keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Vaelluskirjaa – Luontovaellus 11.4.2018



Heräsin. Päätin lähteä vaeltamaan. Ruokintapaikalla oli hiljaista. Puin vaatteet päälleni, otin olkalaukun, jossa on kiikarit, ja lähdin. Mutta ensin poltin kuistilla sätkän. Intiaanikyykyssä katselin näkymää joelle ja joen yli ja kahden metsän yli etäisyyteen. Punarinta lauloi naapurin pihakuusessa. Joutsen lensi jokiuomaa pitkin etelään. Käpytikka rummutti jossain puhelinpylvään päässä olevaa suojapeltiä ja huusi sitten ilmaan kiihkeän pikakiväärisarjan. Mustarastas lensi innokkaasti pulisten pihan yli.

Kävelin pihatieltä Mulikontielle ja sieltä jatkoin Arvenmäen yli Auvilan pelloille. Matkalta korviin ja silmiin tarttui ainakin 2 mustarastasta, vihervarpusia, pari peippoa ja tavallisempaa höyhenpukuista väkeä. Matkalla tiirailin etenkin aukeampia, harvapuisia paikkoja, etsin lapinharakkaa, joka muuttaa näihin aikoihin ja jonka joku viime vuonna oli nähnyt Arvenmäellä. Ei näkynyt kuin tavallisia harakoita.

Jatkoin Auvilan pelloille. Selasin kiikarilla metsänrajat. Yksittäisiä peippoja lensi silloin tällöin. Kuulin joutsenten ääniä ja näin miten kaksi kolmen joutsenen ryhmää lensi hauskasti ristiin. Toinen porukka suuntasi koilliseen, toinen kaakkoon. Siinä lennossa vaihdettiin tärkeimmät kuulumiset. Jostain etäältä kuului harmaalokkien kaklatusta.

En halunnut nähdä silmissäni Auvilan metsätuhoa (josta lähettämäni mielipidekirjoitus ei ainakaan tänään ollu ”mahtunut” lehteen) vaan käännyin Vuorilaaksontielle, joka johtaa parin kilometrin kävelyn jälkeen Orivuorelle. Västäräkki lennähti sulasta ojanpenkasta karkuun. Kävelin, kävelin ja tiirailin maisemia. Aprikoin mahtaisiko Orivuoren yli mennä polku tai kantaisiko hanki.

Äkkiä lentoon heittäytyi haukka läheisestä männynlatvasta, se lensi välillä siipiään muutaman kerran iskien, välillä pitkään liitäen Vuorilaakson hakkuuaukean yli. Sain sen kiikareihini ja kun lintu kaarsi, määritys varmistui. Se oli muuttomatkalla paikalle levähtämään pysähtynyt piekana, tunturilapin lintu.

Kävelin eteenpäin, etsin polkua jota viime syksynä kuljin Orivuorelle marja- ja sienimetsään. Olisiko sitä talvella kävelty tai hiihdetty. Äkkiä näin oletetun polun tienoilla hakkuun keskelle pystyyn jätetyn latvansa katkaisseen haavan yläoksalla sen, mitä tavallaan myös etsin: lapinharakan. Sen serkuilla pikkulepinkäisillä oli kolmekin poikuetta tässä laaksossa viime kesänä ja paikka on mitä soveliain ympäristö kummallekin lajille, lapinharakalle tietenkin vain näin muuttoaikaan, sillä nekin matkustavat pohjoiseen pesimään.

En löytänyt polkua Orivuorelle, mutta löysin leveän lujan ladunpohjan ja lähdin kulkemaan sitä pitkin. Latu johti kuitenkin jonkin verran väärään suuntaan, se ei vienyt Orivuorelle, vaan peltoaukean ylitse takaviistoon niin että olin aikani käveltyäni taas Arvenmäen takana. Sieltä löysin kuitenkin oikean reitin radanvartta pitkin Orivuorta kohti.

Latujen risteyksessä oli opastaulut eri suuntiin, Orivuorelle 0,7 km. Se oli elämäni pisin 0,7 kilometriä. Aloin uupua. Vihdoin latupohja alkoi nousta tutulle mäelle, Orivuoreksi sitä nimitetään, tai Hepovaaraksi, kai kuka mitenkin, en ainakaan ole päässyt selvyyteen mitä eroa näillä paikoilla on. Lähestyin maantietä josta johtaa ylikulku radan yli kylille.

Hieman ennen maantietä pysähdyin kuitenkin linnun ääneen. Männyn latvassa lauloi hippiäinen. Vaikka osa hippiäisistä talvehtii, en ollut sitä vielä tänä vuonna nähnyt. Lintu on osittaismuuttaja ja kylminä talvina Suomessa talvehtivasta kannasta saattaa kuolla jopa 80-90 prosenttia. Ja nyt oli vaihteeksi kylmä talvi. Arvelinkin että lintu on kotiutunut etelän matkalta ja siksi nyt rinta täynnä linnunlaulua. Sen seuraan ilmestyi jostain kuusitiaispari askartelemaan omia puuhiaan keskenään kutsuäänillä jutellen.

Latupohjasta aivan tien vierestä äkkäsin metsäkauriin sorkan jäljet. Metsäkauriit levittäytyivät lähinnä 70-luvulla Pohjoisruotsista Haaparannan tullin kautta Suomeen ja ovat nyt jo suhteellisen yleisiä kaikkialla. Yhden näin syksyllä Jämsän tien varressakin vain 100 metriä asunnostani Urheilutietä ylittämässä. Jäljet kulkivat rivissä muutaman metrin, mutta katosivat sitten kovaan latupohjaan niin että en nähnyt, missä eläin viime yönä on hypännyt metsään.

Jatkoin rautatien ylitse kylälle, kävin katsomassa yhden istutuspajukon ja mieleen alkoi tulla taiteellisia suunnitelmia. Kuljin tienvartta kylää kohti. Bongasin pikkupojan joka leikki jääpintaisella tien ylittävällä rutakolla. Hän testasi jään kantavuutta. Vähän väliä saappaat molskahtivat jään läpi lätäkön pohjaan. Vettä oli lähestulkoon haisaappaan korkeuden verran. Muistelin omia nuoruuden linturetkien puljauksia, jolloin harva se kevät putosin arvokalleuksia myöten johonkin paskaojaan.

Tulin Kenraalintielle. Jalkani olivat jo keitettyä makaroonia, kun pääsin vihdoin kirjastoa vastapäätä katetulle penkille istumaan. Päätin jatkaa apteekin kautta bussilla kotiin. Jukka Virtasen pallokentän kulmalla bongasin vielä uutena lajina matalalla kaaartelevan kalalokin ja sulan reunassa istui tai seisoi pari muuta vasta saapunutta kalalokkia. Joutsenet tästä Koski-Keskisen sulasta olivat jatkaneet jo pohjoista kohti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti