I
prologi
hiekkaan hautautuneelle ajalle
Jonain määrittelemättömänä
aikakautena
ennen kuin kukaan oli keksinyt
aurinkokelloa mittaamaan tunteja
tiimalasia valuttamaan hiekkaa
Kun oli vain meriä
tyhjä manner
ja ainoastaan yksi satelliitti
kiertämässä sitä, kuu
Pieni vesieläin ui kömpelösti
liimautui kallion kylkeen
piirsi vaatimattoman merkin
itsestään kiveen, jäi siihen
kiven kirjoitukseksi
Vesi vaihtoi paikkaa ja laski
olento nousi maihin, kasvoi
kehittyi, muuttui lopulta
itsensä näköiseksi, tähtäsi
avaruuteen
kaiken aikaa eli epävarmuuden
vallassa, etsi jotain, joku löysi
II
jonakin iltana,
kun kävelet meren rantaan,
ryhdyt kuuntelemaan tuulta,
kärsivällisesti...
Löysin rannasta, hiekkaan uponneena
kivien seasta, läheltä veden rajaa
vanhan kirjakäärön
papyruskaislaa, pergamentin
historiallisen kartan
tekstin jotain tunematonta kieltä
Vein kirjoituksen kotiini
kuivasin huolellisesti
luin valoa vasten
ratkaisin kielen
selvitin puuttuvat kohdat
Kesti vuosia ennen kuin ymmärsin
tekstin
Että elämän jatkaminen
ei olisi mahdottomampaa
kuin elämä itse
Jossakin meren rannalla
täytyy olla paikka misssä seisoa
täydellisessä hiljaisuudessa
että oppisi taas tuntemaan
meren, kaatosateen
maailman, itsensä
että ihminen tästä pimeydestä
syntyisi
tietämättömyydestä, hiljaisuudesta
nousisi ja kuulisi harvasiipisten
lintujen
äänet niiden lentäessä meren yli
Muistini ulottuu kauemmas
historiaan, aikakausiin
joissa laji syntyy
nousee tietämättömyydestä, pimeästä
Joen penkereellä
kumararyhtinen, pelokas
eläimennahkaan pukeutunut olento
pysähtyy, katselee vettä
yrittää selvittää sen olemusta
valmistaa pyydykset kalojen
vangitsemiseen, manaa ja rukoilee
jumalia
uhraa, osoittaa kunnioitustansa joelle
tulvajärvestä tuulastaa saaliin
Olen syntynyt aikakausia sitten
aina etsinyt tietä
kevyempään elementtiin
vedestä nousin maan pinnalle
en sen sisään
Nyt seison irrallisena
veden, maan ja taivaan rajaviivassa
tunnen sivullisuuteni
luonnon loputtomaan vuoropuheluun
Sukellan kehityksen virrassa
pyörteissä kamppailen
lajina olen ollut olemassa
aina vuorovaikutuksessa
aina jatkun
nousen pintaan haukon, hengitän
käännyn virtaa vastaan
ja hengitän vettä
unohdan luonnonlait
en pysy pinnalla koskaan
uppoan ja upotan kaiken
mikä virrassa kamppailee
minun kanssani
Tunkeudun syvemmälle lajini muistiin
esihistoriaan, aikaan
jolloin joki syntyi
alkukotiin, vesieläimeen
joka vaistoaa maan pinnalta
uusia mahdollisuuksia elää
kylkiviiva-aistilla
siimamaisilla ulokkeilla
silmien tyhjillä verkoilla
varovasti hahmotan kuvaa tästä
kaikesta
tunnustelen ympärilleni
tajunnan hermoradoilla yritän käsittää
veden hidas virtaaminen
eri olomuotojen läpi
unen, todellisuuden ja elämän
loputon kiertokulku
lumen sulamistapahtuma
Joki tulvii, tulvajärvet
Pysähdyn meren äärelle
miettimään virtaamisteoriaa
kaikki virtaa, vedessä
tuultenkatkaisema kaisla
virtaa veteen
Seison meren äärellä
painan jalkani syvemmälle maahan
juurrun, virtaan, hengitän
olen puu
Olen maa, olen elämää
suonia joita pitkin
maa virtaa minuun, virtaan alas
vuorovaikutuksessa
kaiken kanssa, olen kaikkea
Olen vain huokosia ihossa
solujen välissä olevia aukkoja,
molekyylejä
atomin sisällä olevaa tyhjää
Kaikki virtaa minun lävitseni
virran mukana kuljen kaikkialle
Kohmettuneena seison
virran rannalla, siinä
missä joki yhdistyy mereen
syvältä kouraisee jostain
tunnen sivullisuuteni
katselen veden ja jään
loputonta vuoropuhelua
kastan käteni jäiseen veteen
vastavirtaan synnytän pyörteen
kauhon vettä tyhjiin käsiin
vahingoitan joen elämänrytmin
Syvällä kirkkaassa
vedenkaltaisessa nesteessä
hengitän järjestelmällä
joka ei muistuta ihmisen
eikä kalojen menetelmiä
Yritän mitata matkaa kaikkialle
en tiedä kahlaanko, sukellanko vai uin
minä vain kuljen
koska minun ihanteenani
on olla matkalla
siemenen ajatus on kasvaa puuksi
linnun ajatus lentää
kaiken keskellä etsin
ihmiselle jotain tarkoitusta
Kuljen ominaispainottomana eteenpäin
on vain tämä hengitys
kirkasta syksyn valoa
puiden lehdistä hengitän
Näen itseni lakeudella
jolle valo lankeaa kuin luonnostaan
pilviä ei näy
kaikkialla on liikkumatonta
hiljaisuutta
jolla puhkon reikiä ajan kalvoon
kehitän uutta näkemysjärjestelmää
missä irtaudutaan aikasidonnaisuudesta
ollaan nykyistä paljon vahvempia
On hetkiä jotka mittaavat
äärettömyyttä
koska ne ovat äärettömiä
niissä aika menettää merkityksensä
elää kelloon sitoutumatta
vuosia laskematta, päiviä muistamatta
rajattomalla lakeudella
kokemusten ja niiden käsittämisen
ikuisuudessa
Irrottaudun, irtaudun väkisin
tähtien ja avaruuden kehästä
heittäydyn ylöspäin
kehityksen virrasta
korkealle, etsin kirkkaita lähteitä
kevyttä ja syvää valoa
käsitän olemassaoloni
pyrkimykseksi johonkin ja nousen
hengitän kevyesti ja olen ilmaa
pisara kaikkeutta
tähtien ja avaruuden virtaa
III
Jatkan matkaani, tulen meren rantaan,
rannassa, lähellä maihinlaskupaikkaa,
maassa tyhjiä silakkalaatikoita,
ilmassa lokkeja, savustetun kalan
haju...
Vähän pohjoisemmassa
meren rannalla
lähellä maan, veden ja taivaan
rajaviivaa
sumussa
Jokin pelästyttää lokit
lentoonlähtöäänet
kaklattavat
lintuja ei näy
Rannalla vene kumollaan
kissa juoksee kyyryisenä sen alle
Minä jatkan matkaa
pohjalaudat hilseilevät
kissa katselee taivaalle
sumussa
Kannan kaulassani savista lintua
jos siihen puhaltaa se soi
haurasta ja epäpuhdasta ääntä
Naurulokki lentää torin yli
sen siivenkärjet taittavat
kirkasta valoa, kirjoittavat
siniselle taivaalle oudon mantran
Meri on vielä melkein jäässä
harmaalokkien parvi lentää
pohjoista kohti hajanaisena
Linnut huutelevat kirkkaaseeen ilmaan
matalasti: tao, tao
Sumussa merenrantapuu
tuo mieleen kuluneen hetken
jossain toisessa paikassa, puun
juurella
oksat japanilaisessa akvarellissa
oppinut katselemassa lahden yli
vene on hirtetty rantaan
taidokkain solmuin, kaislat taipuvat
ja kuvastuvat veteen
silta leikkautuu hämärään
ruokokerttusen ääni soi lahden yli
etsit hetkelle jotain merkitystä
oppinut on häviämässä näkymättömiin
Viisaat istuvat puun varjossa
päiväkausia, keskustelemassa jostain
minkä he tuntevat tärkeäksi
Koko ajan sataa, heidän viittansa
kastuvat läpikotaisin
lierihatut valuvat vettä
silti eivät viisaat hievahdakaan
Leipää on vähän
he murtavat sitä ja syövät
viiniä riittää, he juovat
istuvat melkein hievahtamatta
kumartuneena, puun juurella
selvittämässä olennaisimpia asioita
Viisaat eivät tiedä mitä
ulkopuolella
tapahtuu. He vain istuvat
he eivät tahdo menettää mahdollista
viisautta
Kävelen rannalla, jossa vesi on
huuhtonut kivet, seulonut hiekan
kuluttanut ja uurtanut omat merkit
pyyhkinyt pois ja kirjoittanut
uudestaan
etsin ihanteellista kiveä
jonka esikuva
(Platonin käsityksen mukaan)
on pyöreä ja taivaassa
2500 vuotta sitten
Välimeren rannalla
Sokrates kumartui samalla tavalla
piirtämään hiekkaan kirjoituksia
jotka aallot sitten huuhtovat pois
Platon piirsi papyrukseen
vaivalloisesti 70 teosta
joilla määritteli maailmankaikkeuden
jotkut niistä ovat säilyneet
väite että jokaisella kappaleella
on ihanteellinen esikuvansa
minä kahlaan vaivalloisesti
kivistä rantaa kauemmas, etsin
Etsin taas lähteitä
joihin joskus olen kirjoittanut
kevyttä valoa
Hauras nuorukainen kumartuu
kuin juodakseen
ihastuu veden kirkkauteen
tai kuvaansa veden kirkkaudessa
Ennen kuin vuodenajat vauhtuvat
hän on muuttunut myytiksi
jonka korvista kasvaa kukkia
Mutta minun lähteeni ovat valottomat
istun kumartuneena kauan
en huomaa, miten lumet
satavat selkääni
Lähteen pinta vetäytyy jäähän
minä jäykistyn, olen kumartunut
jähmettynyt ja kylmä
lähteen äärellä
vanhan jääpartaisen kuolleen näköinen
Tuuli ja puut soittavat toistensa
urkuja
kaikkialla soi, minä seison
rantakalliolla, liikkumattomana
valo taittuu toiseen asentoon
ja kivien uurteet tulevat esiin
uurteet ovat kirjoitusta
vesi kuluttaa, hauraaseen kiveen
tummia kirjaimia harmaata taustaa
vasten
hieroglyfeja, sanskriittia
(tutkia vanhoja merkkejä, tulkita
jotain tuntematonta kieltä)
hitaasti valo taittuu näkymättömiin
IV
Meriruoho soi, puu virtaa
rannalla, vesi ui,
aallot rantaveteen
kuvastuvat
Tavata itsensä hiljaisessa paikassa
kuuntelemassa hiljaisuutta itsessään
(Kolme päivää makasin
liikkumattomana
miettien omaa kuolinrunoani
- mitään erityistä ei tullut
mieleen)
Hengittää syksyistä ilmaa
voimakkaasti tai heikosti
suhteellisesti, itsensä painoisena
(Nousin ylös ja kävelin merenlahdelle
keräämää rantaan ajautuneita
kaisloja
- en ymmärrä miksi)
Tuntematta varmuutta tai epävarmuutta
olemalla
Alistuminen maan hengelle
alistuminen ilman hengelle
alistuminen veden hengelle
rakkaus, nöyryys, ymmärtäväisyys
Kolme ominaisuutta
ja kolme elementtiä
ei ole olemassa mitään
tuntemattoman kotiseutua
Ota ilma sellaisena kuin se on
- hengitä sitä
Ota vesi sellaisena kuin se on
- kasta kätesi siihen
Ota maa sellaisena kuin se on
- tallaa paljaat varpaasi pehmeään
saveen
Kunnioita maata, vettä, ilmaa
Sinä olet osa niistä
ne hallitsevat sinua
sinä et hallitse mitään
Nöyryys opettaa ymmärtämään
kunnioittaminen on tietoa
Kolme ominaisuutta
kolme elementtiä
Alistuminen maan hengelle
alistuminen ilman hengelle
alistuminen veden hengelle
Sanomani, kokemani
tuntemani ja näkemäni
ne ovat yhtä
sillä ne ovat osa minua
ja minä olen osa
veteen uppoava kivi
joen rannassa laulava lintu
vesi, metsä, tunturi, paju
sielujen rikkonaisuus
Minulla on kädessäni:
ruokohuilu. pajuhuilu. bambuhuilu.
kaislahuilu
En osaa soittaa
Ruohonkorsihuilusta ei lähde ääntä
Hiljaisuus ja joenranta ovat mykkiä
Tuulet ovat murtaneet kaislan
Etsiä itseään? Olla hiljaisessa
paikassa
missä veden hengityksen vielä kuulee
Koota sirpaleista mosaiikkia
Pienessä kalastajakylässä, meren
rannalla
kun katselen kalastajaveneiden
kotiinpaluuta
rannalle, maihinlaskun aikaan
V
Kumarrun kivelle,
upotan hiukseni viileään veteen:
Kaste.
Kohotan jälleen pääni ja tunnen
miten vesi valuu hartioitani pitkin
alas.
On tullut lintujen sulkasadon kuukausi
Eilen istuin liikkumattoman
veden äärellä liikkumattomana
Jossakin hyppäsi kala
synnytti veteen laajenevia renkaita
Liikkumattoman veden äärellä
melkein liikkumattoman:
Tukkasotka ui kahden poikasensa kanssa
rauhallisesti, väreitä synnyttämättä
Pohjoisesta etelään, ylhäältä alas
joen lähteiden painamana
kellui hitaasti höyhen
Ilma enteilee muutosta
on taas viileää
Metsästäjä etsii kaislikosta
sopivaa tähtäyspaikkaa
Illalla alkaa lohduttomasti sataa
Tunsin suurempaa yksinäisyyttä kuin
meri
kahlasin autiompia rantoja kuin jumalat
Epäröin, valutin rantaveteen
suolaisia ja kuivia lohkareita
tukahdutettua itkua
Epätoivoni oli harvasiipisen linnun
epätoivoa
sen räpistellessä rikkonaisin siivin
myrskyn vaurioittamana
aution kalpeavaahtoisen meren yli
Kuka rannalta poimi käteensä onton
kiven
kuka heitti sen veteen; uppoava sydän
mutta heinäsirkat hiljenevät jo
tuuli laantuu, katujen varsilla
ikkunat yksi kerrallaan pimenevät
koira haukkumisensa lopettaa
avoimista ovista ei pihoihin
enää kantaudu riitelyn ääntä
kuu synkän pilven sisälle peittyy
jo vaikenee
pelästyneenä lintu oksallaan
Veden pinnassa säännönmukaisesti
laajenevat kivien väreet
peittävät alleen
kelluslehtiset kasvit
käden joka rannalta
niitä hetki sitten tavoitti
onton kiven, veteen uppoavan
tuskallisemman kuin moni sydän
rasahtavan oksan, siipien liikkeen
hätääntyneen linnun pakoäänen
Maisema muuttuu vähitellen
kaksiväriseksi hämäräksi
Minä nousen korkeammalle
penkereelle jolta voin nähdä kauas
lakeuden, latomeren
Yksinäinen koira juoksee
pitkin niittyä edestakaisin
Peltopyypari pelästyy lentoon
Ilmaan jää kaikumaan
jonkin lokin muuttoääni
ilta, hämärä
äänten hiljaisuus ja kirkkaus
On niin viileää, että ei haluta
kävellä kauas
kuitenkin kuljen sateessa
meren äärelle
kiviselle sillalle katsomaan aaltoja
Tuulet ovat kuljettaneet leviä rantaan
löyhkää selluloosalta ja kalalta
On niin pimeää että merta ei näy
Kuitenkin valmistaudun kuuntelemaan
myös toisenlaisia viestejä
radioaaltoja ilman vastaanotinta
meren ja avaruuden ääniä tai
äärettömyyttä
Lähetys säröilee, pään sisällä
tunnen radioaktiivisia häiriöitä
Levät paiskautuvat rantakivelle
ainoankaan linnun huuto ei kuulu
aaltojen läpi, on syksyistä, enteilee
syysmuuttoa, muutosta, muutoksen on
pakko tulla
että kohina lakkaisi
VI
Poimi rannalta pehmeä ja märkä kivi
ota se käteen, kuvittele kiven
sykkivän
vuosituhansien rytmiä, tunnustele!
Kuuntele kylmän sydämen ääntä
kädessäsi, rannalla.
Kuljen taas sitä pientä polkua pitkin
sitä jonka varrelta, pajusta
harakanpesä hävitettiin
emo pelotettiin lentoon
munat heitettiin kiveen
kuorenkappaleiden keskelle
jäi kostea keltainen läiskä
alkusolu, elämää
Linnunsydän kylmässä rinnassa
minun kädessäni, sykkii heikosti
ohut elämänlanka
katkeamasillaan
Lokinpoikanen kallionkolossa
kylmää kiveä vasten, sokea
Kita ammollaan, siiventyngillään
haparoiden. Yö tulee, pimeä. Kivi
jäätyy
Meri on öljylauttoja
emo ei enää tule takaisin
miten käy? Linnunsydän
kylmässä rinnassa
Öljymeressä, vedessä, rantaviivalla
hiekalla, kallionkolossa
lokinpoikanen on jähmettynyt ja kylmä
sen silmiin on lyöty kivet
sen suusta valuu kettinkiä
se on sokea sillä se on syntynyt
sokeana
se ei päästä ääntäkään
sillä kuolema on mykkä
On jo härää, rantakivessä
enää en tahdo nähdä kirjoituksia
Ahvenenruoho kasvaa syvemmällä kuin
ennen
vesi on aina sameampaa
silakka ei enää ui rannikolle
Sumu ja ilta hämärtävät maiseman
enkä enää voi tarkkaan nähdä mihin
astun
Pienet mustat koteloetanat
parahtavat joka kerta
murskautuessaan sandaalieni alle
Tästä huomiseen
minun on mahdottomampi elää kuin
lintujen
hiljaisuus ja meri murtavat minua
Jalkani rikkovat rannassa
ohutkuorisia simpukoita
Yö tuli niin hiljainen
Sokeina syntyneiden lintujen
en kuullut enää vaikertavan
VII
epilogi
hiekkaan hautautuneelle ajalle
Tulee aika jolloin on vain meriä
tyhjä manner
jota lukemattomat satelliitit
kiertävät, hylättyä avaruusromua
Merenkulkijoita ei enää ole
rantaan huuhtoutuneena
suolaveden syövyttämänä
raudankappale
jostakin uponneesta laivasta
Kukaan ei mittaa aikaa
auringonkehä kiertää vääjäämätöntä
rataansa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti