sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Vaelluskirjaa - Luontovaellus 7.4.2018 osa 2

Aikani lumessa kömmittyä saappaiden hangen läpi humahdellessa pääsin vihdoin uudelle polulle, joka johti suoraan lintutornille. Tulin kallion ääreen. Pelkoa lahoista askelmista ylös ei ollutkaan, sillä paksu kivettynyt hanki peitti askelmat. Konttasin ja ryömin ylös kallion päälle. 

Tulin lintutornille. Se on siitä erikoinen lintutorni, että sieltä ei näe varsinaisesti kummoisestikaan. Torni on noin 3,5 metrin korkuinen, mutta lähistön mäntyjen latvat peittävät suuren osan näkymästä. Pellolta lintujen muuton näkee paremmin. Mietin lintutorneja yleisemmin. Mitä ihmettä varten lintuharrastajille on rakennettu varsinainen lintutornien verkosto niin että nämä voivat kököttää torneissa ja tuijottaa kaukoputken läpi hrisonttiin. Eikö luonnonharrastajan kuuluisi liikkua luonnossa eikä kököttää missään tornissa. Palovartijan tornin kyllä ymmärrän ja nuoruuden haaveena olikin tulla isona palovartijaksi. No nykyään se ammattikunta on tainnut kuolla sukupuuttoon.


3,5 metrin korkuinen torni. Siinä on korkeanpaikan kammolleni 3 metriä liikaa. Mutta ihan korkeanpaikan kammoa sierättääkseni päätin kiivetä torniin. Ei se sierättynyt. Kiipeämisen pelkoa ei yhtään lieventänyt se, että askelmatkin olivat lahoamassa ja yhdestä porraspuusta oli rouhaistunut pala jonkun alla, tornin tukikaiteesta oli irronnut lankku. Hammasta purren uskalsin raahautua tornin tasanteelle istumaan tukipaalua tiukasti syleillen. En uskaltanut katsoa minnekään. Kökötin näin jonkin aikaa kunnes kyllästyin ja silmät kiinni ryhdyin laskeutumaan alas.


Alhaalta jatkoin matkaa toista, etelänpuoleista polkua pitkin. Polku oli jäinen ja laskin mäkiä alas liukuen kuin saukko kumisaappaillani. Alhaalta jatkoin matkaa mietteissäni polkua pitkin. Äkkiä huomasin että olin pyörähtänyt. En tiennyt mihin polku johtaa. En kuitenkaan huolestunut, sillä polut johtavat aina johonkin ja tiesin että tämä tulisi Auvilan tielle, mutta mistä? No se osoittautui samaksi poluksi, jota olin alunperin kulkenut. Tulin luontopolun alkuun ja menin hengästyneenä tyhjän riihen sisään käärimään sätkää.


Riihessä tiirailin hirsien raosta peltomaisemaa ja otin pari valokuvaakin. Mutta ryhtyessäni sätkän tekoon huomasin, että sätkäpaperit olivat jääneet kotiin. Ei auttanut kuin lähteä kävelemään. Olin aikonut kiertää Auvilan ja jokivarren kautta, mutta tupakantuska sai minut kääntymään suoraan kotimatkalle.
Kuljin aamunhiljaista maantietä pitkin, kun äkkiä kuulin taivaalta kilinää. Pulmusia! En ole nähnyt niitä moneen vuoteen. Katselin neljän linnun lentävää valkoista parvea ja kirjoitin mieleeni runon:


Kotimatkalla,
linturetkeltä palatessa,
Auvilan pelloilla kuulin sen vihdoin:
pulmusten taivaallisen kilinän.
Neljä pulmusta muuttomatkalla pohjoiseen.
Pulmunen, vanhan kansan pyhä lintu,
eräs pyhimmistä, puhdas lintu. valkiainen.
Keväällä se saapuu, kuten tiedetään,
joutsenen siivellä istuen Suomeen.


Tulin taajaman rajalle ja jatkoin Arvenmäen yli kotia kohti. Heti kun tulin asutukseen, lintujen laulu vilkastui. Tuntu, että osaisin kotipihaan sokeana tai silmät kiinni kulkien. Kirjoitinkin kallooni runonpätkän:


Tänä aamuna kuljen
linnunlaulua pitkin kotiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti