Aamulla heräsin mielestäni varhain. Kello 6.30 kesäaikaa, siis 5.30 normaaliaikaa, jota linnut kai elävät ympäri vuoden. Keittiöön tullessani kuitenkin, että linnut olivat vielä varhaisempia. Mustarastas ja urpiainen olivat jo ruokintapaikalla nokkimassa maasta niitä auringionkukan siementen tähteitä, joita linnut olivat ruokapöydästään pudottaneet maahan läpimitaltan puolentoista metrin kehäksi, joka nyt lumen sulaessa paljastuu esiin.
Juutuin kuitenkin tietokoneelle ja tuhrasin pari aamun parasta tuntia kaksintaisteluun tietokoneen kanssa, joka oli hukannut johonkin syövereihinsä eilen muokkaamani valokuvat. Vihdoin löysin kuvat jostain capturedista, vedin kumisaappaat jalkaani, talvitakin päälleni, pistin olkalaukkuun kiikarit ja lähdin. Kuljin Arvenmäen yli Auvilaa kohti. Pääsin taajaman rajalle asti, kun huomasin, että taskussa ei ollutkaan kännykkää, jolla ajattelin mahdollisesti kuvata jotain kohdalle osuvaa.
Käännyin takaisin. Arvenmäen ylikin kuulin lentävien joutsenten ääniä jokivarresta. Niitä on nyt liikkeellä. Tulin takaisin lähtöpisteeseen, asuntooni. Ryhdyin etsmään puhelinta. Sitä ei siis ollut talvitakin taskussa, joka oli päälläni. Mutta en löytänyt sitä myöskään maastopuvun takin taskusta, joka eilen oli päälläni, kun kävin teatterissa. Eikä tuulipuvun takin, joka oli päällä edellisenä päivänä. Kauhistuin, etsin lattiat ja pöydät, mutta kännykkää ei löytynyt. Olinko hukannut sen? Kesti pitkään ennen kuin muistin, että olin laittanut sen teatterissa olkalaukun "kännykkätaskuun" eli se oli ollut koko ajan mukanani.
Uusi lähtö. Arvenmäen ylitys ja kohti Auvilaa. Mäellä yhytin toisen mustarastaan, joka lensi jonkin talon pihaan pulisten. Tulin taajama päättyy -merkin kohdalle, jonka paikkeilta jo kerran olin kääntynyt takaisin. Kuulin käpytikan terävän pikakiväärin. Ääni tuli sähköpylväästä, jonka päässä tikka takoi peltistä pylväänpäätä. Saman pylvään liepeillä sähkölangoilla istui 4-5 pikkuvarpusta tirskumassa, hyvässä naapurisovussa käpytikan kanssa. Paikalle lensi vielä yksi pikkuvarpunen, joka kantoi nokassaan jotain aivan madon näköistä. Mitä matojako tähän aikaan, kun maassa on vielä paksu hanki? Lintu lensi sähköpylvään sulakkeen sisään ja tuli hetken päästä ulos ilman saalista. Onko niillä jo poikaset?!
Jatkoin matkaa Auvilan pelloille. Mieleen tuli muistoja viime vuodelta. Kesän pelloilla oli majaillut tuulihaukka ja etäämpää olin kuullut monta kertaa teeren soidinta. Nyt pellot olivat peittyneeet vielä paksuun pakkasyön kovettamaan hankeen, eikä harakkaa kummempia lintuja näkynyt missään. Taivaskin oli tyhjä. Päätin jatkaa Auvilan luontopolulle ja käydä huvikseni lintutornilla.
Luontopolun lähtöpisteessä minua odotti järkytys. Vuosi sitten kirjoitin kaupungin metsänraiskauksesta Auvilassa blogitekstin: "Viekää perkele loputkin!", kun osa vanhasta kuusimetsästä oli harvennettu niin raskailla koneilla ja perusteellisesti, että puu etsi toista tässä "luontokohteessa". Sain melkoisen kipakkaa palautetta kaupungin ympäristöpäälliköltä ja vihreiden valtuutetulta, joille kritiikkini suuntasin. No nyt ne olivat perkele aivan kuin minulle vittuillakseen sitten tuhonneet lopunkin metsän.
Lintutornille johtava luontopolku kulki keskeltä puolentoista tai kahden hehtaarin aukkohakkuuta. Läpimitaltaan noin puolimetriset kuusenkannot muistuttivat totaalisesta metsätuhosta, vanhaa kuusimetsää oli jäänyt alueen toiselle laidalle vain niin kapea suikale, ettei sitä ainakaan metsäksi voi enää nimittää, saati luontokohteeksi.
Mietin metsien surkeaa tilaa Suomessa, sitä mitä presidentti norpparetkellään hehkutti hyväksi. Hän kehui, miten Suomessa on onnistuttu toteuttamaan hakkuut sovussa luonnonsuojelullisten tavoitteiden kanssa ja miten metsä ilmastonmuutoksenkin johdosta nyt kasvaa nopeammin kuin koskaan. Voi hyvät hyssykät sentään, kissanvitut ja katin kontit. Täällä olin juuri todistamassa yhden hienon vanhan metsän raiskausta, "minun metsäni", sillä se oli ainoa kotoani kävelymatkan päässä oleva vanha sammalpohjainen kuusimetsä.
Vihaisena ja surullisena kirjoitin mieleeni aforismintapaisen:
"Metsiemme tilan arvioiminen metsien kasvun perusteella on yhtä järjetöntä kuin maaplaneetan tai edes ihmiskunnan tilan arvioiminen taloudellisen kasvun perusteella. Ei kasvu ole sen paremmin metsän kuin ihmisen hyvinvoinnin mittari. Taimikko kasvaa nopeammin kuin vanhat puut, mutta taimikko ei ole mikään metsä, yhtä vähän kuin metsiä ovat puupellot, jollaisiksi taimikot kasvatetaan."
Pala kurkussa jatkoin polkua eteenpäin. Aukiolla oli hiljaista, samoin siinä metsänrippeessä, joka oli jäänyt jäljelle. Jatkoin pitkin polkua, joka kulki kallion päällä sijaitsevan lintutornin taakse. Muistin nimittäin, että polulta kalliolle kiipeämistä helpottavat "tikkaat" olivat osaksi lahonneet ja vaaralliset. Päätin kiertää kallioiden taakse ja sieltä takakautta lintutornille.
Mutta polku johti väärään suuntaan, se näytti kulkevan liian kauas kallioista johonkin tuntemattomaan. Päätin vaihtaa suunnitelmaa. Otin suunnan tästä kallioille. Hanki näytti kantavalta ja melkein kestävää se olikin: pari askelta hanki aina kantoi, kunnes jompi kumpi jalka humpsahti läpi yli polven ulottuviin kinoksiin. "Tämähän alkaa tuntua oikealta luonnossa kulkemiselta", mietin ja sinnittelin hangessa vaikeasti eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti