
huoletonna
yltympäri
ruohonversoja
tänne saakka
tultuani
lähden vettä
juotuani
selviän humalasta
tuuli puhaltaa
alakuloisesti
mikä muuttui
minuksi:
syvenevän syksyn
minä
Orpona, kylmissäni 1939
leppoisa ilta
hämähäkkiemo,
hämähäkinpoikaset
vihmoo talvisadetta
keitin kaiken
jäljellä olevan
riisin
en voi muuta kuin
kulkea tätä
umpeenruohottunutta
tietä
Varis 1940
veden maukkautta
sammakko kurnuttaa
tämä on
vuorilta
pisaroivaa vettä
napa
täynnä hikeä
kuolematon käsi
vapisee
helistää tiukua
tuuli puhaltaa
mereltä
purjosipulinkukkiin
tässä kohtaavien
virtojen äänessä
vuorikirsikat
kukkivat
varis lentäen
- mennään veden
tuolle puolen
Hieno juttu!
VastaaPoista