Orwellin vuonna 1984

I

Marraskuun viimeisten päivien iloton aamunkoitto. Ilmavirtojen liike on yltynyt myrskyksi, jolle ei ole vielä keksitty nimeä. Tuuli vihmoo ohutta lunta pitkin kaupungin katuja, minä nostan takinkaulukset pystyyn ja kamppailen eteenpäin.

Muistan ensimmäisen viikkoni tässä kaupungissa, joka neljä vuotta myöhemmin on vieläkin yhtä outo kuin minä sille. Emme tervehdi toisiamme tavatessa. Silloin tämän paikan henki, pohjalaisuus, yrittäjyys, oli minulle kuin outo vastaantulija. Viiden rautatien risteykseen rakennettu kaupunki on muukalaisuuden vertaus. Tämä kylä on noussut pellon keskelle, lakeudelle, tavalla jota on vaikea selittää. Vielä nytkin minusta tuntuu, että täällä asioita ei tehdä, ne tapahtuvat.

Muistikuvani tarkentuvat hetkeen, jolloin viimeisiä lumia suli maasta. huhtikuun loppu, auringonpaiste - jonka muisto kulkee hermovärinänän selkää pitkin tässä kylmyydessä - olkalaukussa pullo halpaa punaviiniä, ja vieras jostain kaukaa. Tarvitsi vain lähteä kävelemään keväiseen ilmaan, etsiä sopiva rauhallinen paikka, istua auringonsulattamalle kivelle, ottaa viinipullo esiin ja juoda. Mutta tämä ei ole mikään Pariisi, viininjuonti yleisellä paikalla ei kuulu konsensukseen, ja kaupunkia kesti ja kesti. Likaisen lumivallin takana kyyristely, kun raskas liikenne kulkee vallin takana, vie innon mistä tahansa paikasta ja hetkestä.

Nyt ei ole huolta kevättauringoista tai viinipulloista, jotka jäävät juomatta. Olen unohtanut ensimmäiset kävelyretket Törnävällä ja miehen seisomassa kädet levällään suljetun osaston ikkunalaudalla. Tämä kaupunki ei tarvitse marttyyreitä, sen sankarit ovat yritttäjiä, jotka koristelevat kaupungin joulukuntoon. Tuuli heiluttaa joulutähtiä vekseliaukion yläpuolella. Joulun avajaiset ovat ohi, ilotulitusraketit hävinneet taivaalle. Markettien kaiuttimista kuuluu hiljainen taustamusiikki. Jostain mieleen muistuu vanha Descartesin miete: "Kulutan, olen siis olemassa!"

Jotakin tapahtuu todella. Näyteikkunassa mallinuket värjöttelevät alastomina tälläkin hetkellä. Niiden kylmä ja vieras kauneus koskettaa oudolla tavalla. Ammattikoululla on discoilta. Käännyn kadunkulmasta ja astun kahvilaan, jonka nimi on huvittavasti Cafela. Tuuli on lyönyt Cafelan ovilasin rikki, kahdella joululyhdyllä koristeltu kangaskatos huojuu uhkaavasti. Tiskillä luovun kolikosta ja kannan pöytään olutpullon.

Levyautomaatin vieressä käydään tähtien sotaa. Videopelissä avaruussukkula taistelee kokonaisen imperiumin robottilintuja vastaan. Tätä edes Orwell ei olisi pystynyt kuvittelemaan. Kaksi markkaa raha-aukkoon ja antaa palaa! Tunnen menettäneeni jotain, kun muistan nuoruuden, jolloin flippereissä ei ollut edes ääntä, joka konemaisella englannilla kehottaa pelaamaan.

Toinen kaljapullo alkaa kusettaa. Erotan helposti huoneen, jossa tarpeiden purkaminen on mahdollista. Miesten puolella on ovenkorkuisessa julisteessa Michelangelon Daavid, naisten puolella Diana. Tämähän on kulttuurikaupunki! Joku on tumpannut tupakan Daavidin penikseen. Lukitun oven takana seinässä teksti:

"Nothing new on your cock? Clamydia?"

II

Lumi kerrostuu kaduilla kinoksiksi, vastenmielinen märkä kylmyys tunkeutuu kaula-aukosta sisään, lumihiutaleet sulavat iholle. On jatkettava näitä katuja pitkin hetkellä, jolloin nopea päivä tihenee hämäräksi. Autojen jonot valuvat kaupungilla matkalla työpaikalta kotiin. Jokaisena hetkenä jokaisella on jokin päämäärä. Tehokkuus leimaa ihmisten elämää. Vapaa-aika on ohjelmoidumpaa kuin työ.

Minulla on tapaaminen L'artistessa. Paiskaudun hyytävän tuiskun läpi ja istun sisään ravintolaan. Silmälasipäinen tuttu mies istuu nurkkapöydässä. Yllään hänellä on vanhahtavat vaatteet. Katseesta paljastuu älykkyys. Paljon ajattelevan ihmisen kasvoille rypyt lyövät oman leimansa. Pahenevasta kihdistä huolimatta hän vaikuttaa virkeältä. Mies tuntuu olevan kuin kotonaan.

Kysyn vanhukselta, mitä joisimme. Pöytään ilmestyy karahvi viiniä. Vaihdamme kuulumiset. Hermann Hesse - sillä hän on henkilö joka istuu minua vastapäätä - valittelee sitä, että aika tuntuu kuluvan nykyään liian nopeasti, vanhemmiten tässä elämisen rytmissä on vaikea pysytellä mukana. Vain sisällä ravintolassa on tunnelmallisen rauhallista. Pöydällä palaa lepattava kynttilä. Mutta Hesse eläisi mieluimmin yksinäisen arosuden elämää. koko elämänsä hän on kirjoissaan etsinyt mielenrauhaa, elämässään pyrkinyt seestymiseen, mutta nyt tämä kaikki tuntuu jotenkin etäiseltä.

- Tämä on sarjalukemistojen aikakausi, Hesse tuhahtaa halveksivasti.

Minä muistan Lasihelmipelin, jonka johdannon Hesse julkaisi vuonna 1934, välittömästi Hitlerin valtaantulon jälkeen. Hänen vastalauseensa toiselle maailmansodalle oli Lasihelmipelin yhteisö. Tavoitteena oli rakentaa peli, joka yhdisti kaiken taiteellisen ja tieteellisen ajattelun. Kun kaikki henkinen pääoma saataisiin yhdistettyä, se nostaisi ihmisen uudelle tajunnan tasolle. Edellytyksenä oli kulttuurin ja ajattelun vapaus, riippumattomuus muusta yhteiskunnasta.

- Minä ajattelin, että olisi ehkä mahdollista muodostaa taiteilijoiden henkinen yhteisö. Säilyttää henkisen ajattelun päämäärät ja arvot yli sodan, ilman että tiedemiesten ja taiteilijoiden luomisvoima alistettaisiin sodan brutaaliuden ilmentäjäksi, Hesse kertoo.(1)

Toisen maailmansodan aikana ajatus Lasihelmipelin yhteisöstä ei toteutunut millään tasolla. Keskitysleirit ruhjoivat uskoa ihmiseen. Mutta idea Lasihelmipelistä on ikuinen, perusajatus on ajankohtainen ajasta toiseen.

- Ajattelu ja kulttuuri ovat taas uhattuina. Eikä kysymys ole pelkästään sodan vaarasta, ydintuhon uhasta. Jokapäiväinen elämä, mainosten ja valmiiden ajatusten manipulaatio uhkaa ihmistä voimakkaammijn kuin koskaan. Maailmaa mitataan nyt lihakaupan tiskiltä makkaran ja rahan suhteella. kulutushysteria uhkaa länsimaista kulttuuria vakavammin kuin sota, minä selitän.

Hermann Hesse ymmärtää mistä on kysymys. Juuri siksi hän istuu tänään kanssani tänään tässä ravintolassa, jossa taiteilijoiden sijaan enimmäkseen istuvat liituraitaiset herrasmiehet ja ilmeettömiksi meikatut naiset. mutta nyt ei enää ole kysymys edes sarjalukemistojen ajasta. Halpojen viihdelukemistojen sijaan ovat tulleet videot, levyautomaatit, tv-pelit.

- Minäkään en tiedä, onko idänmatkaajien veljeskuntaa enää olemassa, Hesse murehtii.

Viinikarahvi on tyhjä. Hyvästelemme. Sesse tuntuu häviävän jonnekin. Minä jatkan ravintolasta ulos ja kävelen Sokoksen ohi kohti rautatieasemaa. Sokoksen tavaratalon ulko-oven yläpuolelle seinään ilmestyy kirjaimia, punainen neon-teksti:

"TÄNÄÄN JA HUOMENNA

ANTARKTINEN ILLANVIETTO

Maagillinen teatteri

sisäänpääsyä ei kenelle hyvänsä

AINOASTAAN HULLUILLE..."(2)

III

Tämä kaupunki on kaksi vuotta minua nuorempi, muistan äkkiä. Kun Orwell 1948 kirjoitti tulevaisuudenkuvitelmaansa totalitaristisesta yhteiskunnasta, oli silloisen kauppalan kehitys vielä lapsenkengissään. Rautatieasema ja muutama kurainen katu, joihin vaununpyörät upposivat akselia myöten. Mutta aika kulkee eteenpäin kaarevaa rataansa. Kaupunki viettää nyt 25-vuotisjuhliaan. On aika tarkastella, miten pitkälle kirjailijan utopia on toteutunut.

Pyöritän kaupungin puhelinnumeron: 141344. Mutta virka-aika on jo päättynyt. Alvar Aallon suunnittelemassa hallintokeskuksessa automaattinen puhelinvastaaja lukee nauhalta tekstiä:

- Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa... klik

Hetkinen, linjassa taitaa olla häiriöitä. Joka tapauksessa on parasta yrittää seuraavana päivänä uudelleen. Masentuneena kävelen taas lumituiskuun, joka on yltynyt entisestään. Tuntuu että koko taivas ryöppyää niskaan, kun kävelen kohti kirjastoa tutustuakseni kaupungin kuntasuunnitelmaan ja seuraavan vuoden budjettiehdotukseen.

Olen muistavinani hämärästi, että joskus aikaisemmin kirjastossa oli muitakin teoksia.

- Vapautta uhkaa muun muassa mainonta, aivopesu, alitajuinen taivuttelu... Näennäisessä demokratiassa vapauden kaipuu on vähenemässä.(3)

- Yhteiskunnallinen valvonta on sisäistetty. Herruus ulottuu yltäkylläisyyden ja vapauden valepuvussa olemassaolon kaikille alueille. Se sulattaa itseensä kaiken aidon opposition ja kaikki vaihtoehdot.(4)

Mistä ihmeestä olen saanut tällaisen tekstin päähäni? Sen täytyy olla kerettiläinen harhaoppi ajalta ennen eläinten vallankumousta. Kun luen budjettikirjan esipuheesta Pääsian rauhoittavia sanoja, mieleni tyyntyy. unohdan harhaopit. Historia on kirjoitettu näihin viisivuotissuunnitelmiin.

Muistan tavaratalojen kaiuttimista tulvivat joululaulut ja lahjatarjoukset. Ihmisten tarpeet on tyydytettävä. yhteiskuntajärjestelmä perustuu tuotannon ja kulutuksen jatkuvaan kasvuun. Tavaraa on saatavissa. näin pitkälle vielä olemme vapaita.

IV

Tämä ilta on kulutettava loppuun. Huomaan, että on keskiviikko, kaupungin pakollinen ravintolailta. Suuntaan kulkuni ravintola Cumulukseen. Saavun ovelle, jonka yläpuolella lukee kansanomainen nimi: Krooppi. Muistelen että tämänkin ravintolan ulko-ovi on aikanaan ollut toisenlainen, värikkäämpi. Nyt ulko-oven harmaasta lasista näen vain oman hahmoni varjon.

Olen pohjalla. Ihmisten puheet on helppo kuulla. Täällä keskustelu on kovaäänistä. Kun humalainen mies horjuu minua vastaan ja ohikulkuhetkellä tuijottaa roikkuvan hiustupsun alta minua uhkaavasti, tunnen että tässä katseessa tiivistyy koko ihmiskunnan rehellisyys, ainakin ajan henki tässä maakunnassa.

Monet näistä ihmisistä ovat istuneet täällä aamusta alkaen. Kaupungin työttömyyaste oli lokakuun tilaston mukaan yli 5 prosenttia ja rakennusalalla 9,2 prosenttia. Ollaan siirtymässä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Iso pyörä pyörii. Entä ne, jotka eivät kestä mukana?

Ne, jotka ovat tulleet aamulla, alkavat olla humalassa. Ne, jotka ovat useimmin humalassa, ovat ongelma. He ovat haitallisia ravintolan imagon kannalta. He ovat haitallisia ravintolan imagon kannalta, heidät haluttaisiin pois näkyvistä. Ravintolanjohtaja on tiedostanut ongelman. Hän on pyrkinyt nostamaan pohjakerroksen väen tasoa muun muassa elävän musiikin yhdistyksen avulla. Mutta elävän musiikin yhdistys sai lähteä ja ilmapiiri on palannut entiselleen. Jossainhan on oltava niiden, jotka ovat pohjalla.

Ilta on ehtinyt pidemmälle. Lumisade on lakannut. Pakkanen tiukentaa otettaaan. Keskustan kortteleita kiertää loputon autojen jono. Torinkulmalla värjöttelee ihmisiä. Joku heittää tyhjän keskiolutpullon katuun. punkkarin näköinen tyttö itkee. Musta silmämeikki valuu poskelle. Poliisit saapuvat paikalle. joku on lyönyt kettingillä auton kattoon lommon. Adamsin elokuvateatterin vieressä seinässä on suurikokoinen teksti: "Säästäkää Mallas!" Ja jossain muualla: "Kemu on paskaa."

En ota kantaakseni noiden ihmisten murheita, jotka ovat liian nuoria päästäkseen ravintolaan. Nuorisotalolla on teeilta. Minä menen sisälle ravintola Cumuluksen ensimmäiseen kerrokseen, Epon pubiin. Sali on tupaten täynnä kauniita ihmisiä. Levyautomaatista kuuluu ties monettako kertaa sama yksitoikkoinen iskelmä. Mutta sitä ei kukaan kuule eikä kuuntele. Miljoona, miljoona, miljoona ruusua.

Keskustelun voimakkuus tuntuu huumaavalta. joskus olen ajatellut, että nämä ihmiset saattavat olla kaikkein perimmäisten kysymysten äärellä. Heidän hallittu tapansa keskustella, heidän keskittyneet katseensa, käsien liikkeet puheen aikana, kaikki osoittaa, että jotain ratkaisevan tärkeää on keskustelun kohteena. Ja näiden ihmisten yhteisellä tahdolla ravintolan kattokin nousisi puoli metriä. syvennyn lähimmästä pöydästä kuuluvaan keskusteluun ja erotan sanoja: Verryttelyhousut... tavaratalon tarjous... kuulleet sitä vitsiä... he, he, he...

Mitä minä oikein teen täällä? Etsin ihmistä, kuten muuan Diogenes ja Juice sanovat.

Istun taas valomerkkiin saakka. Sali tyhjenee. En löydä ketään joka kuuntelisi puhetta. Sitä paitsi minulla ei ole mitään sanottavaa. Olen juonut tuopin toisensa jälkeen. Oluthumalan turruttava sameus puuduttaa mielen. Kun astun ovesta ulos, minut havahduttaa yläkerrasta kuuluva discomusiikki. Cumuluksen toinen (pohjakerros mukaan laskettuna kolmas) kerros on vielä auki pari tuntia. Sieltä saisi lisää viinaa. Sieltä voisi löytää naisen.

Skarppaan ja hapuilen ovenkahvaa. Mutta vahtimestari torjuu aikomukseni. Ravintolasaliin ei pääse talvilenkkareilla. Samettifarkukin menettelevät hädin tuskin. Yritän selittää jotain työväenliikkeen taistelusta tasa-arvon puolesta, mikä pitäisi ulottaa myös pukeutumisen alueelle. Ja eikö Cumulus-ketju ole jotenkin yhteydessä työväenliikkeeseen. Mutta vahtimestarin asenne on järkähtämätön. Heillä on omat ohjeensa. Työväenluokan kolmas kerros jää näkemättä. Ylhäällä jatkuvat parempien ihmisten juhlat.

V

Aamulla olen krapulassa. Suu tuntuu kuivalta, kieli tarttuu karkeaan kitalakeen. Kaikesta huolimatta kävelen virastotalolle ja kysyn puhelinvastaajan näköiseltä naiselta, onko virkamies paikalla. minut ohjataan oven taakse ja ovesta sisään. Tuntuu kuin nauhuri napsahtaisi päälle kun virkamies alkaa selittää.

- Me olemme palvelujen kehittämisessä pyrkineet huomioimaan koko maakunnan. Kaikissa kaupungin kehittämistoimissa otetaan huomioon kaupungin asema maakuntakeskuksena.

- Uimahalli-urheilutalo, jääurheilukeskus, kuplahalli, hyppyrimäki ja Jouppilanvuoren korotus ovat kaikki investointeja, jotka palvelevat koko maakuntaa.

Muistan, että kaupungin ilme on urheilullinen. Yrittäjyyttä osoittaa se, että kaupungin korkeimmalle paikalle on rakennettu järvi, ja vuori on rakennettu itse. Riian rinnoiksi vuorta on sanottu, kaupunginarkkitehdin mukaan. Mutta entä kulttuuri.

- Lähivuosien investoinneissa kulttuuri on etusijalla. Teatterin rakentaminen alkaa vuoden alussa, musiikkisalin parin vuoden kuluttua. Rahaa uppoaa yhteensä 75 miljoonaa markkaa.

Kaupunki tuntuu kasvavan, laitoksia rakennetaan, palvelut paranevat. Maakunnalle on hyvä asia, että sillä on vahva palvelukeskus. kulttuuri- ja hallintokeskuksen arkkitehtuurikilpailu antaa uusia ideoita. Kun nauha on kelattu loppuun, otan vielä valokuvan.

Olin aikonut kysyä, miksi Kemun avustuksia vähennetään, miten käy Mallaskosken ja Herra-Jouppilan, milloin saadaan uusi nuorisotalo, mitä toimenpiteitä vesilaitoksen puhdistustehon parantamiseksi suunnitellaan, eikö voimalaitosten vuorokausisäännöstelyä voitaisi muuttaa niin, että raakavesi olisi parempaa, milloin Jouppiin saadaan alikulkutunneli... Mutta kieli on juuttunut kitalakeen, suusta ei lähde minkäänlaista ääntä. Kun virkamies on lopettanut, hän hymyilee myrkyllisen ystävällisesti hoipertelen kadulle ja huomaan, että taas on alkanut sataa lunta.

Kun kehitän valokuvan, huomaan että kuva on mennyt pilalle. Virkamies on täysin kasvoton. Lumisade ei tunnu lakkaavan koskaan.

(1) Sven Lindqvist: Myytti Wu Tao Tzusta

(2) Hermann Hesse: Arosusi

(3) Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea

(4) Herbert Marcuse: Yksiulotteinen ihminen

Ilmestynyt alunperin

Pohjalaisessa Kulttuurilehdessä

Lakeuden Kutsu 4/84

Osa II. Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea

VI

Lyhyin ja lavein tie ”Uljaan uuden maailman” painajaiseen johtaa Aldous Huxleyn mukaan liikakansoituksen ja ihmiskunnan kiihtyvävauhtisen kasvun kautta. Huxley ennakoi, että noin .5,5 miljardia ihmistä olisi maapallon kantokyvyn raja, jolloin ihmiskunnan enemmistön olisi tehtävä valintansa anarkian ja totalitaristisen hallinnon välillä.

Neuvostoliiton romahdettua ja Kiinan kapitalisoiduttua maailmanlaajuinen kommunistinen diktatuuri ei enää vaikuta mahdolliselta, anarkiaakaan ei ole laajamittaisesti ilmennyt. Myös ravinnontuotannon teknologia on kehittynyt nopeasti, vaikkakin osittain arveluttavilla keinoilla geenimanipuloidun ruuan tuotannon vallatessa alaa.

Syömme koko ajan myös tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia, kulutamme luonnonvaroja yli niiden kapasiteetin - ja nyt ilmastonmuutos on noussut ihmisen toimien seurauksena uhaksi koko maapallon ekologialle.

Eräänä demokratian uhkatekijänä Huxley ennakoi jo 50 vuotta sitten teknisen kehityksen ja sen seurauksena tapahtuvan taloudellisen ja poliittisen vallan keskistyksen: "... demokratian voidaan tuskin odottaa kukoistavan yhteiskunnassa, missä poliittinen ja taloudellinen valta yhä suuremmassa määrin keskittyy. Mutta teknillinen kehitys johtaa edelleenkin juuri tällaiseen vallan keskitykseen."

Diktatuurijärjestelmässä valtio valvoo suuryrityksiä, mutta kapitalistisessa demokratiassa sitä valvoo valtaeliitti. Yksilön vapautta uhkaa tämä yhteiskunnan liiallisen organisoitumisen vaara. Huxley varoittaa sellaisen yhteiskunnan kehittymisestä, jota kontrolloi (hienovaraisesti ja huomaamattomasti demokratioissa) mahtava liikemaailma ja maan hallitus. Suurkaupunkielämä ei tarjoa suotuisaa maaperää henkiselle terveydelle vaan on ikäänkuin nimetöntä ja abstraktista. "Tällaista elämää eläessään yksilö useinkin tuntee itsensä yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Hänen olemassaolollaan ei ole enää ydintä eikä tarkoitusta."

Huxleyn mukaan liikakansoituksen ja teknisten muutosten paine nopeuttaa kehityskulkua, joka uhkaa yksilöllistä vapauttamme:

"Liikakansoituksen ja liiallisen organisaation persoonattomat voimat ja ne yhteiskunnan rakentajat, jotka yrittävät ohjata näitä voimia, työntävät meitä uuden keskiaikaisen järjestelmän suuntaan. Tämä uudelleensyntynyt keskiaika tehdään alkuperäistä hyväksyttävämmäksi sellaisten uljaan uuden maailman viihdykkeiden avulla kuin ovat lapsien sopeuttaminen olosuhteisiin, uniopetus ja kemiallisesti aikaansaatu hyvänolon tunne, mutta useimmille miehille ja naisille se tulee silti olemaan eräänlaista orjuutta."

VII

"Me (uuden amerikkalaisen demokratian perustajat) uskomme, että ihminen on järjellinen eläin, luonnon lahjoittamilla oikeuksilla ja synnynnäisellä oikeudentajulla varustettu, ja että hänet voidaan hillitä pahanteosta ja hänen oikeuksiaan suojella maltillisten vallanpitäjien toimesta, jotka ovat hänen itsensä valitsemia henkilöitä ja joiden toimiaika on riippuvainen hänen omasta tahdostaan." Näin kirjoitti USAn presidentti Thomas Jefferson 1700-luvulla.

Huxley tyrmää Jeffersonin idealismin: "Freudin jälkeisen aikakauden ihmisisten korvissa tällaiset sanat kuulostavat liikuttavan vanhanaikaisilta ja hyväuskoisilta. Ihmiset ovat paljon vähemmän järjellisiä ja synnynnäisesti oikeudenmukaisia kuin kahdeksannentoista vuosisadan optimistiset idealistit kuvittelivat."

Ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat osoittaneet Huxleylle, että sivistyneet ihmiset, "jotka kylpivät joka päivä ja menivät kirkkoon silinterihattu päässä, harjoittivat sellaisia julmuuksia, että tuskin Aasian ja Afrikan pakanatkaan olisivat moista uneksineet." Huxley uskoi, että näitä hirmutekoja tulisi tapahtumaan tulevaisuudessakin, mutta uskoi myös Orwellin kuvaamien rangaistusmenetelmien väistyvän uljaan uuden maailman kiihokkeiden ja manipuloinnin tieltä. Demokraattisen yhteiskunnan vitsaukseksi näyttäisi nousevan elämän sisältöä tyhjentävä ja viihteistävä joukkotiedotus.

"Massatiedotusvälineistö, sanalla sanoen, ei ole hyvä eikä paha; se on yksinkertaisesti mahtitekijä, ja kuten jokaista mahtitekijää, sitäkin voidaan käyttää joko hyvin tai huonosti." Vapaan sanomalehdistön esitaistelijat eivät Huxleyn mukaan kyenneet ennakoimaan läntisissä kapitalistisissa demokratioissa tapahtunutta "laajan massatiedotusvälineistön kehittymistä, joka ei ole niinkään kiinnostunut siitä, mikä on totta tai valhetta, kuin kuvitteellisesta, siitä mikä on täysin tai lähes täysin joutavaa." Vaikka Huxley totesi ja ennakoi tätä tiedotusvälineiden viihteistymistä, tuskinpa hänkään olisi sentään osannut kuvitella "Kauniiden ja rohkeiden" kaltaisten saippuasarjojen tai Orwellilta nimensä näppärästi lainanneen"Big Brotherin" ja muiden "tositv"-viihdesarjojen esiinmarssia.

Tyhjänpäiväinen viihde toimii pohjimmiltaan uskontojen tavoin, joiden jo Karl Marx totesi olevan oopiumia kansalle: "Uskonnon 'toinen maailma' eroaa huvituksen harhamaailmasta, mutta ne muistuttavat toisiaan siinä, että ne ovat eittämättä 'irti tästä maailmasta'. Molemmat ovat mieltäkiehtovia, ja jos ne koetaan liian yhtäjaksoisesti, molemmista voi tulla (...) uhka vapaudelle."

"Nykyajan diktaattorit luottavat propagandassaan lähinnä toistoon, salaamiseen ja rationalisointiin - he toistavat iskulauseita, jotka haluavat hyväksyttävän tosina, salaavat tosiasioita, joita eivät halua saattaa kansan tietoon, ja nostattavat ja ohjaavat intohimoja, joita voidaan käyttää puolueen tai valtion eduksi. Kun manipulaation taito ja tiede tulevat paremmin ymmärretyiksi, tulevaisuuden diktaattorit oppivat epäilemättä yhdistämään sen metodit niihin tauottomiin huvituksiin, jotka lännessä uhkaavat nykyään hukuttaa joutavuuksien mereen sen rationaalisen propagandan, joka on oleellista yksilöllisen vapauden säilymiselle ja demokraattisten laitosten eloonjäämiselle."

VIII

Kun Huxley kirjoitti kirjaansa Sääli uutta sukupolvea, oli Hitlerin ja kansallissosialismin kukistumisesta kulunut aikaa vasta hieman toistakymmentä vuotta. Neuvostoliiton stalinistinen diktatuuri oli edelleen voimissaan. Huxley pohtii fasismin massapsykologiaa ja toteaa kansan joutuneen Hitlerin nerokkaassa propagandassa eräänlaisen massamyrkytyksen uhriksi.

Hitlerin ja Stalinin diktatuurit eivät ole kehittynessä maissa myöhemmin saaneet enää vastaavassa muodossa jalansijaa, mutta eräänä hyvin toimivaksi osoittautuneena massamyrkytyksen muotona voidaan pitää modernia mainontaa.

Huxleyn mukaan diktatuuri pysyy hengissä "vetoamalla, ei järkeen eikä valistuneen oman edun valvontaan vaan intohimoihin ja ennakkoluuloihin, niihin mahtaviin 'kätkettyihin voimiin', kuten Hitler niitä nimitti, jotka piilevät jokaisen ihmisen alitajunnan syvyyksissä."

Mutta samoilla alueilla operoi myös januskasvoinen mainonta. Kehittynyt mainonta ei myy tuotetta vaan mielikuvia, kosmeettisten aineiden valmistajat eivät myy 'lanoliinia' vaan toivoa. Ja mainonnan menetelmät olivat puolestaan jo 1950-luvun lopulla valjastettu politiikan käyttöön: "Yhdysvaltain molemmat puolueet kaupallistavat ehdokkaansa ja vaalikysymykset samoin metodein, joita liikemaailma on kehittänyt saadakseen tuotteensa kaupaksi."

Lopputuloksena on Huxleyn mukaan siis alitajuntaan ja mielikuviin perustuvaa mainontaa ja hygieenisiä, tuotteistettuja poliitikkoja: "Nykyään käytettävät metodit poliittisen ehdokkaan kaupallistamiseksi, ikäänkuin hän olisi hajujenpoistaja, antavat äänestäjäkunnalle takeen siitä, ettei se milloinkaan tule kuulemaan totuutta mistään asiasta."

IX

Hitlerin demagogia ja mainonnan politiikkaan asti tunkeutuvat lonkerot ovat Huxleylle esimerkkejä ihmismielten joukkomuokkauksen menetelmistä, mutta tätä mielenmuokkausta voidaan jalostaa myös yksilötasolle Pavlovin koirakokeiden viitoittaman ehdollistamisen avulla. Tämän ehdollistamisen keinoarsenaaliin Huxley lukee kemialliset mielenmuuntajat, alitajuisen taivuttelun ja uniopetuksen.

Huxleyn vuonna 1931 kirjoittamassa Uljaassa uudessa maailmassa ihmiset käyttivät kemiallisena mielenmuuntajana somaa, jonka esikuvan Huxley oli löytänyt Veda-kirjoista ja Intian vanhojen arjalaisten valloittajien uskonnollisissa rituaaleissa käytetystä huumeyrtistä. Uljaan uuden maailman soma "synnytti autuuden tunteen, johti suurempina annoksina näkyjen näkemiseen ja kolmen tabletin syömisen jälkeen vaivutti virkistävään uneen. Ja kaikki tämä kävi päinsä ilman, että sielu tai ruumis olisi mitenkään joutunut kärsimään."

Mutta mielihyvävaikutusten ohella ja niiden ansiosta soma oli samalla diktaattorin arsenaalin voimakkaimpia hallintavälineitä. "Yksilöjen järjestelmällinen huumaaminen valtion hyväksi (...) oli maailmanvalvojien politiikan kannatinpylväitä. Päivittäinen soma-annos oli suojakeino henkilökohtaista sopeutumattomuutta, yhteiskunnallista levottomuutta ja kumouksellisten aatteiden levittämistä vastaan.

Kun Huxley vuonna 1957 kirjoitti kirjaansa Sääli uutta sukupolvea oli sekä mielialalääkkeiden että synteettisten huumeiden kehittämisessä astuttu aimo harppaus eteenpäin. LSD 25 oli kehitetty ihmelääkkeeksi ja huumeeksi, joka oli laillinen 60-luvun loppupuolelle ja jonka haittavaikutuksia vielä ei tiedostettu. Kaikki tiedämme nyt LSDn tuhoisat haittavaikutukset mutta sen jälkeen käyttöön on otettu yhä uusia mielialalääkkeitä, aluksi voimakkaammin riippuvuutta aiheuttavia ja nyttemmin toisen sukupolven masennusläkkeitä, joista riippuvuus on lähinnä psyykkistä, mutta jotka alkavat kuulua kehittyneissä maissa joka kodin lääkekaapin vakiovarustukseen.

Huxley varoittaa tulevia sukupolvia yhä pidemmälle kehitetyistä kemiallisista mielenmuuntajista: "Näitä keksintöjä voidaan, kuten kaikkia muitakin, käyttää joko oikein tai väärin. Ne saattavat auttaa psykiatria hänen taistelussaan mielisairauksia vastaan, mutta ne saattavat auttaa myös diktaattoria hänen taistelussaan vapauden tukahduttamiseksi. Todennäköistä on kuitenkin (koskapa tiede on jumalaisen puolueetonta), että ne sekä orjuuttavat että vapauttavat, parantavat ja tuhoavat samalla kertaa", Huxley toteaa sarkastisesti.

X

Hieman yli puoli vuosisataa sitten Aldous Huxley kirjoitti kirjassaan Sääli uutta sukupolvea:

”Aikakaudellemme on annettu monia lisänimiä – ahdistuksen aika, atomiaika, avaruusaika. Yhtä hyvällä syyllä sitä voisi nimittää televisiokiihkon ajaksi, sentimentaalisten jaaritusten ajaksi tai äänilevysankarien ajaksi.”

Mitäpä Huxley tuumisi, nähdessään ja eläessään meidän aikaamme nyt... Hän näkee uhkatekijöiksi coca-colan ja popcornin, freudilaisen alitajuisen taivuttelun, alitajuntaan vaikuttavat suggessiot ja kaupallisten propagandistien vaikutusyritykset (piiloviestit) uhrien tajuntaan:

”Tehokkaimpia ei-rationaalisen taivuttelun metodeja tietoisuuden kynnyksen yläpuolella on vetoaminen mielleyhtymiin, assosiaatioihin. Propagandisti assosioi mielivaltaisesti valitsemansa tuotteen, ehdokkaan tai aatteen johonkin käsitteeseen tai henkilökuvaan, jota useimmat tietyn kulttuurin piirissä elävät ihmiset pitävät ehdottomasti hyvinä. Niinpä kauneus voidaan mielivaltaisesti assosioida mihin hyvänsä raivaustraktoreista virtsaneritystä edistäviin aineisiin asti...”

Poliitikkojen tuotemerkkeihinhän kuuluu vaikkapa hymy, rehellisyys ja uskottavuus – mutta ennen kaikkea suggeroiva mielikuva ihanteesta, jota poliitikko kaupittelee ja jonka avulla hän saattaa muovata heidän tunteitaan ja mielipiteitään, ilman että he lainkaan käsittävät, mitä hän tekee.

Huxley liittää uhkakuviin myös 1950-luvulla psykologiassa trendikkään ”uniopetuksen” idean ja kysyy lopulta, pystyvätkö demokraattiset laitokset selviytymään näiden ammattitaitoisten mielenmuokkaajien myyräntyöstä, ”jotka ovat läpikäyneet tieteellisen koulutuksen sekä yksilöjen että joukkojen hyväksikäytössä?” Voiko kasvatus neutralisoida ihmisen alttiutta suggerointiin, voiko laki valvoa ihmisten suggeroitavuuden hyväksikäyttöä?

XI

Niin. Voiko ihminen? Pystyykö ihminen? Ja mitä hän voi ja mitä hänen pitäisi tehdä. Tässä Huxley on ehkä neuvottomimmillaan. Kuten hän jo alussa toteaa: ”vapauden vihollisia käsittelevä aihepiiri on suunnattoman laaja”. Mutta entä vapauden puolustuskeinot, niitä jää jäljelle vähän, ehkä vain yksi tai kaksi.

Yksi on vapauden arvo: kasvatus vapauteen – joka sisältää myös kielen ja mielen tarkkuuden propagandistisia pyrkimyksiä vastaan. Toinen on rakkauden ja myötätunnon arvo – joka on kaikille ihmisolennoille yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja asunto. Ja lopulta ymmärryksen arvo, jota ilman rakkaus on voimaton ja vapaus saavuttamattomissa.

”Mitä voimme tehdä? Voimme kasvattaa itseämme vapauteen – kasvattaa paljon paremmin kuin nykyään. Mutta vapaus, kuten olen pyrkinyt osoittamaan, on monilta tahoilta uhattuna, ja nämä uhat ovat monenlaatuisia – väestötilastollisia, yhteiskunnallisia, poliittisia, psykologisia...”

”Maailmassa on vielä jonkin verran vapautta jäljellä. Monet nuoret ihmiset eivät tosin näytä arvostavan vapautta. Mutta jotkut meistä uskovat yhä, etteivät ihmiset voi ilman vapautta tulla täysin inhimillisiksi ja että vapaus on siksi ensisijaisen arvokas. Kenties ne voimat, jotka nyt uhkaavat vapautta, ovat liian mahtavia, jotta niitä voitaisiin kovinkaan kauan vastustaa. Mutta meidän velvollisuutemme on tehdä kaikki voitavamme niiden vastustamiseksi.”

Kirjoja hyllystäni: Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea osa I

I

1900-luvun merkittävimpinä tieteisromaaneina voitaneen melko yksimielisesti pitää Aldous Huxleyn tulevaisuusfiktiota ”Uljas uusi maailma” sekä George Orwellin tieteisromaania ”Vuonna 1984”. Huxleyn ”Uljas uusi maailma” (The Brave New World) ilmestyi 1932, Orwellin ”Vuonna 1984” julkaistiin vuonna 1948. Molemmat romaanit ovat edelleen ajankohtaisia, ehkä ajankohtaisempia kuin koskaan, vaikka Orwellin kirjan ”Vuonna 1984” nimen mukainen viimeinen käyttöpäivä onkin mennyt jo ja Huxleyn kirjan aikakehys joskus 500-600 j.F. (jälkeen Fordin) on vielä kaukana edessäpäin.

Huxleyn ja Orwellin romaanit ovat lähtökohdiltaan eräissä suhteissa samanlaisia. Molemmat ovat Science fictionia, joka tähtää maahan ja jonka päähenkilönä on ihmiskunta. Molemmat ovat myös kauhuskenaarioita. Niiden tulevaisuudennäkymät ovat ihmiskunnan kannalta lohduttomat. Ne kuvaavat totalitaristista maailmaa, jossa yksilöiltä on riistetty vapauden mahdollisuus, mutta tätä totalitarismia toteutetaan kirjoissa täysin päinvastaisilla tavoilla.

Orwell kuvaa kaikkialle lonkeronsa ulottavaa valvontayhteiskuntaa, jossa yhteiskuntakoneisto tukahduttaa pakolla yksilöllisen vapaan ajattelun. Huxleyn kirjassa taas kuvataan uutta uljasta maailmaa, jossa ihmistä muokataan täydellisemmäksi geenitekniikan avulla. Ihmiset alistetaan ja hallitaan tekemällä heidät riippuvaiseksi mielihyvästä, somasta, massaviihteestä ja seksistä.

II

Kumpaakaan edellämainituista kirjoista ei ole kirjahyllyssäni. Sen sijaan Aldous Huxleyn esseekokoelma ”Sääli uutta sukupolvea” kirjahyllystäni löytyy. Sen alkuteos ”Brave New World Revisited” ilmestyi vuonna 1958. Suomennos on vuodelta 1961. Sen esseiden tamatiikka kiertyy Uljaan uuden maailman ja Orwellin 1984:n ympärille. Huxley vertailee näiden kahden fiktion ajatuksia ja toteutumista nyt 1950-luvun lopun reaalimaailman näkökulmasta. Sitä kirjaa tässä käsittelen. Esseekokoelmassaan Huxley päätyy siihen johtopäätökseen, että hänen utopiansa on toteutumassa varmemmin kuin Orwellin visio.

”George Orwellin Vuonna 1984 toi silmiemme eteen tulevaisuudenkuvan, johon oli projisoitu nykyisyys, mikä merkitsi stalinismia, ja läheinen menneisyys, joka sai kokea natsismin kukoistuskauden. Uljas uusi maailma oli kirjoitettu ennen Hitlerin valtaanpääsyä Saksassa ja ennen Neuvostoliiton tyrannian esiinmarssia. Vuonna 1931 järjestelmällinen terrorismi ei ollut vielä sellainen ahdistava aikakauden tunnus kuin miksi se oli tullut vuonna 1948, eikä oman mielikuvitukseni luoma diktatuuri ollut niin brutaali kuin se mitä Orwell niin mestarillisesti kuvaa. Vuoden 1948 perspektiivistä Vuonna 1984 vaikutti pelottavan vakuuttavalta. Mutta tyrannitkin ovat sentään kuolevaisia ja olosuhteet muuttuvat.”

”Mutta jos lähdemme siitä otaksumasta, että suurvallat joten kuten voivat pidättyä tuhoamasta meitä, voimme sanoa, että tällä hetkellä vaakakuppi kallistuisi pikemminkin Uljaan uuden maailman kuin Orwellin luoman tulevaisuudenkuvan puolelle”, Huxley päättelee.

Vuonna 2011 tätä kirjoittaessani olen itsekin samaa mieltä Huxleyn kanssa. Valitettavasti. Kahdesta kauhukuvasta ihmiskunta on kulkenut kohti sitä kauhistuttavampaa.

III

Huxley katsoo maailmaa 1950-lopun perspektiivistä takautuen Uljaan uuden maailman ja Vuonna 1984 utopioihin, tarkastellen miten maailma on toteutunut kirjoittamishetkeen mennessä, mutta peilaten niitä myös tulevaan, ihmiskunnan tulevaisuuden uhkakuviin.

Huxley käsittelee ihmiskunnan suuria tulevaisuudenkysymyksiä ja uhkia sellaisilla otsikoilla kuin ”Liikakansoitus”, ”Heikkenevä sukukuntamme”, ”Liiallinen organisaatio”, ”Propaganda demokraattisessa yhteiskunnassa”, ”Propaganda diktatuurivaltiossa”, ”Mainonnan kahdet kasvot”, ”Aivopesu”, ”Kemialliset mielenmuuntajat”, ”Alitajuinen taivuttelu”, ”Uniopetus”, ”Kasvatus vapauteen” ja ”Mitä voimme tehdä?”

Huxley itse toteaa esipuheessa: ”Vapautta ja sen vihollisia käsittelevä aihepiiri on suunnattoman laaja, ja se, mitä olen kirjoittanut, on tietenkin liian vähän tehdäkseen sille täyttä oikeutta; mutta olen ainakin kosketellut monia ongelman eri näkökohtia. (…) Olen jättänyt pois tutkielmastani eräitä vapauden vihollisia (mikä ei johdu siitä että ne olisivat merkityksiltään vähäpätöisiä, vaan mukavuussyistä ja siitä, että olen käsitellyt niitä aiemmin) nimittäin varustautumisen ja militarismin (...) ne univormupukuisten poikien, valkoisten, mustien, ruskeiden ja keltaisten, muodostamat loppumattomat rivistöt, jotka marssivat tottelevaisina kohti yhteistä hautaa.”

Vuoden 2011 näkökulmasta voin vain todeta Huxleyn vision uhkakuvat pääosin toteutuneiksi lukuunottamatta kemiallisten mielenmuuntajien esiinmarssia, mikä on lainsäädännöllä estetty varsinaisten huumeiden käyttömuodossa, mutta korvattu masennus- ja mielialalääkkeillä. Ainoa mikä ei Huxleyn kirjassa ole alkuunkaan toteutunut on osasto: ”Mitä voimme tehdä?” Olemme edelleen pystysuoraan matkalla helvettiin.

IV

Päällimmäisenä Huxleyn kuvaamissa ongelmissa on liikakansoitus. Vuonna 1931 ”Uljaan uuden maailman kirjoittamisen maapallon väkiluku oli noin 2 miljardia. Neljännevuosisata myöhemmin ”Sääli uutta sukupolvea” kirjan kirjoittamisen aikoihin maapallon väestömäärä oli 2,8 miljardia. Tältä pohjalta Huxley osittain maalaisjärjellä osittain mm. lääketieteen kehitykseen sekä puhtaan veden saatavuuden paranemiseen liittyen Huxley arvioi paljon tarkemmin kuin monet myöhemmät futurologit maapallon väestömääräksi vuosituhannen vaihteessa noin 5,5 miljardia. (Tosiasiassa 6,1 miljardia vuionna 2000, 6,89 miljardia nyt vuonna 2011 ja noin 9 miljardia vuonna 2050.)

Huxley enakoi, että ihmiskunta ei ilman jonkinlaista totalitarismia kestäisi kun kasvun rajat tulervat vastaan. Siinä hän oli osittain väärässä. Olemme selviytyneet näihin asti luonnonvaroja ja kolmatta maailmaa riistämällä, maata, vettä ja ilmaa saastuttaen, ilmastonmuutoksen uhkaamina mutta mistään välittämättä eteenpäin porskuttaen. Toisaalta: Huxley ei ennakoi, missä vaiheessa liikakansoitus muuttuu kestämättömäksi aiheuttaa väistämättömän selkkauksen ja totalitaristisen pakkovallan.

”Kaikki diktatuurit eivät synny samalla tavoin. Uljaasen uuteen maailmaan johtaa lukuisia teitä, mutta niistä kenties suorin ja lavein tie on se tie, jota nyt kuljemme, tie, joka käy jättiläislukujen ja kiihtyvän lisääntymisen kautta.”

V

Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman nerokkaimpia keksintöjä on järjestelmällinen rodunjalostaminen ja rodunheikentäminen geeniteknologian avulla. Ihmistuotantoon jaettu karkeasti kahteen lahkoon, valioihmisalkioihin joista jalostettiin alfa-, beeta- ja jopa alfaplus-ihmisiä. Toisaalta ”kastittomia”, jotka oli hedelmöitetty alempitasoisilla siittiö- ja munasoluilla ja käsitelty niitä vielä alkoholi- ja proteiinimyrkyillä niin että nämä ihmiset olivat miltei inhimillisen tason alapuolella, mutta saattoivat suoriutua yksinkertaisista töistä.

Alempiarvoisten ihmisten, työmuurahaisten, massaa hallinnoitiin sallimalla heille estoton ja vilkas kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen kanssa, heitä viihdytettiin jatkuvin huvituksin ajatuksia herättämättömällä massaviihteellä ja heidän uskollisuutensa varmistettiin riippuvuutta aiheuttavalla, hyvää oloa tuottavalla huumeella somalla. Kirjassa ”Sääli uutta sukupolvea” Huxley palaa teemaan; hän pohtii lääketieteen ja hyönteismyrkkyjen kehitystä, jotka parantavat elinolosuhteita, mutta samalla heikentävät sukukuntaamme.

”Sillävälin eteemme on noussut mitä järkyttävin moraalinen ongelma. Me tiedämme ettei pyrkimys hyvään oikeuta väärien keinojen käyttämistä. Mutta mitä on sanottava niistä nykyään niin usein esiintyvistä tilanteista, joissa hyvien keinojen käyttö johtaa lopputuloksiin, jotka osoittautuvat vahingollisiksi?”

Huxley kirjoitti kirjaansa ”Sääli uutta sukupolvea” yli 50 vuotta sitten, aikana jolloin DDTtä pidettiin ydinaseiden ja ydinteknologian ohella eräänä ihmiskunnan suurimmista keksinnöistä. DDTn uskottiin ratkaisevan maatalouden tuholaisongelmat. Niin se ratkaisikin, mutta nyt tiedämme mitä kaikkea muuta se sai aikaan: Hiroshiman ja Nagasagin kaltaisen joukkotuhon eliökunnassamme.

Huxleyn jo 1931 esittämä ajatus geeniteknologiasta rodunjalostuksessa sen sijaan piilee tänäkin päivänä edelleen nurkan takana. Me syömme jo geenimuunneltua viljaa, syömme sillä ruokittuja ja tehokasvatettuja nautoja ja sikoja, onko vain ajan kysymys, milloin yhteiskunnassa siirrytään kehittämään myös geenimuunneltuja ihmisiä? Ja mitä tapahtuu sen jälkeen? Ollaanko hyvässä tarkoituksessa avaamassa Pandoran lipasta yhtenä askeleena ihmiskunnan tuhon tiellä?

”Me olemme vaikean eetillisen ongelman sokkeloissa, ja ulospääsy vaatii kaiken älymme ja kaiken hyvän tahtomme”, Huxley maalaa vuonna 1958. Niissä sokkeloissa me olemme edelleen, tänäänkin.