Tapasin Alpo Jaakolan ensimmäistä kertaa Seinäjoen Taidehallissa maaliskuussa 1982. Kokemus oli mieleenpainuva. Alpo Jaakola oli eteläinen shamaani, näkijä. ”Loimaan shamaaniksi” häntä nimitettiinkin. Itse olin tuolloin aloitteleva toimittaja. Vastakkain tilanteessa olivat elämää vielä kokematon, mutta intomielinen toimittajan alku, ja Alpo Jaakolan puolelta elämänkokemus, elämännäkemys, elämänymmärrys, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Kirjoitin:
”Alpo Jaakolan työt eivät ole sinänsä mikään arvoitus. Töissään Jaakola kuvaa ainoastaan sitä mitä hän näkee. Arvoituksellisia ovat ihmiset, jotka eivät näe mitä hän näkee, eivätkä ymmärrä sitä mitä he eivät näe. On kuin yksisilmäinen katselisi monisilmäistä ja ihmettelisi.”
Alpo Jaakola syntyi Loimaalla aprillipäivänä, 1.4.1929. Hän on sanonut olleensa taiteilija vuodesta 1929. Ensimmäiset maalaukset Jaakola teki kolmivuotiaana. Kolmivuotiaana hän kuvasi maailmaa niin kuin hän sen näki. Niinhän lapsi tekee: kuvaa näkemäänsä puhtaalla lapsenmielellä, vailla tyylisuuntien, ismien tai taidehistorian kahleita. Ihminen vilpittömänä olentona menee pilalle vasta myöhemmin, koulussa, sotalaitoksessa, yhteiskunnan karsinoissa, joita taiteilija henkilökohtaisesti vihasi.
Vuonna 1982 Alpo Jaakola kertoi maalaavansa edelleen niin kuin hän oli tehnyt kolmivuotiaana aloittaessaan ”taiteellisen uransa”. Niin hän teki elämänsä loppuun asti. Hän jatkoi kolmivuotiaana aloittamaansa välitöntä taiteellista ilmausta, kuvasi maailmaa niin kuin sen näki. Yhteiskunnassa, jossa Jaakolan mukaan vallitsi ”informaationopeusrajoitus ja suutelukielto”, hän itse ylitti nopeusrajoituksia reilusti. Hänen taulunsa ovat informaatiotulvaa mielen nopeudella. Siteeraan itseäni (ja vähän Jaakolaakin):
”Alpo Jaakolan taulut on maalattu täyteen, hän näkee paljon ja yhtä aikaa. Mielikuvitus virtaa vapaasti, taulut syntyvät kahleettomasti, täydellisen luomisvapauden vallitessa.” Luomisvapautta taiteilija korosti itse. Se on sana, johon voi ankkuroida koko hänen taiteensa, se oli hänen taiteellinen perustuslakinsa ja ihmisoikeusjulistuksensa: ”Mielikuvitus virtaa vapaasti, taulut syntyvät kahleettomasti”. Jo koulussa tuleva taiteilija sai vapaaoikeuden piirtää mielikuvituksesta. Syntyi töitä, sellaisia kuin ”Intiaaniäiti ruokkii lastaan”, ”Sika jolla on siivet” ja ”van Goghin korva”.
Jaakolan tuotanto on määrällisesti hämmästyttävän laaja. Hän aikoi maalata yhtä monta taulua kuin Picasso tai Salvador Dali, kenties maalasikin. Piirroksia, luonnoksia ja maalauksia syntyi taiteilijan mukaan vuodessa noin 581. Kukaan ei ole niitä täydellisesti luetteloinut, läheskään kaikkien teosten olemassaolosta tai omistajasta ei ole olemassa mitään tietoja, osa lienee jo tuhoutunut tai löytänyt tiensä kaatopaikallekin. 1990-luvun lopulla joukko Jaakolan teoksia löytyi hänen ensimmäisen asuntonsa pikkumökin täytemateriaaleista. Jaakola oli taiteensa suhteen myös kriittinen, veistos saattoi saada kirvestä, jos taiteilija ei ollut tyytyväinen tekemäänsä.
Seinäjoen Taidehallissa vuonna 1982 katselin Jaakolan kuvien virtaa, niin kuin niitä voi katsoa nyt samassa paikassa runsaat 25 vuotta myöhemmin. Hän istui vieressäni ja kertoi, miten hänen kuvansa ovat syntyneet, mitkä ovat kuvien lähteet:
”Olen uskonut, että ihmisellä on alitajunta, joka toimii luovasti. Mutta aukko, josta työt tulevat on paljon laajempi. Joskus olen löytänyt hämmästyttäviä yhteyksiä töihini goptilaisesta taiteesta, arabikulttuureista tai kaukaisista ornamenteista. Vaikutteet virtaavat ja taide on suuri virta.”
”Mikään ei ole uutta auringon alla. Moderni taide voi löytyä luolamaalauksista. Surrealismi on surrealismia sinänsä. Sen peruselementtinä on, että sitä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kun joutuu outoon paikkaan, huomaa että kaikki on jotenkin tuttua. Päässä on valmiina Sahara ja Afrikka.”
Taiteilijana Alpo Jaakola oli sekä itseoppinut, niin itseoppinut kuin hän 3-vuotiaana taidemaalausta aloittaessaan oli, että oppinut: hän opiskeli myös taidekoulussa, Turun Piirustuskoulussa, mutta ei koskaan suostunut laittamaan itseään tai taidettaan kenenkään muun pakottamaan muottiin. Ei ole yllättävää, että Jaakolan työt ovat herättäneet ”ihmetystäkin”. Kaikki eivät näe samalla tavalla. Henkiolennot ovat monelle melkein huomaamattomia. Aikanaan kysyin, mitä henget taiteilijalle itselleen merkitsevät:
”Henget ovat tärkeitä ja näkymättömiä. Harvoin niiden päällä on asepuku, univormu joskus. Olenpa nähnyt poliisinkin. Henget kummittelevat ja ottavat yhteyttä metsässä. Läheisimpiä minulle ovat metsänhenget ja Kivikon Pohatta.”
Kivikon Pohatta on asustanut Pirunpellossa, Jaakolan silloisen talon lähellä sijaitsevassa patsaspuistossa. Siellä Jaakola veisteli siirtolohkareista jopa 10 000 kilon painoisen pään. Lohkareen muotoja ja rytmejä noudattaen kivestä syntyi veistos. Kivistä syntyi kokonainen patsaspuisto, joka toimii Loimaalla matkailunähtävyytenä edelleenkin, vaikka taiteilijan eläessä napit olivat naapuruston ja kunnan byrokraattien kanssa monta kertaa vastakkain. Taiteilijalta perättiin lupia tekemisiinsä, mutta Jaakolan mielestä vain luonnolla itsellään oli oikeus tällaisiin lupamenettelyihin.
”Olen minä koittanut lupia kysellä, kun olen kiviä veistänyt, ja tuntuu siltä kuin olisin saanut luvan. Lohkareessa on usein paljon alkumuotoa; sen rytmejä ja muotoja täytyy noudattaa. Kivi muuttuu unenomaisesti veistokseksi.”
Ne jotka eivät näe henkiä, jotka eivät usko myytteihin painostivat Jaakolaa lapsuudesta lähtien. ”Näkeminen vaatii avohaavan päähän, ja sitä eivät kaikki tunnu sulattavan.” Jaakolan taiteen vastustajat kostivat taiteilijalle sen kautta, mikä hänelle oli tärkein luomisen ja luomiskyvyn lähde.
Vuonna 1977 Loimaalla Jaakolan Metsämökin läheltä, tien vierestä kaadettiin luvatta koivuja ja pensaita. Taiteilija puolusti puita loppuun asti, jopa hakkaamalla nauloja koivujen kylkiin moottorisahojen terien tylsyttämiseksi. Mutta mikään ei auttanut: ikkunasta näkyi puiden sijasta lopulta valtatie. Jaakola vaati korvausta luomiskyvyn menetyksestä. Syntyi oikeusprosessi, jota käytiin korkeinta oikeutta myöten. Vuonna 1981 taiteilijalle tuli lopulta moraalinen voitto ja korvausta 4 000 markkaa.
”Tämä ympäristön painostus on ollut raskaimpia tekijöitä minulle. Puiden kaataminen oli useiden ihmisten rahallinen salaliitto, minulle kostettiin luonnon kautta. Luonto vaikuttaa äärettömän paljon siihen mitä teen. Kun puut ja eläimet kuolevat, kuolee ihminenkin. Kun hävitätte usvan, ei teitäkään ole.”
Taiteilijan luonnon ja taiteen luonnon ja taiteellisen luomiskyvyn lähde on usein ymmärrettävästi luonto. Jaakola kertoi tarinan kollegastaan Reidar Särestöniemestä. Särestöniemi oli tullut näyttelynsä avajaisiin kykenemättä sanomaan mitään muuta kuin: ”Kaikki on myrkytetty.” Niin järkyttynyt Särestöniemi oli jostain näkemästään.
Samoihin aikoihin vuoden 1981 syksyllä sekä Reidar Särestöniemen että Alpo Jaakolan taide joutui Helsingin Sanomissa julkisen hyökkäyksen kohteeksi. Kuutti Lavonen pisti matalaksi Reidar Särestöniemen muistonäyttelyn ja arveli Jaakolan myyttien kuolleen. Se oli raskas isku Jaakolalle, joka läpi uransa säilytti taiteellisen herkkäsieluisuutensa ja haavoittuvuutensa.
”Kuutti vastaan myytti, kumpi kestää? Minä väitän että siinä kaatuu Kuutti ennen kuin myytti. Särestöniemen veli (Anttu) pyysi, että ottaisin Kuutin mukaan, kun lähden Lappiin ja uhrattaisiin hänet seidalle juhannuksena. Lavosen arvostelu ei ollut taideskandaali vaan murhayritys”, Jaakola totesi katkeroituneena.
Vuonna 1982 kirjoitin omasta silloisesta näkökulmastani kohtaamisen merkittävyydestä ja merkityksestä minulle henkilökohtaisesti:
”Yksisilmäinen katselee monisilmäistä eikä aina näe edes itseään. Alpo Jaakolan kuvien äärellä toisen todellisuuden ymmärtäminen tuntuu mahdolliselta. Tuntuu kuin Taidehallissa henget olisivat päässeet irti, näkymättömistä tullut näkyviä.”
”Taidehalliin jäävät taulut ja veistokset. Tekijä on lähtenyt pois, mutta töissä elää edelleen tekijänsä henki. Villin arkaaiset näyt, alkuvoimaisen siveltimen jäljet. Unet ovat muuttuneet todellisuudeksi ja todellisuus uneksi. Tai sitten on todellisuus tullut näkyviin ja muuttunut itsekseen.”
”Seison aseistariisuttuna Alpo Jaakolan töiden edessä ja ihmettelen.”
(1982/2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti