Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri
SKS 2007
Paavo Rintalalle (1930-1999) hänen elämänsä viimeinen vuosikymmen merkitsi kiihkeän produktiivisuuden aikaa ja uran komeaa loppunousua.
Kyse ei ole vain kerronnan uudistumisesta, vaan samalla maailmankatsomuksellisesta mullistuksesta, avautumisesta uusiin suuntiin.
Rintalaa oli totuttu pitämään … eritoten jatkosodan eepikkona ja perin juurin suomalaiskansallisena kirjailijana. Suomen asemaa suhteessa toisaalta Neuvostoliittoon, toisaalta Saksaan hän oli dokumentaristina pohtinut 1960-luvulta lähtien ja vasta 1980-luvulla hän luopui varsinaisesta historiallisesta otteestaan.
Seikka, joka ratkaisevasti erottaa Rintalan myöhäisteokset (St. Petersburgin salakuljetus, Minä Grünewald, Sarmatian Orfeus, Aika ja uni, Marian rakkaus, Faustus) hänen aikaisemmasta tuotannostaan, on kertojan heittäytyminen kerronnallisen minä-muodon ja eläytyvän subjektiivisuuden varaan … itse teoksissa kertojaminä sulautuu osaksi fiktiota.
Kaikissa myöhäistuotannon teoksissa Rintala kirjoittaa itsensä osaksi eurooppalaista kulttuurihistoriaa ja taidehistoriaa. Oma materiaali limittyy nähtyyn, koettuun ja luettuun.
Myös oman minuuden kerrostaminen on osa Rintalan myöhäisvaiheen tekniikkaa, kun hän oman ikänsä näköalatasanteelta käsin puhuttelee nuoruutensa minää.
St. Petersburgin salakuljetus (1987) enteili jo uudistumista, jomka ensimmäisenä täytenä toteutuksena voi pitää vuonna 1990 julkaistua Minä, Grünewaldia.
Rintala tuotantonsa vedenjakajalla
Rintalan kaikille 1990luvun teoksille on ominaista sekä omaelämäkerrallisuus, että hakeutuminen sellaisten eurooppalaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden matkakumppaniksi, jotka hän kulttuuri- ja aikaeroista huolimatta koki hengenheimolaisikseen.
Paavo Rintalan myöhäistuotannon varsinainen käännekohta on vuonna 1987 ilmestynyt St. Petersburgin salakuljetus eli kaupunki mielenkuvana. (Kyseistä kirjaa joka kuitenkin on murrosvaiheen teos, en tässä yhtedessä käsittele. K.N.)
Identifioituminen Kristus-maalariksi: Minä, Grünewald
Eurooppalaistumista kohti
St. Petersburgin salakuljetusta voidaan pitää Paavo Rintalan uuden tyylin alkusoittona; sen ensimmäinen täysi toteutus on vuonna 1990 ilmestynyt Minä, Grünewald.
Kun Grünewald vielä salakuljetustarinassaab jatkoi sitä Suomen ja maansa itänaapurin välistä dialogia, jonka hän oli aloittanut jo julkaistessaan vuonna 1968 Leningradin kohtalonsinfoniansa, niin hänen 1990 teoksensa Minä, Grünewaldista lähtien veivät kohti yhä laajalaisempaa eurooppalaistumista.
Kaikkia hänen uransa viime vaiheen kirjoja yhdistää paitsi taiteilijan kohtalon ja yleisten elämänehtojen pohdinta, myös etsiytyminen sellaisten edeltäjien kumppaniksi, jotka hän käsitti hengenheimolaisikseen. Varhaisin heistä oli 1500-luvulla elänyt Mathias Grünewald, myöhäisimmät viime maailmanodan runtelemia kärsijöitä, joita Rintala ei kaihda nimittämästä marttyyreiksi.
Kaikille Rintalan 1990-luvun teoksille on tyypillistä minä-kertojan avoin läsnäolo sekä ommien elämäkerrallisten vaiheiden yhdistäminen lukemalla hankittuun materiaaliin. ... Grünewald-romaani murtaa kertovan minän avulla sekä ajan että paikan rajat. Oleellisinta lienee kuitenkin se, että minästätulee kaikessa liikkuvuudessaan kerronnan kerrostaja.
Sitä paitsi Rintalan ratkaisut toimivat sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Horisontaalisessa tasossa liikutaan maantieteellisesti paikasta toiseen Saksassa ja ajoituksellisesti 1500-luvun todellisuudessa, kun taas vertikaalisesti tehdään huimia hyppäyksiä 1500-luvulta 1940-luvulle, ts. Grünewaldin päivistä minäkertojan Oulussa kokemiin aikuistumisen vuosiin.
Ajatuksena minuuden löytämisen ja määrittämisen vaikeudesta Rintala liittää vaihtelevin variaatioin niin Grünewaldiin, tämän aikalaiseen Düreriin kuin itseensäkin. Oman minänsä rakennustyötn kertoja mainitsee aloittaneensa jo varhain oululaisena nuorukaisena, joka alati ikävöi entistä kotikaupunkiaan Viipuria ja jonka oli vaikea tottua pohjoisiin maisemiin, “lumen ja piemän sisässä elämiseen”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti