sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Vuoden runot 2018

Runo 19.2.2018
Talviauringon valossa
kävelen kapeaa polkua jokirantaan
lumihangen keskellä.
Tänä talvena
lunta on enemmän kuin kohtuullisesti.
Mikään ei enää ole kohtuullista
ilmastonmuutoksen aikakautena.
Joki on sula helmikuun lopulla
paperitehtaan lauhdevesipäästöjen johdosta.
Vesilintuja joessa ei näy.
Kuljen hiihtoladun pohjaa pitkin
katsomaan Kummelia, taideteosta.
Sen leuat ovat nyrjähtäneet talven mittaan.
Yritän korjata leukaluita sen verran,
minkä pakkaspäivänä tarkenen.
Aamulla yli 10 astetta pakkasta.
Istun puistonpenkillä,
joka on lähes hautautunut lumeen,
katselen toivorikkaasti etäisen auringon suuntaan,
joka jaksaa lämmittää jo aivan vähän.


Runo 18.3.2018

Viherpeipot visertävät ja vihertävät.
Kevään alkua on ilmassa,
tuuli hönkii sitä Atlantilta
niin että ikkuna on sulanut umpijäästä
ja näen taas ulkolämpömittarin, -2 C.
Vuorimäentiellä matalan omakotitalon katolla
nuori pariskunta on lumitöissä,
miehellä lumilapio, naisella lumikola.
Pukkaavat puolimetristä kinosta katolta,
miehellä on yllään t-paita ja verryttelyhousut.
Rinnassa kevään odotus.


Runo 4.4.2018

Viimeöiset
kissan tassuttelun jäljet
pihamaalla, keväthangella.
Kuistilta niitä pitkin seuraan katseella,
mitä se on puuhannut.
En tiedä kenen kissa se on,
mutta se on kiintynyt
kenottavaan liiteriini.
Sinne se on mennyt määrätietoisesti nytkin,
käynyt tutkimassa jotain kiinnostavaa,
jatkanut sitten matkaa epävarmemmin,
ilman tarkempaa päämäärää.

Runo 6.4.2018
Olen keksinyt hyrrän,
joka kerran pyörimään lähdettyään
pyörii koko ajan kiihtyvällä vauhdilla
kunnes kohoaa pyörimisvoimalla lentoon
ja putoaa jonnekin tietymättömiin.
Minun mieleni on se hyrrä
ja kehoni on sen akseli.

Runo 7.4.2018
Kotimatkalla,
linturetkeltä palatessa,
Auvilan pelloilla kuulin sen vihdoin:
pulmusten taivaallisen kilinän.
Neljä pulmusta muuttomatkalla pohjoiseen.
Pulmunen, vanhan kansan pyhä lintu,
eräs pyhimmistä, puhdas lintu. valkiainen.
Keväällä se saapuu, kuten tiedetään,
joutsenen siivellä istuen Suomeen.

Runo 9.4.2018
Kieli on kirjoitusta, jota ihmiset puhuvat.
“Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.” (Dylan Thomas)
“Rakkaus on koira helvetistä.” (Charles Bukowski)
Kieli on kirjoitusta jota puhutaan.
Rakkaus on kirjoitusta jota puhutaan.
Mutta kuulemmeko me, ymmärrämmekö, mitä puhutaan?
Puhutaan eri kieliä, tietokoneen kieltä (omg hymiö),
politiikan kieltä, kapitalismin kieltä
ja luonnon tuhoamisen kieltä.
Mutta ymmärrämmekö yhtään enempää
näin Mikael Agricolan päivänä,
suomen kielen päivänä 2018,
kuin Agricolan aikaan,
jolloin juuri kukaan ei osannut lukea,
ei ainakaan hänen keksimiään sanoja,
mitä puhutaan, mitä kirjoitetaan?
Rakkaus on valo, rakkaus on koira helvetistä,
mutta kauas ymmärryksestä on karannut
näin suomen kielen päivänä se,
mitä kirjoitetaan ja puhutaan.

Runo 10.4.2018
Kurjen huuto;
se nousi metsän takaa pystysuoraan ylös
ja lensi sieltä suoraan korvaan.

Vaellusruno 12.4.2018
Illansuussa lähdin jokirantaan kulkemaan.
Otin kiikarit ja olkalaukun ja lähdin.
Kuljin rautatiesillan yli, käännyin rantatielle,
kuljin myllyn ohi ja Kellokalliota kohti.
Joen takana kolme joutsenta soitti trumpettia,
ne nousivat pellolta ilmaan,
mittasivat kaarroksellaan manttaalin
ja laskeutuivat takaisin hangelle pellon päähän.
Tulin Tuuralammille ja istuin penkille
lintujenkatselutasanteelle.
Jokisuvannossa uiskenteli tavanomaisia lintuja,
kaksi joutsenta on ottanut koko alueen reviirikseen.
Meteliä syntyy aina kun muita joutsenia
lentää jokivartta pitkin ohi.
Illan hämärtymössä kaksi kurkea
lensi jäälle rantaan vajaan 50 metrin päähän.
Mustarastas varoitteli kuusimetsässä
ja kaksi punarintaa viserteli terveisiä toisilleen joen yli.
Olin päättänyt istua rannalla yöhön
mutta pimeän tulo kesti pitkään, tuntikausia.
Käärin aikani kuluksi silloin tällöin sätkän
ja join retkieväänä hitaasti kalijaa.
Lopulta pimeä alkoi laskeutua keskitaivaalta.
Auvilan suunnassa se säilyi kirkkaan vaaleansinisenä
ja auringonlaskun suunnassa,
kuusimetsän yläpuolella
taivas hohti maagista valkoista valoa.
Veden peilissä kuusimetsän ikkuna mustui
ja siihen rajautuivat hohtavina
vastarannan koivujen ja haapojen varjot.
Olin valmis lähtemään kotiin,
kun läheisen rautatien varteen syttyivät valot.
Mutta en ehtinyt kuin rantatielle,
kun kuulin sen mitä en ole kuullut vuosiin:
lehtopöllö huhusi rautatien ja maantien takaa,
kuusimetsästä, vaikka vain kahdesti.
Tulin Kellokalliolle;
siellä kuulin vihdoin kevään ensimmäisen lehtokurpan.
Oikasin rautatien yli ja metsikön läpi maantielle,
oli melkein hankikanto, mutta vain melkein.
Tulin vihdoin uupuneena kotiin.
Ajattelin juoda vaelluksen päätteeksi oluen,
mutta olkalaukkuun katsoessani huomasin,
että olinkin juonut sen jo rannalla.

Runo 12.5.2018
kevät etenee kuin etana,
se välillä pilkistää sarvensa näkyviin
välillä piiloutuu takaisin.
Se on kuin ihmissuhde
olen menettänyt monta ihmissuhdetta
yhtään voittoa en ole saanut.
Liian vanha kilpailemaan
okei
mutta sittenkin kevät,
tulen ulos kun aika on.

Runoja 18.6.2018
Jokivarressa istun ja ihmettelen.
Rantasipi valittaa loputtomasti.
Olen kai sen reviirillä.
Luhtakerttunen säveltää lähistöllä uutta melodiaa.
Kirjani on vihdoin valmis
35 vuotta sen kirjoittamiseen meni.
Minulla on tyhjä ja uupunut olo.
Ruskea ja mutainen joki
virtaa hitaasti ohitseni '
ja elämäni ohi.
Jokivarressa lehtokertut laulavat loputtomasti.
Kyykin kuuntelemassa niiden laulukilpailua.
Istun aikani
kuulen rytikerttusen yhtyvän lauluun
Punarinta rätisee kiihkeästi.
Olen tainnut rakentaa majani sen tontille. Siipeensä saanut
kanahaukka räpyttää
naakkoja karkuun.

Tähän jokivarsipusikkoon tulee lintukansaa koko ajan lisää.
Kymmenkunta lajia tunnistan äänistä.
Lapsena minulle opetti linnunlaulut
lintujen äänistä tunnistamisen Suomen mestari.
Sellainenkin urheilulaji on.
Mutta joka kevät nuo linnunäänet
pitää opetella uudestaan.

Tässä rannassa on hyvä olla vain
ja miettiä kaikenlaista kuten vesihyönteisiä.
Kaksi kirkkaansinistä korentoa
lentää jokiuomaa pitkin ohi.

Mietin montako miljoonaa lintua Suomessa pesii ja ajattelen,
miten ne sopivat pesäpaikat keskenään.
(Rajariitojakin tietenkin tulee.)
Mietin että kaikki maailman 70 miljoonaa pakolaistakin
mahtuisivat hyvin Suomeen,
jos maailmanhallitus sopisi kustannuksista.
He kotoutuisivat
ja muutamassa sukupolvessa olisivat täysin suomalaisia,
kuten Järvenpään tataarit.
Mieleeni tulee ihan kummallisia ajatuksia tänään.
Sipilän hallitus kyllä siinä vaiheesssa kaatuisi.

Runo 29.6.2018
Sadepilvet piiskautuvat yli taivaan.
Vettä maa jo kaipaakin
alkukesän jatkuvan kuivuuden jälkeen.
Tulee madonmetsästysilma.


Runo 16.7.2018

Jokivarressa
istun rantapusikossa, varjossa.
Helleaalto (voiko sitä nimittää aalloksi?)
on lähes pysäyttänyt veden liikkeen.
Aurinko paistaa vastarannan jokitörmään
ja liikkumattoman veden pinnan läpi,
se syventää vedenalaiset värit.
Jokin keskikesään kuivunut lehti
kelluu etanannopeudella ohi veden pinnalla.
Pikkukalat ovat ryhtyneet perhokalastajiksi
ja hyppivät veden pintaan
pyöreitä, laajenevia väreitä.
Sinisiä neidonkorentoja purjehtii pitkin jokivartta ohi
omilla metsästysmatkoillaan,
puoli metriä veden pinnan yläpuolella.
Siinä hiljaa istuessa tulee mieleen
Erkki Ahosen kirjan nimi:
Tänään ei paljon tapahdu.
Nousen kankein jaloin
ja lähden kulkemaan johonkin toisaalle.

Runo 25.7.2018
Tänäänkin istun jokivarressa, siimeksessä.
Vastarannan aukkohakkuu on nyt kasvanut
hoitamattomaksi pensaistoksi.
Sillä rannalla laulaa lehtokerttu,
tällä rannalla leppälintu.
Kahden rannan välissä joessa
sukeltelee telkkäpoikue.
Emo lepää rantakivellä
(se on väsynyt yksinhuoltajuudesta)
silmä ja korva kuitenkin tarkkana.
Auringonvalossa joen tyyni ruskea vesi
on kuin katselisi akvaariota.
Särkiparvi askartelee aivan pinnan alla,
nyppii pinnasta vesimittareita,
jotka yrittävät juosta ja hyppiä parven yli pintaa pitkin
huonolla menestyksellä.
Joen virtaus on helteessä hidas,
jokin ukonkorento ajelehtii kuolleena
veden pinnassa hitaasti ohi.
Tässä on kaikki mitä minulla tänään on nyt.
Se on vähän, mutta olen tähän kaikkeen hyvin tyytyväinen.
II
Toista viikkoa tämäkin runo on odottanut jokirannassa,
se ui joesta ja nousi rannalle, jäi vartoomaan minua,
että kuljettaisin sen kotiin, mutta helteessä en jaksanut,
sidoin sen hämähäkin seittilangalla kuuseen
ja kävin tarkistamassa päivittäin,
aina tuli säe tai pari lisää.
Tänään vihdoin pitkän hellejakson aikana
sen verran pilvistyi,
että otin runon olkalaukkuuni
ja pääsimme yhdessä vihdoin kotiin.

Runo 26.7.2018
Kävelen hautausmaalla.
Normaalisti hiljaiset vainajat
huutavat käheään ääneen:
“On jano, tuokaa juotavaa,
viiniä tai edes vettä!”
Hautojenkastelijatkin näyttävät haamuilta
jotka uupuneina kulkevat kirkkomaata
kuin Hugo Simbergin Kuoleman puutarhassa.
Hellekausi vain jatkuu.

Runo 28.7.2018
näe mitä et etsi
katso mitä et koe
ole vääjäämätön

Runo 6.8.2018
Istuin tänäänkin rannalla
mitä minä rannalla teen?
Kun tuuli puuski niskaan ja vihmoi sadetta
menin niska kyyryyn ja puun alle suojaan.
Vastarannalla kolme kyyhkystä
istui huojuvassa koivussa sen näköisenä
että lentotehtävät tältä päivältä on peruutettu,
Mitä minä enää rannalla tein
katselin sateenpiirtämiä ympyröitä veteen
ja miten ne kohdatessaan muuttavat muotoaan.

Runo 7.8.2018
- Kävelen joka päivä jokirantaan.
- Miksi sinä sinne kävelet?
- Istumaan ja katselemaan kaikkea.
- Mitä sinä siellä katselet?
- Lintuja, kaloja, vesihyönteisiä.
- Mitä niissä on nähtävää?
- Katselen miten särjet nyppivät hyönteisiä veden pinnalta, 
katselen miten juoksujalkaiset uivat, 
katselen lintujen lentoa taivaalla.
- No mitä sinä siitä kostut?
- En tiedä, ehkä runon tai en mitään.

Runo 26.8.2018

Männyn varjosta kasvaa koivu.
Varjo saa sen hohtamaan valkoisuutta.
Koivun vieressä kivi,
ne ovat toisiinsa kiintyneet.
Kun katselen pitkään,
vain varjo liikkuu
mihinkään kiinnittymättä:
ohittaa hitaasti koivun ja kiven,
kunnes lopulta katoaa
havunneulasten ruskeaan
illan hämärtymöön.
Ja lopulta katoavat koivu ja kivi
ja on yö.

Runo 5.9.2018
Tuohikihlattu morsiameni paistaa ahvenia.
Minä mietin syvällisiä asioita,
kuten aikaa ja ajan historiaa.

Runo 10.9.2018
Kauhuissani katson maailmaa.
Ruotsidemokraatit saa pientä valtaa.
Runoilijan tehtävä ei ole ottaa kantaa.
Mutta jumalan tähden,
missä tässä kaikesssa on ihmisyys,
Olof Palme, hyvinvointiyhteiskunta.
nämä vaalit ovat sosialidemokratian hautajaiset
ja uusnatsismin suuri voitto.
Kuitenkin:
Enemmistö kansasta ei halunnut tätä,
fasisteilla on alle viidesosa äänistä.

Vaellusruno 4.10.2018
Olen matkustajana autossa,
en tarkkaan tiedä mihin olemme matkalla,
kuljettajalla on kyllä suunnitelmia,
mutta ne muuttuvat matkan varrella koko ajan.
Tämä matka muistuttaa elämääni:
minulla on kyllä tavoitteita ja päämääriä,
joista useimmat jäävät toteutumatta
ja aina kun etsin jotain, löydän jotain muuta,
yleensä tärkeämpää.
Ajamme pohjoisen halki,
ja lopulta äkkiä huomaan,
että olemme perillä siinä misssä nyt olen.
Mutta tämäkin on vain välietappi,
ei lopullinen matkan pää.
Jo huomenna jatkamme taas uusiin suuntiin.

Runo 23.10.2018
Katselen vähän kaikkea.
Paikat ovat samoja, tuttuja,
mutta eivät koskaan samanlaisia.
Joka päivä ihmettelen uudella silmällä.

Runo 5.11.2018
Rakkaus pyrähti pihaani kuin harakka.
Se asettui taloksi,
siivosi asuntoni, tiskasi, laittoi ruokaa,
piirsi ja maalasi minusta muotokuvia.
Se oli luonani päivin ja öin viikkotolkulla.
Öisin se tuli viereeni nukkumaan,
hengitti kainalooni ja ajoittain nuoli korvaani.
Aamuvarhain se kilisi ja kolisi keittiössä
kun yritin nukkua.
Ihmettelin mitä se oikein tekee.
Minä en ymmärtänyt mikä se oli,
tai mitä sille pitäisi tehdä.
Joskus ymmärrän hyvin hitaasti
näin vaikeita asioita.
Vasta kun se lähtiessään
oli tehnyt vanukkaita
muffinsirasioihin pakastimen täydeltä
ja tiskannut viimeisen kerran
ja lähti, ja matkusti junalla pois
ja tunsin haikeutta, eräänlaista ikävyyttäkin
tajusin vihdoin,
mikä sen nimi lopulta oli ja on.

Runo 5.11.2018
Kyliltä kävelin metsään,
Orivuorelle tai Hepovaaralle,
aina en tiedä missä olen
ja mihin olen matkalla.
Laajasti ottaenhan ne ovat sama asia.
Olin sienten metsästysretkellä,
kuljin polkuja pitkin koko ajan eksyksissä,
kunnes huomasin olevani
viime vuonna löytämälläni suppilovahveropaikalla.
Suppilovahveroissa kunnioitan sitä,
että ne viettävät hiljaista ja vaatimatonta elämää
mieluusti piileskellen syksyn lehtien joukossa.
Pitää olla silmä ja korva tarkkana kun niitä etsii.
Mutta kun lopulta löytää yhden,
siinä aivan jalkojen alla on lopulta kymmeniä muita
jotka eivät ole äännähtäneetkään.
Keräsin niitä kassillisen.
Lopulta kenkäni, sukkani ja varpaani olivat likomärkinä,
kun kävelin bussipysäkille
ja takaisin kotiin kassissa ruokaa kuukaudeksi.

Runo 25.12.2018
Joulupäivän iltana
lumitähdet leijuvat taivaalta
katulampun valaisemina.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti