Heräsin. Päätin lähteä vaeltamaan.
Ruokintapaikalla oli hiljaista. Puin vaatteet päälleni, otin
olkalaukun, jossa on kiikarit, ja lähdin. Mutta ensin poltin
kuistilla sätkän. Intiaanikyykyssä katselin näkymää joelle ja
joen yli ja kahden metsän yli etäisyyteen. Punarinta lauloi
naapurin pihakuusessa. Joutsen lensi jokiuomaa pitkin etelään.
Käpytikka rummutti jossain puhelinpylvään päässä olevaa
suojapeltiä ja huusi sitten ilmaan kiihkeän pikakiväärisarjan.
Mustarastas lensi innokkaasti pulisten pihan yli.
Kävelin pihatieltä Mulikontielle ja
sieltä jatkoin Arvenmäen yli Auvilan pelloille. Matkalta korviin ja
silmiin tarttui ainakin 2 mustarastasta, vihervarpusia, pari peippoa
ja tavallisempaa höyhenpukuista väkeä. Matkalla tiirailin etenkin
aukeampia, harvapuisia paikkoja, etsin lapinharakkaa, joka muuttaa
näihin aikoihin ja jonka joku viime vuonna oli nähnyt Arvenmäellä.
Ei näkynyt kuin tavallisia harakoita.
Jatkoin Auvilan pelloille. Selasin
kiikarilla metsänrajat. Yksittäisiä peippoja lensi silloin
tällöin. Kuulin joutsenten ääniä ja näin miten kaksi kolmen
joutsenen ryhmää lensi hauskasti ristiin. Toinen porukka suuntasi
koilliseen, toinen kaakkoon. Siinä lennossa vaihdettiin tärkeimmät
kuulumiset. Jostain etäältä kuului harmaalokkien kaklatusta.
En halunnut nähdä silmissäni Auvilan
metsätuhoa (josta lähettämäni mielipidekirjoitus ei ainakaan
tänään ollu ”mahtunut” lehteen) vaan käännyin
Vuorilaaksontielle, joka johtaa parin kilometrin kävelyn jälkeen
Orivuorelle. Västäräkki lennähti sulasta ojanpenkasta karkuun.
Kävelin, kävelin ja tiirailin maisemia. Aprikoin mahtaisiko
Orivuoren yli mennä polku tai kantaisiko hanki.
Äkkiä lentoon heittäytyi haukka
läheisestä männynlatvasta, se lensi välillä siipiään muutaman
kerran iskien, välillä pitkään liitäen Vuorilaakson hakkuuaukean
yli. Sain sen kiikareihini ja kun lintu kaarsi, määritys varmistui.
Se oli muuttomatkalla paikalle levähtämään pysähtynyt piekana,
tunturilapin lintu.
Kävelin eteenpäin, etsin polkua jota
viime syksynä kuljin Orivuorelle marja- ja sienimetsään. Olisiko
sitä talvella kävelty tai hiihdetty. Äkkiä näin oletetun polun
tienoilla hakkuun keskelle pystyyn jätetyn latvansa katkaisseen
haavan yläoksalla sen, mitä tavallaan myös etsin: lapinharakan.
Sen serkuilla pikkulepinkäisillä oli kolmekin poikuetta tässä
laaksossa viime kesänä ja paikka on mitä soveliain ympäristö
kummallekin lajille, lapinharakalle tietenkin vain näin
muuttoaikaan, sillä nekin matkustavat pohjoiseen pesimään.
En löytänyt polkua Orivuorelle, mutta
löysin leveän lujan ladunpohjan ja lähdin kulkemaan sitä pitkin.
Latu johti kuitenkin jonkin verran väärään suuntaan, se ei vienyt
Orivuorelle, vaan peltoaukean ylitse takaviistoon niin että olin
aikani käveltyäni taas Arvenmäen takana. Sieltä löysin kuitenkin
oikean reitin radanvartta pitkin Orivuorta kohti.
Latujen risteyksessä oli opastaulut
eri suuntiin, Orivuorelle 0,7 km. Se oli elämäni pisin 0,7
kilometriä. Aloin uupua. Vihdoin latupohja alkoi nousta tutulle
mäelle, Orivuoreksi sitä nimitetään, tai Hepovaaraksi, kai kuka
mitenkin, en ainakaan ole päässyt selvyyteen mitä eroa näillä
paikoilla on. Lähestyin maantietä josta johtaa ylikulku radan yli
kylille.
Hieman ennen maantietä pysähdyin
kuitenkin linnun ääneen. Männyn latvassa lauloi hippiäinen.
Vaikka osa hippiäisistä talvehtii, en ollut sitä vielä tänä
vuonna nähnyt. Lintu on osittaismuuttaja ja kylminä talvina
Suomessa talvehtivasta kannasta saattaa kuolla jopa 80-90 prosenttia.
Ja nyt oli vaihteeksi kylmä talvi. Arvelinkin että lintu on
kotiutunut etelän matkalta ja siksi nyt rinta täynnä linnunlaulua.
Sen seuraan ilmestyi jostain kuusitiaispari askartelemaan omia
puuhiaan keskenään kutsuäänillä jutellen.
Latupohjasta aivan tien vierestä
äkkäsin metsäkauriin sorkan jäljet. Metsäkauriit levittäytyivät
lähinnä 70-luvulla Pohjoisruotsista Haaparannan tullin kautta
Suomeen ja ovat nyt jo suhteellisen yleisiä kaikkialla. Yhden näin
syksyllä Jämsän tien varressakin vain 100 metriä asunnostani
Urheilutietä ylittämässä. Jäljet kulkivat rivissä muutaman
metrin, mutta katosivat sitten kovaan latupohjaan niin että en
nähnyt, missä eläin viime yönä on hypännyt metsään.
Jatkoin rautatien ylitse kylälle,
kävin katsomassa yhden istutuspajukon ja mieleen alkoi tulla
taiteellisia suunnitelmia. Kuljin tienvartta kylää kohti. Bongasin
pikkupojan joka leikki jääpintaisella tien ylittävällä
rutakolla. Hän testasi jään kantavuutta. Vähän väliä saappaat
molskahtivat jään läpi lätäkön pohjaan. Vettä oli lähestulkoon
haisaappaan korkeuden verran. Muistelin omia nuoruuden linturetkien
puljauksia, jolloin harva se kevät putosin arvokalleuksia myöten
johonkin paskaojaan.
Tulin Kenraalintielle. Jalkani olivat
jo keitettyä makaroonia, kun pääsin vihdoin kirjastoa vastapäätä
katetulle penkille istumaan. Päätin jatkaa apteekin kautta bussilla
kotiin. Jukka Virtasen pallokentän kulmalla bongasin vielä uutena
lajina matalalla kaaartelevan kalalokin ja sulan reunassa istui tai
seisoi pari muuta vasta saapunutta kalalokkia. Joutsenet tästä
Koski-Keskisen sulasta olivat jatkaneet jo pohjoista kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti