5 runoani antologiasta "Tulit villoina virtaa pitkin"

                  Vaelluksen varrelta -sarjasta

                                                                I

yöllä kuuntelen

lehdet kasvavat puihin

puut rahisevat

                                                                II

Istun kuistilla.

Punarinnan laulu solisee puroina

piharakennuksen takana havumetsässä

aamusta iltaan.

Pihapensaiden väliin on kasvanut

idänsinililjojen kukkamatto.

Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.

Leskenlehdet kukkivat maantien pietareella.

Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa

ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.

Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.

Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.

Kellokallion rantaterassilla katselen

pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.

Saavumme takaisin kotipihaan.

Minä istun pihakeinun katselemaan

ja kuuntelemaan kaikkea.

Aurinko paistaa niin lämpimästi,

että on riisuttava paita,

vaikka on vasta huhtikuu.

                                                            V

Auringon noustessa

mittaan varjoni pituutta.

Rautatiesillalta se piirtyy

koko jokilaakson ja metsien yli

kunnes etäisyydessä

lopulta himmenee ja häviää.

                                                           VII

Puut, vanhemmat veljemme,

ovat melkein kaikki tässä sodassa

jo kaatuneet.

Vanhat viisaat kuuset, entit,

eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,

vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.

Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,

vaikka ne on istutettu määrämittaan

kuin sotilaat.

Ne antavat lintujen puhua puolestaan.

Koivu heiluttaa vihtalehtiään

kesällä ennen juhannusta

ja kuiskaa:

"Emme me omista tätä maata,

mutta et ainakaan sinä."

                                                           X

Ja lopulta yötä pitkin

kävelen takaisin kotiin

josta alun perin

olen tähän maailmaan tullutkin.

(Kainuun Eino Leino-seura järjesti 50-vuotisjuhlavuonna valtakunnallisen runokilpailun. Kilpailuun lähetetiin yhteensä 1908 runoa 424 kirjoittajalta. Kilpailun parhaimmistosta koottuun antologiaan valikoitui 150 runoa 49 kirjoittajalta.)

                                                                  

Elämänvaellus I ja II

 

Elämänvaellus I

Sinä elät kesän ja syksyn välisssä

elämässäsi, vuosi vuodelta

kuljettua polkua kertyy lisää,

tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,

parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.

Onnellisuutta siitä,

että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.

Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet

me kaikki jatkamme tahoillamme.

Tai tieto määränpäästä kyllä on,

mutta koska ja missä,

sitä emme aavista,

kaukana edessä sumussa vielä

se mitä kutsutaan lopulliseksi,

vaikka ei se ole lopullinen,

jossain muodossa jatkumme edelleen.

Sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,

kaikki mennyt ja nykyisyys

ja tulevaisuuden mahdollisuudet:

lehdet vielä vihreät,

vasta aavistus siitä,

miten suonien kuljettama neste

hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,

vasta illansuussa, yöpuolessa

syksy paljastaa kauneimmat värinsä,

sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.
Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,

oleminen ei tarkoita: oltava tässä,

vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,

kohti jotain, mikä on joka aamu

uusi, hätkähdyttävä, outo

ja ihastusta täynnä.

Elämänvaellus II

Sana on lumen painon alle

jännittynyt oksa

odottamassa laukeamisen hetkeä.

Tänä talvena lunta on paljon,

täällä missä asun yli puoli metriä

ja talvi on vasta puolivälissä,

tammikuun alkupäivinä, nyt.

Olen lähtenyt uuteen vuoteen

jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.

Vaellus on kaikkea sitä,

mitä näen, koen, ymmärrän,

kirjoitan, maalaan, tiedostan.

Ja se mikä jää tiedostamattomaksi

on ehkä kaikkein tärkeintä minussa.

Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.

Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,

kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.

Silloinkaan kulkemattomia reittejä ei enää ollut.

Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,

kuljen vain lähimetsiä ja jokivarsia,

tarkennan katsettani luonnon pieniin yksityiskohtiin,

niistä löydän vielä aitoutta.

Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,

jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.

Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,

odottaen että ajatus tulisi,

kun tunnen että jokin on kerääntymässä

mutta ei vielä ilmene.

On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,

mutta ei se soi.

Joskus vaellan vain ajatuksissa, sängyssä,

ennen nukahtamisen hetkeä,

silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.

Kunnes uni armahtaa minut.

Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,

mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen

on vain yksi syy: tämä luonto,

kaikkialla ympärilläoleva,

josta olen hiukkasena osallinen.

Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,

hyödyntää ja riistää,

niin että tämä maa on jo ruostumassa,

kulumassa loppuun,

heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.

Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,

mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti!

Hyvä on käsitteenä samanlainen kuin täydellisyys,

niitä kohti voi kyllä pyrkiä

saapumatta koskaan perille.

Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on,

kaikki kuljettu matka: se on elämäni.

Kunnes lopulta aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä

sulautuen suureen, yhteiseen, lopulliseen nimettömään.

Keijo Nevaranta: Viisi julkaisematonta runoa 1970-luvun alkupuolelta

I

Minä rakennan surullisen talon

lammen rannalle, yksinäiseen metsään.

Mietin kenet saisin asumaan talooni,

ihmisiä ei näy.

Ruoho kasvaa, kivijalat sammaloituvat,

talo näyttää autiolta.

Minä  vanhenen, lopulta huomaan

tehneeni turhaa työtä.

Metsä  on yhä yksinäinen, syvällä

lammen vedessä ui yksinäisiä kaloja.

II

Valon syksy

on hiljaista poismenoa,

joka saa trubaduurit

kokoamaan soittimensa

ja kulkemaan

läpinäkyvien ovien läpi

III

Viimeinen helmenpyytäjä Pohjolassa

tavattiin hukkuneena tämän vuosisadan alussa.

Nyt rannoilla kaikki on hiljaista

       (taivutettaessa lasisauva murtuu,

       viiltää sormeeni syvän haavan)

ja sydämessäni laajenevat 

                           kylmät väreet.

IV

Metsänreunassa näin.

miten punatulkku oli lentänyt lankaan

        (maassa tukko pörhistyneitä höyheniä)

Akvaariossa ei enää uinut kaloja,

kasvit olivat käyneet limaisiksi,

vesi ruskeaksi

                            ja haisi.

V

Magdalena joka kevein askelin

ennen joka päivä kulki maitokaupan kulmasta

kadun yli,

on käynyt jo kankeaksi kuin lauta

ja lakannut kävelemästä

       (sylkemästä kuolleiden kissojen päälle).

Keijo Nevaranta: Vaelluksen varrelta 10 runoa

 

Vaelluksen varrelta

I

yöllä kuuntelen

lehdet kasvavat puihin

puut rahisevat

II

Istun kuistilla.

Punarinnan laulu solisee purona

piharakennuksen takana havumetsässä

aamusta iltaan.

Pihapensaiden väliin on kasvanut

idänsinililjojen kukkamatto.

Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.

Leskenlehdet kukkivat maantien pientareella.

Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa

ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.

Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.

Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.

Kellokallion rantaterassilla katselen

pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.

Saavumme takaisin kotipihaan.

Minä istun pihakeinuun katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.

Aurinko paistaa niin lämpimästi,

että on riisuttava paita,

vaikka on vasta huhtikuu.

Tällaiset yksinkertaiset tapahtumat

saavat elämän maistumaan mielekkäältä.

III

Metsät liikkuvat!

Ne kulkevat junien puutavaravaunuissa

kasvupaikoiltaan sellutehtaille:

Niistä tehdään kartonkia ja paperia

että tämäkin runo kirjoittuisi vihkoon.

Mutta samalla hiilinielut ehtyvät:

Ihmisiä ja kirjoja on maailmassa liikaa.

Itsekin istun junassa

matkalla poikki isänmaan.

Junan ikkunasta avautuu surullisia maisemia:

Tehotalousmetsää, määrämittaan kasvatettua,

viivottimella rajattuja metsäpalstoja,

metsänsuikaleiden väleissä aukkohakattuja raiskioita.

Tasapäisiä istutusmänniköitä,

jotka kasvavat riveissä sotilaina.

Syvään auratut kuivausojat halkovat niitä,

kuljettavat ruskeaa hapanta lietettä jokiin

ja niitä pitkin mereen asti.

Oikeaa metsää en näe koko matkan varrella.

Ymmärrän täysin, miksi puut ääneti itkevät.

Koko luonto vaikenee surusaattueessa.

IV

Sana on lumen painon alle

jännittynyt oksa

odottamassa laukeamisen hetkeä.

Tänä talvena lunta on paljon

täällä missä asun yli puoli metriä

ja talvi on vasta puolivälissä

tammikuun alkupäivinä, nyt.

Olen lähtenyt uuteen vuoteen

jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.

Vaellus on kaikkea sitä,

mitä minä näen, koen,

kirjoitan, maalaan ja tiedostan.

Ja se mikä jää tiedostamattomaksi

on ehkä tärkeintä minussa.

Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.

Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,

kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.

Silloinkaan kulkemattomia metsiä ei enää ollut.

Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,

kuljen vain lähimetsissä ja jokivarsia,

tarkennan katseeni luonnon pieniin yksityiskohtiin,

niistä löydän vielä aitoutta.

Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,

jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.

Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,

odottaen että ajatus tulisi,

kun tunnen että jokin on kerääntymässä,

mutta ei vielä tule.

On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,

mutta ei se soi.

Joskus vaellan vain ajatuksissa,

sängyssä ennen nukahtamisen hetkeä,

silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.

Kunnes uni armahtaa minut,

Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,

mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen

on vain yksi syy: tämä luonto,

kaikkialla ympärilläoleva,

josta olen hiukkasen osallinen.

Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,

hyödyntää ja riistää,

niin että tämä maa on jo ruostumassa,

kulumassa loppuun,

heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.

Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,

pyrin sanomaan jokusen sanan luonnon puolesta,

mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti.

Hyvä on samanlainen käsite kuin täydellisyys,

niitä kohti voi kyllä pyrkiä

saapumatta koskaan perille.

Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on

kaikki kuljettu matka; se on elämäni.

Kunnes aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä

sulautuen suureen yhteiseen, lopulliseen, nimettömään.

V

Auringon noustessa

Mittaan varjoni pituutta.

Rautatiesillalta se piirtyy

koko jokilaakson ja metsien yli

kunnes etäisyydessä

lopulta himmenee ja häviää.

Sen pituus muistuttaa elämän pituutta

jos sitä ei mittaa ajalla

vaan olemisella ja kokemisella.

Sen pituus vaihtelee ja on epämääräinen,

yhtä aikaa rajallinen ja ääretön.

Riippuu siitä, mistä elämää katsoo,

se yltää läheltä kauas

silmänkantamattomiin

VI

Vaikenen liikaa, peläten, ahdistuen.

Jokainen sana ja lause on mahdollisuus

vilpittömin sydämin:

tie alkuun, keskitiehen tai loppuun,

on vain uskallettava.

Mitä minun on uskallettava?

Varovasti puhua totuudesta,

totuuksia on paljon,

niistä ei ole edes vessapaperiksi.

Kirjoita paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!

Sodista, julmuuksista, pakolaisista,

valtioiden hallinnosta, vallasta,

luonnon tuhoamisesta

ja miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä-

Ei, mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä

ja katselen lasin läpi maailmaa,

urpiaisparvea ruokintamökillä

ja pidän kaukana kaiken sen mikä minua pelottaa.

VII

Puut, vanhemmat veljemme

ovat melkein kaikki tässä sodassa

jo kaatuneet.

Vanha viisaat kuuset, entit

eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,

vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.

Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,

vaikka ne on istutettu määrämittaan

kuin sotilaat,

Ne antavat lintujen puhua puolestaan.

Koivu heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta

ja kuiskaa:

"Emme me omista tätä maata

emme me, mutta et ainakaan sinä.”

VIII

Antakaa puiden puhua!

Puut puhuvat toisilleen juurillaan

ja rihmastojen kautta:

Sienirihmastot ovat metsän internet,

ravinto- ja viestintäverkosto.

Ne ovat verkostoituneet jo paljon ennen ihmistä,

joka vasta kivikaudella keksi sanomalehdet,

nakutteli kalliopiirroksiin viestejään

jälkeentuleville.

Mutta puut puhuvat.

Talvisessa metsässä kulkiessani voin kuulla

- tai ehkä vain kuvittelen kuulevani -

niiden hiljaisen, hitaan mutinan

metrisen hangen lävitsekin.

Vanhat puut kertovat tarinoita

muinaisesta metsien suuruuden ajasta,

ne jakavat viisauttaan nuoremmille

ja kenttäkerroksen pikkuväelle,

sienillekin joita Linné nimitti tuskastuneena

metsien kuljeskelevaksi roskajoukoksi,

koska ei saanut niitä sopimaan

mihinkään määrityskaavaan,

ei kasveiksi sen paremmin kuin eläimiksi.

Hän ei tiennyt mitään metsän twitteristä

tai kuljetuspalveluista.

Mutta nykyään tieteellisestikin väitetään,

että vanhat vahvat puut

voivat kerätä vettä ja ravinteita

ja välittää niitä nuoremmille heimolaisilleen,

Mutta vanhan puukansan tarinoita

kuulee yhä harvemmin, yhä niukemmin

ja nekin alakuloisina mollisointuina.

Puumaahan on hyökännyt

metsään kuulumaton tunkeutuja, vieraslaji,

joka väittää suorittavansa pientä sotilasoperaatiota

tuhotessaan metsän koko ekosysteemin.

IX

Männyn varjosta kasvaa koivu.

Varjo saa sen hohtamaan valkoisuutta,

Koivun vieressä kivi, ne ovat toisiinsa kiintyneet.

Kun katselen pitkään,

vain varjo liikkuu

mihinkään kiintymättä: ohittaa hitaasti koivun ja kiven,

kunnes lopulta katoaa

havunneulasten ruskeaan

illan hämärtymöön.

Ja lopulta katoavat koivu ja kivi

ja on yö.

X

Ja lopulta yötä pitkin

kävelen takaisin kotiin

josta alunperin

olen tähän maailmaan tullutkin.

Runo 5.7.2023 Kajaanin Runoviikolla

Mitä tänään mietin?

Maria ja Joosef eivät saaneet sijaa majatalossa

siksi Jeesus syntyi tallin seimessä.

Aleksis Kivi kuoli sikalan karsinassa.

Suomenkielisen kaunokirjallisuuden perustaja.

Putin uhkaa Zaporizjan ydinvoimalaa terrori-iskulla.

Orpon hallitusohjelmassa ei pakolaisille

ole sijaa Suomessa.

(Paitsi ukrainalaisille pakolaisille,

mikä on edes pieni lohtu)

Työperäinen maahanmuutto lakkautetaan

toimeentulokynnyksillä

Jopa kristilliset hyväksyvät sen.

En tiedä missä on heidän armonsa ja oikeudenmukaisuutensa?

RKP keikkuu mukana arvojensa vastaisessa hallituslaivassa.

Vähäosaisilta viedään nyt leipäkin suusta, kun aiemmin on

leikattu vain juusto ja voi leivän päällä.

Työkyvyttömien pitää hakeutua töihin välittömästi,

vapaamatkustajia ei suvaita.

Jos työtä ei löydä invalidinakaan

toimeentulotuki lakkautetaan.

Kirjailija Miki Liukkonen on kuollut 33-vuotiaana.

Hän masentui kun ei saanut kirjallisuuden Finlandia-palkintoa,

vaikka omasta mielestään oli kirjoittanut

vuoden parhaan romaanin.

Liukkosen eläessä en lukenut yhtään hänen kirjaansa.

Ehkä nyt luen.

Kerran aioin lainata yhden,

mutta ajatuksissani lainasin Miika Nousiaisen Juurihoidon

siitä vierestä.

En ole sitäkään lukenut vielä.

Monesti olen väsynyt ajatuksistani.

Mietin Kiven Oravaisen laulua.

Mietin Ukrainaa ja yleensäkin pakolaisuutta.

Mietin Putinin vihan valtakuntaa.

Mietin uuden hallituksemme hyvästijättöä solidaarisuudelle.

Mietin työkykynsä menettäneiden toimeentulotuen saajien 

ja köyhien heitteillejättöä yhteiskunnassamme.

Mietin kristillisyyttä ja armoa.

Mietin mieletöntä sotaa Euroopassa 2020-luvulla.

Monesti haluaisin nukkua kuin oravainen

"makeasti nukkuu sammalvuoteessansa"

mutta en saa unta.

Maailmantuskassa voin vain ahdistuneena huutaa

Aleksis Kiven kuolinsanoin: "Minä elän!"

vaikka mieleni tekisi sanoa:

"Concordia satan!"

.....

"Kivelle hänen urallaan kokema paine oli liikaa: hän pakeni alkoholiin, sairauksiin ja lopulta Kiven psykoosi puhkesi syksyllä 1870. Hän saattoi sulkeutua huoneeseensa päiväkausiksi ja hokea "Oihonnaa" ja "Gehennaa", Runebergin Kuningas Fjalarin naishahmon ja juutalaisen helvetin nimiä.

 

Vuoden 1871 huhtikuussa hänet toimitettiin Helsinkiin hoitoon. Helsingin Uudessa klinikassa häntä hoidettiin aluksi infektion ja psykoosin vuoksi. Mielenterveyden häiriö diagnosoitiin melankoliaksi, johon liittyi otaksuttavasti myös eriasteisia tajunnan häiriöitä ja lieviä delirioottisia oireita.

 
Hoitojakson jälkeen Kivi siirrettiin Lapinlahden sairaalaan. "Hoito" koostui passiivisesta huolenpidosta, eristämisestä ja alistamisesta. Pakkopaidat ja eristyskopit olivat yleisessä käytössä, hoitajakuntaan kuului luonnevikaisia ja väkivaltaisia tyyppejä.

 

Psykiatrisessa sairaalassa oli enemmän vankilaa kuin modernia sairaalaa muistuttavia piirteitä. Paljon huomiota on herättänyt "Concordia-satan", hokema jota Kivi toisti jatkuvasti Lapinlahdessa.

 

Se on nähty fennomaanien ohjelman negaationa, concordia viittaa kansalliseen yksimielisyyteen, jota Kiven mukaan ei ole. Hulluna hän oli tavallaan Suomen molempien kielien ulkopuolella ja alkoi käyttää synkissä yksinpuheluissaan latinaa. Lienee selvää, ettei Lapinlahti tarjonnut minkäänlaisia edellytyksiä Kiven kaltaisen potilaan parantamiseen." wikipediasta haulle Concordia satan

Kritiikistä

Kritiikistä on paskamaista kirjottaa yhtään mitään, ainakaan jos sattuu olemaan sekä runoilija, kuvataiteilija että kriitikko. Kirjotanpa nyt kumminkin.

Jääurheilija Kiira Korven esikoisrunoteos Hyppää vaan! on lyöty pataluhaksi sekä Helsingin Sanomissa että sitä seuranneissa televisiokeskusteluissa. Sylttytehtalle on tuomittu sekä kustantaja joka toisaalta väittää kirjaa tietoteokseksi voimaantumisesta että ennen kaikkea siis kirjailijaparka itse.

En ole lukenut kyseistä teosta enkä myöskään Helsingin Sanomien katujyräkritiikkiä kirjasta. enkä aio kumpaakaan koskaan lukeakaan. Ihmettelen vaan et jos kirja on niin paska kuin HS väittää, niin eikö ko kriitikolla olis mitään parempaa lukemista tai kirjottamisen aihetta ollut. Me lukijathan haluisimme kaiketi ennen kaikkea tietää jotain hyvistä, emme huonoista kirjoista. Vai onko kriitikon tarkoitus yleisemmin hyökätä runoutta, kustannustoimintaa vai mitä vastaan vai vain purkaa henkilökohtaista vitutustaan. Melko ala-arvoista aikanaan maan merkittävimmäksi väitetyn päivälehtilipareen kulttuuritoimitukselta.

Ps. Sen verran sanon et parikymmentä vuotta "kritiikkiäkin" kirjottaneena mun pyrkimys on ollut aina löytää siitä mistä kirjoitan hyviäkin puolia, toisin kuin Seppo Heikinheimo joka kirjoittikin itsestään Kusipään muistelmat.

 · 

Eino Leinon tuonpuoleista elämää Kajaanin Kaupunginteatterissa

                                           Perttu Hallikainen, Teija Töyry ja Ella Eronen.

                                           Kuva Ia Samoil

Ruisräikkä - runoilija Eino Leinon kuulumiset tuonpuoleisesta

Nukketeatteria aikuisille

Kajaanin Kaupunginteatteri, Sissilinna, kantaesitys 21.1.2023

Käsikirjoitus, ohjaus ja visuaalinen suunnittelu: Markku Hernetkoski

Näyttämöllä:

Eino Leino: Perttu Hallikainen

Marjatta: Teija Töyry

Lavalla nähdään myös Ella Eronen, Yrjö Jyrinkoski, Kalastaja Martti, Kyntäjä, Ruustinna, Hauki, Kasvoton tyttö ja Jenni Haukio (Teija Töyry)

Valosuunnittelu:Henri Pyy

Äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi

Nukkien valmistus:

Markku Hernetkoski, Satu Husu, Marko Heikura, Ralina Matikainen

                                           Perttu Hallikainen, Eino Leino, Kalastaja Martti, 

                                           Teija Töyry ja Hauki. Kuva Ia Samoil.

I

Mitä kuuluu Eino Leinolle nykyään, lähes sata vuotta runoilijan kuoleman jälkeen? Sitä lähdetään selvittämään Kajaanin Kaupunginteatterin tuoreessa kantaesityksessä Ruisräikkä.

Kaupunginteatterin lavastajana yleensä toimiva Markku Hernetkoski on nyt tehnyt suurtyön. Hernetkoski on käsikirjoittanut, ohjannut ja kokonaissuunnitellut esityksen, joka edustaa lajityypiltään ammattiteattereissa harvoin nähtyä nukketeatteria aikuisille. Tai oikeastaan esitys liikkuu perinteisen teatterin ja nukketeatterin välimaastossa, sillä lavalla liikkuvat aitoina näyttelijöinä Perttu Hallikainen Eino Leinona ja Teija Töyry Leinon taloudenhoitajana Marjattana. Tämän lisäksi Hallikainen ja Töyry herättävät näyttämön nuket elämään.

Eletään siis vuotta 2023. Runoilija Eino Leino viettää laatuaikaa tuonpuoleisessa. Sulkakynänsä hän on heittänyt nurkkaan heti kuoltuaan, mutta totilasi maistuu runoilijalle tuonpuoleisessakin. Siellä hän asuu huoneessa, jota nimitetään ikuisuudeksi. Leinon päivät ikuisuudessa kuluvat lupsakasti keksintöjä nikkaroidessa. Leinon seurana ovat ennen kaikkea nöyrä taloudenhoitaja Marjatta ja Oulujärven kalastaja Martti. Mutta ikuisuudessa aikaansa viettävät myös sinne Leinoa paljon myöhemmin päätyneet suomalaisen lausuntataiteen legendat Ella Eronen ja Yrjö Jyrinkoski, jotka edelleen tulkitsevat Eino Leinon runoja vaikuttavasti.

                                                         Perttu Hallikainen ja Eino Leino.

                                                         kuva Ia Samoil

Päivien tasainen soljunta ikuisuudessa häiriintyy, kun Leino yllättäen saa kirjeen merkittävältä taholta. Eihän kukaan ylipäätään tapaa ikuisuuteen kirjeitä kirjoitella, mutta nyt sellainen on perille tiensä löytänyt Suomesta, pääkaupungista ja ihan presidentin rouva Jenni Haukiolta. Haukio on joutunut pulaan, kun Korppoon ja Iniön kalastajat ovat riitaantuneet keskenään siitä, kummat tänä vuonna saisivat toimittaa perinteisen jouluhauen presidenttiparille. Tilannehan on yhtä hankala kuin se ettei jouluhaukea saataisi lainkaan. Niinpä Haukion päähän pälkähtää idea! Hän päättää kirjoittaa runoilija Eino Leinolle kirjeen, jossa pyytää tätä toimittamaan jouluhauen Tuonelan kalavesiltä. Ja hauen mukaan Jenni toivoo runoilijakolleegaltaan myös pientä runoa.

Haukion kirje saa Leinon hämmennyksen valtaan. Eihän tuollaista kirjettä olankohautuksella voi sivuuttaa. Kyllähän siihen on vastattava ja hauki toimitettava. Mutta mistä runoilijaparka tähän hätään saisi hauen pyydettyä, kun Kalamiehen kalenterin mukaan kala ei juuri nyt edes liiku saati käy pyydykseen.

Ei auta muu kuin lähteä matkaan kysymään pappilan kopealta ja pelottavalta Ruustinnalta neuvoa ongelmaan. Ja Marjatalta runoilija saa kuin ennalta-aavistettuna valmiit eväätkin matkaan. Ruustinna onkin kaikkineen hurja ilmestys, joka kuitenkin ohjaa Leinon kalarenkinsä Martin puheille ja tämän kanssa kalaa pyytämään. Ja Martti uskoo kyllä järvestä moderneilla vehkeillä eli dynamiitilla muutamankin hauen nostavansa.

Haukeakin suurempi ongelma on runo. Miten hän nyt pystyisi runon kirjoittamaan, kun ei ole runonsäettäkään enää 96 vuoteen riimitellyt. Tyhjän paperin kammo on armoton. Mutta näytelmässähän ongelmat ovat sitä varten, että ne lopulta ratkeavat. Ja niinpä Jenni Haukio voi lopulta saapua taksilla sekä haukea että runoa tuonpuoleisesta noutamaan. Eikä hauki olekaan mikä tahansa pötikkä, vaan jättiläishauki, joka soittaa nokkahuilua ja osaa kaiken lisäksi puhua, tosin hieman käärmemäisesti sssshuhistellen. Runonkirjoittamiseen Leino taas on saanut apua kalastaja Martilta, joka on jonkin verran rustaillut runojakin. Ja näytelmän varrella paljastuu myös mikä on Ruisräikkä sekä aivan lopussa myös mikä on Marjatan salaisuus.

                                           Teija Töyry, Yrjö Jyrinkoski, Perttu Hallikainen ja                                                                                       Eino Leino. Kuva Ia Samoil.

2

Tässä on Ruisräikän kehyskertomus, mutta itse näyttämöllä pääosassa ovat Perttu Hallikaisen Eino Leinon ja Teija Töyryn Marjatan ohella. nuket. Markku Hernetkosken työryhmän käsinuket ovat hienoa näköisrealismia Hallikaisen näköisestä Leinosta Jyrinkoskeen ja Jenni Haukioon. Näyttämön keskiössä on kuitenkin valtava Ella Erosen pää ja kädet. Erosen kasvot ovat kuin Kohtalo kaiken takana. Hän näyttää juuri sellaiselta femme fatalelta ja suurelta diivalta, jollaisena Eronen yleisölle aikanaan näyttäytyi.

Perttu Hallikainen ja Teija Töyry eläytyvät Leinoksi ja Marjataksi luonnollisesti omana itsenään. Hallikainen on näyttämöllä siis välillä Leinona itse, välillä itsensä näköisenä nukkena, mutta koko ajan Leinona pysyen. Teija Töyry taas esittää näytelmän kaikki muut roolit ja hänen äänensä taipuu milloin Jenni Haukioksi tai kalastaja Martiksi ja kaiken huipuksi vielä haueksikin. Käsinuket todella heräävät eloon Hallikaisen ja Töyryn käsissä aivan kuin he olisivat tehneet nukketeatteria koko ikänsä. Ja Ella Eronen (Teija Töyryn lausumana) ja Yrjö Jyrinkoski (ääninauhalta) tuntuvat olevan näyttämöllä aidosti läsnä nukkien ja niiden lausumien runojen välityksellä.

                                                         Teija Töyry ja Ella Eronen.

                                                         Kuva Ia Samoil.

Vaikka näytelmän juoni on pohjimmiltaan varsin yksinkertainen, sille antaa vaikuttavaa syvyyttä Ella Erosen ja Yrjö Jyrinkosken nukkien esittämät koskettavat runot ja runoilijan elämä, joka Elämäni kuvakirjan tavoin avautuu katsojalle ja tuonpuoleisen horisontin kautta tulee kätevästi päivitettyä nykyaikaan. Näytelmän käsikirjoituksessa Hernetkoski on nerokkaasti rakentanut kollaasin tai palapelin Leinon runouden eetoksesta maustettuna Raamatun kuningastenkirjan ja Kalevalan Kullervon sitaateilla sekä vain hieman ennen Leinon kuolemaa vuonna 1925 ilmestyneestä Elämäni kuvakirjasta, joka vie muistoihin runoilijan lapsuudesta ja nuoruudesta (nykyisen Kajaanin) Paltaniemesssä, sen luonnon herkkiin tunnelmiin ja muistoihin.

Ja kun palapelin viimeinenkin pala on paikoillaan on käsissä kokonainen ja vahva teatterielämys. Näytelmän pieteettinen lavastus ja Henri Pyyn upea valaistus nostavat hienosti esiin tärkeimmän eli näyttelijät ja ennen kaikkea vahvasti elävät ja eläytyvät nuket. Kajaanissa tarjotaan nyt yleisölle hienoa modernia kansainvälisen tason teatteria ja nukketeatteria. Ainakin minut Markku Hernetkosken Ruisräikkä veti esityksen jälkeen sanattomaksi.