Jumalat puhuvat öisin

Jumalat puhuvat öisin, alkuperäisidea

Mitä tämä on? Mysteerivihkimys? Shamanistinen matka Eddan jumalrunojen maailmaan? Näytelmä ilman näyttelijöitä? Avantgardistinen teatterikokeilu? Valosta, musiikista, lavasteista, ääniefekteistä ja runoista koostuva poikkitaiteellinen happening? Luultavasti kaikkea tätä. Ennen kaikkea "Jumalat puhuvat öisin" on visuaalisuuteen, musiikkiin ja runoihin perustuva kokonaistaideteos Eddan jumalten vaiheista, viikinkimatka maailman luomisesta maailman loppuun.

"Jumalat puhuvat öisin" on 7-ulotteinen tilataideteos. Kemin Kaupunginteatterin studioja siihen lavastetut veistokset - abstraktit jumalat, moderni maailmanpuu, Fenrir-susi ja nykykulttuurin jätteistä rakennettu Heli, helvetti, muodostavat taideteoksen kolmiulotteisen rungon. Sen neljäs ulottuvuus on valo, viides musiikki, kuudes Eddan teksti ja seitsemäs aika. Aika maailman luomisesta maailman loppuun, viikinkiajasta meidän aikaamme ja esityksen kesto studion tilassa.

"Eddan jumalrunot" ovat keskimäärin tuhat vuotta vanhaa tekstiä. Väitän että runot tai runoelma kestää ja kantaa tuhannen vuoden läpi, ei voi olla huono. Siksi näytelmän lähtökohtana olen pitäytynyt mahdollisimman pitkälle alkuperäistekstissä, Aale Tynnin siitä tekemässä hienossa suomennoksessa. En väsy ihailemaan Eddan jumalrunojen visuaaalsta voimaa, sen psykedeelisiä näkyjä, luomiskertomuksen visioita ja maailmanlopun karmivia kuvia.

Eddan näytelmäsovitus, sen teatterillinen esitystapa on sen sijaan mahdolliimman moderni. Koska tuhatvuotisen tekstin jumalmaailmasta, viikinkiajan maailmankäsityksestä, on mahdotonta tehdä mitään näköispatsasta, olen hylännyt koko tämän lähtökohdan. Yggdrasillin juurella sotureita viimeiseen taisteluun kutsuva Gjallar-torvi on korvattu syntetisaattorilla ja sähkökitaralla, musiikillinen toteutus liikkuu jossain rock-runo-oopperan ja nykymusiikin sinfonian välimaastossa. Esitys on nykytaidetta, sen multivisuaalisia mahdollisuuksia hyväksi käyttäen: valotilataideteos.

Näytelmä ilman näyttelijöitä? Sitäkin esitys on. Varsinaisia roolihenkilöitä ei näyttämöllä esiinny: pääosissa ovat veistokset, valo ja nauhalta tuleva äänimaisema sekä Eddan viiltävän kaunis runoteksti.

Ensyklopedia ajassa

Eddan jumalrunoissa on jotakin samaa kuin Nobel-runoilija Harry Martinsonin Aniarassa: ne ovat ensyklopedia ajassa, tilassa ja tietoisuudessa. Niiden kuvista löytyy visioita, jotka tuovat mieleen Danten jumalaisen näytelmän. Ne ovat syväsukelluksia ihmiskunnan alkuperäiseen muistiin, matkoa alitajunnan syvyyksiin, sen perimmäisiin ja likaisimpiin syövereihin ja paluuta takaisin inkarnoituneena, puhdistuneena, katharsiksen läpikäyneenä.

Eddassa maailma ja jumalat tuhoutuvat viimeisessä taistelussa, mutta Näkijättären ennustuksen loppu on optimistinen: maa, iäti viherjöivä, kohoaa toisen kerran merestä. Aasat kokoontuvat Idavöllrille, he haaastelevat siellä maan hirmuisesta vyöstä ja muistavat menneisyyden, mahtijumalan riimut, kokoavat jälleen lautapelin levyt.

Näen Eddan jumalrunoissa myös yhtymäkohtia meidän aikaamme. Mitä muuta maailmanlopun visiot, viimeisen taistelun hurjat näyt tuovat mieleen kuin ekokatastrofin uhan. Näyttämöllisesti olen korostanut näitä yhtymäkohtia, asettanut kysymyksen siitä, onko moderni teknologia ja materialismi se helvetinkone, Fenrir-susi, joka viimeise taistelun koittaessqa pääsee irti, suistaa jumalat sijoiltaan, syöksee maan mereen?

Mutta Näkijättären ennustuksen tavoin on mahdollisuus toiseenkin vaihtoehtoon: luoda maailma, jossa ruoho viheriöi iäti, jumalat pelaavat lautapeliänsä ja nuhteettomat ihmiset elävät maan päällä ikuisen rauhan aikaa.
Joko tiedätte vai ette? Ehkä vain Näkijätär tietää...

Mahtaja nousee
mahtiin ja voimaan,
tuo väkevä yllä,
joka ohjaa kaiken.

"Nyt lähestyy lentäen
tumma lohikäärme,
pimeästä vuoresta
se välkehtien lentää,
höyhentensä kätköissä
kantaa ruumiita
Nidhöggr.
Nyt Näkijätär poistuu."