sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Erotiikasta, moraalista ja lukemisesta

Kirjoja hyllystäni:

Bernhard Schlink: Lukija
suom. Oili Suominen
227s. WSOY 1998



"Kun olin viidentoista, sairastin keltataudin." Tästä lähtee liikkeelle Bernhard Schlinkin Lukija. Kirjan päähenkilö saa oksennuskohtauksen palatessaan koulusta kotiin ja hänet ottaa hoiviinsa huomattavasti vanhempi nainen. Samana iltana lääkäri toteaa pojalla keltataudin. 

Kun poika tervehtyy riittävästi voidakseen ulkoilla, hän lähtee kiittämään auttajaansa, vie kukkakimpun. Tästä alkaa epätavallinen eroottinen suhde. Jokin vetää päähenkilön takaisin naisen luo, he päätyvät sänkyyn ja se siitä: "Seuraavana yönä minä rakastuin häneen."

Schlinkin kirja jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan. Sen sisällä on ikään kuin kolme pienoisromaania, joiden päähenkilöt ovat samat: minä-kertoja ja nuoruudenrakkaus, Hanna. Heidän elämänpolkunsa risteytyvät kolmena eri aikakautena ja kolmessa erilaisessa olosuhteessa.

Tiivistettynä voisi sanoa, että kirjan ensimmäinen osa käsittelee erotiikkaa, toinen syyllisyyttä ja moraalia ja kolmas osa lukemista ja vapautumista. Niin, ensimmäinen osa on hyvin eroottisesti latautunut. Erotiikan rinnalla kulkee jo lukeminen. Poika lukee naiselle kirjoja ääneen. Salasuhde päättyy naisen yllättävään poismuuttoon kaupungista, eräänlaiseen pakenemiseen, joka jättää päähenkilön hämilleen.

Toisessa osassa muutamaa vuotta myöhemmin lakitiedettä opiskeleva nuori mies kohtaa naisen uudelleen yllättävässä tilanteessa. Opiskelijoiden tehtäväksi tulee seurata erästä sodanjälkeistä keskitysleirioikeudenkäyntiä, yhtä monista, ei kovin merkittävääkään. Oikeudenkäynnissä päähenkilö näkee Hannan syytettyjen penkillä.

Syytettynä on viisi naista, jotka ovat olleet vartijoina pienessä Auschwitzin alaisessa keskitysleirissä lähellä Krakovaa. Pääsyyte koskee keskitysleirin pommituksen aikaisia tapahtumia. Vartiosotilaat ja naisvartijat olivat lukinneet satoja naisvankeja kirkkoon, joka syttyy tuleen pommitusyönä. Vartijat pitävät ovet lukittuina kirkossa, josta tulee vankien krematorio. Vain kaksi vankia, äiti ja tytär, selviävät ihmeen kaupalla tulipalosta hengissä.

Oikeusopillisesti eräs seminaarin kysymys ja koko Saksan sodanjälkeisen trauman taustalla oleva kysymys on kysymys taannehtivasta tuomitsemisesta. Miten tuomita jälkikäteen ihmisiä teoista, jotka niiden tapahtumahetkellä eivät olleet laittomia eivätkä tuomittavia, mutta jotka yhtä kaikki ovat inhimillisesti katsoen hirvittäviä. Miten nuori sukupolvi tuomitsee vanhempiensa osallisuuden juutalaisten tuhoamisen hirveyteen?

Päähenkilön moraalinen pulma on yleisen syyllisyyskysymyksen lisäksi hänen suhtautumisensa Hannaan ja tämän syyllisyyteen. Hannan puolustuspuheenvuorot sujuvat huonosti. Hän ajautuu ryhmässä pääsyytetyksi ja tuomitsemisen kannalta keskeisen raportin kirjoittajaksi. 

Oikeudenkäyntiä kiihkeästi seuraavalle päähenkilölle selviää välähdyksenomaisesti, että Hanna on luku- ja  kirjoitustaidoton. Siksi hän on halunnut päähenkilön lukevan kirjoja ääneen. Siksi hänen on ollut mahdotonta kirjoittaa raporttia, jonka tekijäksi häntä väitetään. Mutta miten menetellä, kun syytetty mieluummin ottaa vastaan ankarimman mahdollisen tuomion kuin tunnustaa olevansa luku- ja kirjoitustaidoton? Mikä on hänen moraalinen oikeutensa tai velvollisuutensa tässä tilanteessa puuttua oikeudenkäynnin kulkuun?

Kirjan kolmas osa käsittelee Hannan vankeuden aikaa. Elinkautinen tuomio merkitsee lopulta 18 vuoden vankeutta. Tänä aikana päähenkilö jatkaa omaa elämäänsä, oman elämänuransa rakentamista ja elämänsuunnitelmansa toteuttamista, mutta se ei suju kivuttomasti, koska suhde Hannaan kummittelee edelleen painolastina hänen elämässään.

Mies ryhtyy uudelleen lukemaan ääneen kirjoja, lukee niitä ääneen kasetille ja lähettää vankilaan Hannalle, viikon tai muutaman viikon välein. Harvakseltaan Hanna vastaa lyhyillä kirjeillä, jotka osoittavat, että hän opettelee ja oppii kirjoittamaan vankilassaoloaikana. Mitään muuta yhteydenpitoa heillä ei 18 vuoden aikana ole. Kunnes Hannan vapautumisen päivä lähestyy.

Vankilasta ottaan yhteyttä kertojaan, ainoaan henkilöön, joka vankeuden aikana on pitänyt yhteyttä Hannaan ja pyydetään tämän apua sopeuttamisessa takaisin siviilielämään. Päähenkilö joutuu jälleen kohtaamaan Hannan kasvotusten. Samalla hän joutuu kirjan lopussa kohtaamaan itsensä, omat moraaliset kysymyksensä:

"... olinko kieltänyt ja pettänyt hänet, olinko syyllinen koska olin rakastanut häntä, ja olisiko minun pitänyt  sanoutua tai päästä hänestä irti ja jos olisi pitänyt, niin miten?" Muun muassa näitä kirjan kertoja joutuu kysymään itseltään. Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta ja vain yksi johtopäätös, joka ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu: "Mitä tein tai jätin tekemättä, mitä hän teki minulle - se on kaikki minun elämääni."

"Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen romaanin teemoja", kiteytetään kirjan takakannessa. Minut kirjan kerronta otti kyllä mukaansa, vaikka varsinaista tapahtumista romaanissa on loppujen lopuksi vähän. Pinnallisten juonenkäänteiden sijaan sen rakenteista löytyy syvempää sisältä jotain muuta. Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva "Lukija". Ystäväni mukaan elokuva on kaunis rakkaustarina. Itse en ole sitä nähnyt.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti