I
Marraskuun viimeisten päivien iloton aamunkoitto. Ilmavirtojen liike on yltynyt myrskyksi, jolle ei ole vielä keksitty nimeä. Tuuli vihmoo ohutta lunta pitkin kaupungin katuja, minä nostan takinkaulukset pystyyn ja kamppailen eteenpäin.
Muistan ensimmäisen viikkoni tässä kaupungissa, joka neljä vuotta myöhemmin on vieläkin yhtä outo kuin minä sille. Emme tervehdi toisiamme tavatessa. Silloin tämän paikan henki, pohjalaisuus, yrittäjyys, oli minulle kuin outo vastaantulija. Viiden rautatien risteykseen rakennettu kaupunki on muukalaisuuden vertaus. Tämä kylä on noussut pellon keskelle, lakeudelle, tavalla jota on vaikea selittää. Vielä nytkin minusta tuntuu, että täällä asioita ei tehdä, ne tapahtuvat.
Muistikuvani tarkentuvat hetkeen, jolloin viimeisiä lumia suli maasta. huhtikuun loppu, auringonpaiste - jonka muisto kulkee hermovärinänän selkää pitkin tässä kylmyydessä - olkalaukussa pullo halpaa punaviiniä, ja vieras jostain kaukaa. Tarvitsi vain lähteä kävelemään keväiseen ilmaan, etsiä sopiva rauhallinen paikka, istua auringonsulattamalle kivelle, ottaa viinipullo esiin ja juoda. Mutta tämä ei ole mikään Pariisi, viininjuonti yleisellä paikalla ei kuulu konsensukseen, ja kaupunkia kesti ja kesti. Likaisen lumivallin takana kyyristely, kun raskas liikenne kulkee vallin takana, vie innon mistä tahansa paikasta ja hetkestä.
Nyt ei ole huolta kevättauringoista tai viinipulloista, jotka jäävät juomatta. Olen unohtanut ensimmäiset kävelyretket Törnävällä ja miehen seisomassa kädet levällään suljetun osaston ikkunalaudalla. Tämä kaupunki ei tarvitse marttyyreitä, sen sankarit ovat yritttäjiä, jotka koristelevat kaupungin joulukuntoon. Tuuli heiluttaa joulutähtiä vekseliaukion yläpuolella. Joulun avajaiset ovat ohi, ilotulitusraketit hävinneet taivaalle. Markettien kaiuttimista kuuluu hiljainen taustamusiikki. Jostain mieleen muistuu vanha Descartesin miete: "Kulutan, olen siis olemassa!"
Jotakin tapahtuu todella. Näyteikkunassa mallinuket värjöttelevät alastomina tälläkin hetkellä. Niiden kylmä ja vieras kauneus koskettaa oudolla tavalla. Ammattikoululla on discoilta. Käännyn kadunkulmasta ja astun kahvilaan, jonka nimi on huvittavasti Cafela. Tuuli on lyönyt Cafelan ovilasin rikki, kahdella joululyhdyllä koristeltu kangaskatos huojuu uhkaavasti. Tiskillä luovun kolikosta ja kannan pöytään olutpullon.
Levyautomaatin vieressä käydään tähtien sotaa. Videopelissä avaruussukkula taistelee kokonaisen imperiumin robottilintuja vastaan. Tätä edes Orwell ei olisi pystynyt kuvittelemaan. Kaksi markkaa raha-aukkoon ja antaa palaa! Tunnen menettäneeni jotain, kun muistan nuoruuden, jolloin flippereissä ei ollut edes ääntä, joka konemaisella englannilla kehottaa pelaamaan.
Toinen kaljapullo alkaa kusettaa. Erotan helposti huoneen, jossa tarpeiden purkaminen on mahdollista. Miesten puolella on ovenkorkuisessa julisteessa Michelangelon Daavid, naisten puolella Diana. Tämähän on kulttuurikaupunki! Joku on tumpannut tupakan Daavidin penikseen. Lukitun oven takana seinässä teksti:
"Nothing new on your cock? Clamydia?"
II
Lumi kerrostuu kaduilla kinoksiksi, vastenmielinen märkä kylmyys tunkeutuu kaula-aukosta sisään, lumihiutaleet sulavat iholle. On jatkettava näitä katuja pitkin hetkellä, jolloin nopea päivä tihenee hämäräksi. Autojen jonot valuvat kaupungilla matkalla työpaikalta kotiin. Jokaisena hetkenä jokaisella on jokin päämäärä. Tehokkuus leimaa ihmisten elämää. Vapaa-aika on ohjelmoidumpaa kuin työ.
Minulla on tapaaminen L'artistessa. Paiskaudun hyytävän tuiskun läpi ja istun sisään ravintolaan. Silmälasipäinen tuttu mies istuu nurkkapöydässä. Yllään hänellä on vanhahtavat vaatteet. Katseesta paljastuu älykkyys. Paljon ajattelevan ihmisen kasvoille rypyt lyövät oman leimansa. Pahenevasta kihdistä huolimatta hän vaikuttaa virkeältä. Mies tuntuu olevan kuin kotonaan.
Kysyn vanhukselta, mitä joisimme. Pöytään ilmestyy karahvi viiniä. Vaihdamme kuulumiset. Hermann Hesse - sillä hän on henkilö joka istuu minua vastapäätä - valittelee sitä, että aika tuntuu kuluvan nykyään liian nopeasti, vanhemmiten tässä elämisen rytmissä on vaikea pysytellä mukana. Vain sisällä ravintolassa on tunnelmallisen rauhallista. Pöydällä palaa lepattava kynttilä. Mutta Hesse eläisi mieluimmin yksinäisen arosuden elämää. koko elämänsä hän on kirjoissaan etsinyt mielenrauhaa, elämässään pyrkinyt seestymiseen, mutta nyt tämä kaikki tuntuu jotenkin etäiseltä.
- Tämä on sarjalukemistojen aikakausi, Hesse tuhahtaa halveksivasti.
Minä muistan Lasihelmipelin, jonka johdannon Hesse julkaisi vuonna 1934, välittömästi Hitlerin valtaantulon jälkeen. Hänen vastalauseensa toiselle maailmansodalle oli Lasihelmipelin yhteisö. Tavoitteena oli rakentaa peli, joka yhdisti kaiken taiteellisen ja tieteellisen ajattelun. Kun kaikki henkinen pääoma saataisiin yhdistettyä, se nostaisi ihmisen uudelle tajunnan tasolle. Edellytyksenä oli kulttuurin ja ajattelun vapaus, riippumattomuus muusta yhteiskunnasta.
- Minä ajattelin, että olisi ehkä mahdollista muodostaa taiteilijoiden henkinen yhteisö. Säilyttää henkisen ajattelun päämäärät ja arvot yli sodan, ilman että tiedemiesten ja taiteilijoiden luomisvoima alistettaisiin sodan brutaaliuden ilmentäjäksi, Hesse kertoo.(1)
Toisen maailmansodan aikana ajatus Lasihelmipelin yhteisöstä ei toteutunut millään tasolla. Keskitysleirit ruhjoivat uskoa ihmiseen. Mutta idea Lasihelmipelistä on ikuinen, perusajatus on ajankohtainen ajasta toiseen.
- Ajattelu ja kulttuuri ovat taas uhattuina. Eikä kysymys ole pelkästään sodan vaarasta, ydintuhon uhasta. Jokapäiväinen elämä, mainosten ja valmiiden ajatusten manipulaatio uhkaa ihmistä voimakkaammijn kuin koskaan. Maailmaa mitataan nyt lihakaupan tiskiltä makkaran ja rahan suhteella. kulutushysteria uhkaa länsimaista kulttuuria vakavammin kuin sota, minä selitän.
Hermann Hesse ymmärtää mistä on kysymys. Juuri siksi hän istuu tänään kanssani tänään tässä ravintolassa, jossa taiteilijoiden sijaan enimmäkseen istuvat liituraitaiset herrasmiehet ja ilmeettömiksi meikatut naiset. mutta nyt ei enää ole kysymys edes sarjalukemistojen ajasta. Halpojen viihdelukemistojen sijaan ovat tulleet videot, levyautomaatit, tv-pelit.
- Minäkään en tiedä, onko idänmatkaajien veljeskuntaa enää olemassa, Hesse murehtii.
Viinikarahvi on tyhjä. Hyvästelemme. Sesse tuntuu häviävän jonnekin. Minä jatkan ravintolasta ulos ja kävelen Sokoksen ohi kohti rautatieasemaa. Sokoksen tavaratalon ulko-oven yläpuolelle seinään ilmestyy kirjaimia, punainen neon-teksti:
"TÄNÄÄN JA HUOMENNA
ANTARKTINEN ILLANVIETTO
Maagillinen teatteri
sisäänpääsyä ei kenelle hyvänsä
AINOASTAAN HULLUILLE..."(2)
III
Tämä kaupunki on kaksi vuotta minua nuorempi, muistan äkkiä. Kun Orwell 1948 kirjoitti tulevaisuudenkuvitelmaansa totalitaristisesta yhteiskunnasta, oli silloisen kauppalan kehitys vielä lapsenkengissään. Rautatieasema ja muutama kurainen katu, joihin vaununpyörät upposivat akselia myöten. Mutta aika kulkee eteenpäin kaarevaa rataansa. Kaupunki viettää nyt 25-vuotisjuhliaan. On aika tarkastella, miten pitkälle kirjailijan utopia on toteutunut.
Pyöritän kaupungin puhelinnumeron: 141344. Mutta virka-aika on jo päättynyt. Alvar Aallon suunnittelemassa hallintokeskuksessa automaattinen puhelinvastaaja lukee nauhalta tekstiä:
- Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa... klik
Hetkinen, linjassa taitaa olla häiriöitä. Joka tapauksessa on parasta yrittää seuraavana päivänä uudelleen. Masentuneena kävelen taas lumituiskuun, joka on yltynyt entisestään. Tuntuu että koko taivas ryöppyää niskaan, kun kävelen kohti kirjastoa tutustuakseni kaupungin kuntasuunnitelmaan ja seuraavan vuoden budjettiehdotukseen.
Olen muistavinani hämärästi, että joskus aikaisemmin kirjastossa oli muitakin teoksia.
- Vapautta uhkaa muun muassa mainonta, aivopesu, alitajuinen taivuttelu... Näennäisessä demokratiassa vapauden kaipuu on vähenemässä.(3)
- Yhteiskunnallinen valvonta on sisäistetty. Herruus ulottuu yltäkylläisyyden ja vapauden valepuvussa olemassaolon kaikille alueille. Se sulattaa itseensä kaiken aidon opposition ja kaikki vaihtoehdot.(4)
Mistä ihmeestä olen saanut tällaisen tekstin päähäni? Sen täytyy olla kerettiläinen harhaoppi ajalta ennen eläinten vallankumousta. Kun luen budjettikirjan esipuheesta Pääsian rauhoittavia sanoja, mieleni tyyntyy. unohdan harhaopit. Historia on kirjoitettu näihin viisivuotissuunnitelmiin.
Muistan tavaratalojen kaiuttimista tulvivat joululaulut ja lahjatarjoukset. Ihmisten tarpeet on tyydytettävä. yhteiskuntajärjestelmä perustuu tuotannon ja kulutuksen jatkuvaan kasvuun. Tavaraa on saatavissa. näin pitkälle vielä olemme vapaita.
IV
Tämä ilta on kulutettava loppuun. Huomaan, että on keskiviikko, kaupungin pakollinen ravintolailta. Suuntaan kulkuni ravintola Cumulukseen. Saavun ovelle, jonka yläpuolella lukee kansanomainen nimi: Krooppi. Muistelen että tämänkin ravintolan ulko-ovi on aikanaan ollut toisenlainen, värikkäämpi. Nyt ulko-oven harmaasta lasista näen vain oman hahmoni varjon.
Olen pohjalla. Ihmisten puheet on helppo kuulla. Täällä keskustelu on kovaäänistä. Kun humalainen mies horjuu minua vastaan ja ohikulkuhetkellä tuijottaa roikkuvan hiustupsun alta minua uhkaavasti, tunnen että tässä katseessa tiivistyy koko ihmiskunnan rehellisyys, ainakin ajan henki tässä maakunnassa.
Monet näistä ihmisistä ovat istuneet täällä aamusta alkaen. Kaupungin työttömyyaste oli lokakuun tilaston mukaan yli 5 prosenttia ja rakennusalalla 9,2 prosenttia. Ollaan siirtymässä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Iso pyörä pyörii. Entä ne, jotka eivät kestä mukana?
Ne, jotka ovat tulleet aamulla, alkavat olla humalassa. Ne, jotka ovat useimmin humalassa, ovat ongelma. He ovat haitallisia ravintolan imagon kannalta. He ovat haitallisia ravintolan imagon kannalta, heidät haluttaisiin pois näkyvistä. Ravintolanjohtaja on tiedostanut ongelman. Hän on pyrkinyt nostamaan pohjakerroksen väen tasoa muun muassa elävän musiikin yhdistyksen avulla. Mutta elävän musiikin yhdistys sai lähteä ja ilmapiiri on palannut entiselleen. Jossainhan on oltava niiden, jotka ovat pohjalla.
Ilta on ehtinyt pidemmälle. Lumisade on lakannut. Pakkanen tiukentaa otettaaan. Keskustan kortteleita kiertää loputon autojen jono. Torinkulmalla värjöttelee ihmisiä. Joku heittää tyhjän keskiolutpullon katuun. punkkarin näköinen tyttö itkee. Musta silmämeikki valuu poskelle. Poliisit saapuvat paikalle. joku on lyönyt kettingillä auton kattoon lommon. Adamsin elokuvateatterin vieressä seinässä on suurikokoinen teksti: "Säästäkää Mallas!" Ja jossain muualla: "Kemu on paskaa."
En ota kantaakseni noiden ihmisten murheita, jotka ovat liian nuoria päästäkseen ravintolaan. Nuorisotalolla on teeilta. Minä menen sisälle ravintola Cumuluksen ensimmäiseen kerrokseen, Epon pubiin. Sali on tupaten täynnä kauniita ihmisiä. Levyautomaatista kuuluu ties monettako kertaa sama yksitoikkoinen iskelmä. Mutta sitä ei kukaan kuule eikä kuuntele. Miljoona, miljoona, miljoona ruusua.
Keskustelun voimakkuus tuntuu huumaavalta. joskus olen ajatellut, että nämä ihmiset saattavat olla kaikkein perimmäisten kysymysten äärellä. Heidän hallittu tapansa keskustella, heidän keskittyneet katseensa, käsien liikkeet puheen aikana, kaikki osoittaa, että jotain ratkaisevan tärkeää on keskustelun kohteena. Ja näiden ihmisten yhteisellä tahdolla ravintolan kattokin nousisi puoli metriä. syvennyn lähimmästä pöydästä kuuluvaan keskusteluun ja erotan sanoja: Verryttelyhousut... tavaratalon tarjous... kuulleet sitä vitsiä... he, he, he...
Mitä minä oikein teen täällä? Etsin ihmistä, kuten muuan Diogenes ja Juice sanovat.
Istun taas valomerkkiin saakka. Sali tyhjenee. En löydä ketään joka kuuntelisi puhetta. Sitä paitsi minulla ei ole mitään sanottavaa. Olen juonut tuopin toisensa jälkeen. Oluthumalan turruttava sameus puuduttaa mielen. Kun astun ovesta ulos, minut havahduttaa yläkerrasta kuuluva discomusiikki. Cumuluksen toinen (pohjakerros mukaan laskettuna kolmas) kerros on vielä auki pari tuntia. Sieltä saisi lisää viinaa. Sieltä voisi löytää naisen.
Skarppaan ja hapuilen ovenkahvaa. Mutta vahtimestari torjuu aikomukseni. Ravintolasaliin ei pääse talvilenkkareilla. Samettifarkukin menettelevät hädin tuskin. Yritän selittää jotain työväenliikkeen taistelusta tasa-arvon puolesta, mikä pitäisi ulottaa myös pukeutumisen alueelle. Ja eikö Cumulus-ketju ole jotenkin yhteydessä työväenliikkeeseen. Mutta vahtimestarin asenne on järkähtämätön. Heillä on omat ohjeensa. Työväenluokan kolmas kerros jää näkemättä. Ylhäällä jatkuvat parempien ihmisten juhlat.
V
Aamulla olen krapulassa. Suu tuntuu kuivalta, kieli tarttuu karkeaan kitalakeen. Kaikesta huolimatta kävelen virastotalolle ja kysyn puhelinvastaajan näköiseltä naiselta, onko virkamies paikalla. minut ohjataan oven taakse ja ovesta sisään. Tuntuu kuin nauhuri napsahtaisi päälle kun virkamies alkaa selittää.
- Me olemme palvelujen kehittämisessä pyrkineet huomioimaan koko maakunnan. Kaikissa kaupungin kehittämistoimissa otetaan huomioon kaupungin asema maakuntakeskuksena.
- Uimahalli-urheilutalo, jääurheilukeskus, kuplahalli, hyppyrimäki ja Jouppilanvuoren korotus ovat kaikki investointeja, jotka palvelevat koko maakuntaa.
Muistan, että kaupungin ilme on urheilullinen. Yrittäjyyttä osoittaa se, että kaupungin korkeimmalle paikalle on rakennettu järvi, ja vuori on rakennettu itse. Riian rinnoiksi vuorta on sanottu, kaupunginarkkitehdin mukaan. Mutta entä kulttuuri.
- Lähivuosien investoinneissa kulttuuri on etusijalla. Teatterin rakentaminen alkaa vuoden alussa, musiikkisalin parin vuoden kuluttua. Rahaa uppoaa yhteensä 75 miljoonaa markkaa.
Kaupunki tuntuu kasvavan, laitoksia rakennetaan, palvelut paranevat. Maakunnalle on hyvä asia, että sillä on vahva palvelukeskus. kulttuuri- ja hallintokeskuksen arkkitehtuurikilpailu antaa uusia ideoita. Kun nauha on kelattu loppuun, otan vielä valokuvan.
Olin aikonut kysyä, miksi Kemun avustuksia vähennetään, miten käy Mallaskosken ja Herra-Jouppilan, milloin saadaan uusi nuorisotalo, mitä toimenpiteitä vesilaitoksen puhdistustehon parantamiseksi suunnitellaan, eikö voimalaitosten vuorokausisäännöstelyä voitaisi muuttaa niin, että raakavesi olisi parempaa, milloin Jouppiin saadaan alikulkutunneli... Mutta kieli on juuttunut kitalakeen, suusta ei lähde minkäänlaista ääntä. Kun virkamies on lopettanut, hän hymyilee myrkyllisen ystävällisesti hoipertelen kadulle ja huomaan, että taas on alkanut sataa lunta.
Kun kehitän valokuvan, huomaan että kuva on mennyt pilalle. Virkamies on täysin kasvoton. Lumisade ei tunnu lakkaavan koskaan.
(1) Sven Lindqvist: Myytti Wu Tao Tzusta
(2) Hermann Hesse: Arosusi
(3) Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea
(4) Herbert Marcuse: Yksiulotteinen ihminen
Ilmestynyt alunperin
Pohjalaisessa Kulttuurilehdessä
Lakeuden Kutsu 4/84
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti