maanantai 24. kesäkuuta 2013

Keijo Nevaranta: Lintujen silmissä kivien kylmyys (1982)



prologi
hiekkaan hautautuneelle ajalle



Jonain määrittelemättömänä aikakautena
ennen kuin kukaan oli keksinyt
aurinkokelloa mittaamaan tunteja
tiimalasia valuttamaan hiekkaa

Kun oli vain meriä
tyhjä manner
ja ainoastaan yksi satelliitti
kiertämässä sitä, kuu

Pieni vesieläin ui kömpelösti
liimautui kallion kylkeen
piirsi vaatimattoman merkin
itsestään kiveen, jäi siihen
kiven kirjoitukseksi

Vesi vaihtoi paikkaa ja laski
olento nousi maihin, kasvoi
kehittyi, muuttui lopulta
itsensä näköiseksi, tähtäsi avaruuteen
kaiken aikaa eli epävarmuuden
vallassa, etsi jotain, joku löysi




II

jonakin iltana,
kun kävelet meren rantaan,
ryhdyt kuuntelemaan tuulta,
kärsivällisesti...



Löysin rannasta, hiekkaan uponneena
kivien seasta, läheltä veden rajaa
vanhan kirjakäärön
papyruskaislaa, pergamentin
historiallisen kartan
tekstin jotain tunematonta kieltä

Vein kirjoituksen kotiini
kuivasin huolellisesti
luin valoa vasten
ratkaisin kielen
selvitin puuttuvat kohdat

Kesti vuosia ennen kuin ymmärsin tekstin



Että elämän jatkaminen
ei olisi mahdottomampaa
kuin elämä itse

Jossakin meren rannalla
täytyy olla paikka misssä seisoa
täydellisessä hiljaisuudessa

että oppisi taas tuntemaan
meren, kaatosateen
maailman, itsensä

että ihminen tästä pimeydestä syntyisi
tietämättömyydestä, hiljaisuudesta
nousisi ja kuulisi harvasiipisten lintujen
äänet niiden lentäessä meren yli



Muistini ulottuu kauemmas
historiaan, aikakausiin
joissa laji syntyy
nousee tietämättömyydestä, pimeästä

Joen penkereellä
kumararyhtinen, pelokas
eläimennahkaan pukeutunut olento
pysähtyy, katselee vettä
yrittää selvittää sen olemusta

valmistaa pyydykset kalojen
vangitsemiseen, manaa ja rukoilee jumalia
uhraa, osoittaa kunnioitustansa joelle
tulvajärvestä tuulastaa saaliin



Olen syntynyt aikakausia sitten
aina etsinyt tietä
kevyempään elementtiin

vedestä nousin maan pinnalle
en sen sisään

Nyt seison irrallisena
veden, maan ja taivaan rajaviivassa
tunnen sivullisuuteni
luonnon loputtomaan vuoropuheluun



Sukellan kehityksen virrassa
pyörteissä kamppailen
lajina olen ollut olemassa
aina vuorovaikutuksessa
aina jatkun

nousen pintaan haukon, hengitän
käännyn virtaa vastaan
ja hengitän vettä
unohdan luonnonlait

en pysy pinnalla koskaan
uppoan ja upotan kaiken
mikä virrassa kamppailee
minun kanssani



Tunkeudun syvemmälle lajini muistiin
esihistoriaan, aikaan
jolloin joki syntyi
alkukotiin, vesieläimeen
joka vaistoaa maan pinnalta
uusia mahdollisuuksia elää

kylkiviiva-aistilla
siimamaisilla ulokkeilla
silmien tyhjillä verkoilla
varovasti hahmotan kuvaa tästä kaikesta
tunnustelen ympärilleni
tajunnan hermoradoilla yritän käsittää

veden hidas virtaaminen
eri olomuotojen läpi
unen, todellisuuden ja elämän
loputon kiertokulku
lumen sulamistapahtuma

Joki tulvii, tulvajärvet



Pysähdyn meren äärelle
miettimään virtaamisteoriaa
kaikki virtaa, vedessä
tuultenkatkaisema kaisla
virtaa veteen

Seison meren äärellä
painan jalkani syvemmälle maahan
juurrun, virtaan, hengitän
olen puu

Olen maa, olen elämää
suonia joita pitkin
maa virtaa minuun, virtaan alas
vuorovaikutuksessa
kaiken kanssa, olen kaikkea

Olen vain huokosia ihossa
solujen välissä olevia aukkoja, molekyylejä
atomin sisällä olevaa tyhjää
Kaikki virtaa minun lävitseni
virran mukana kuljen kaikkialle



Kohmettuneena seison
virran rannalla, siinä
missä joki yhdistyy mereen

syvältä kouraisee jostain
tunnen sivullisuuteni

katselen veden ja jään
loputonta vuoropuhelua

kastan käteni jäiseen veteen

vastavirtaan synnytän pyörteen
kauhon vettä tyhjiin käsiin
vahingoitan joen elämänrytmin



Syvällä kirkkaassa
vedenkaltaisessa nesteessä
hengitän järjestelmällä
joka ei muistuta ihmisen
eikä kalojen menetelmiä

Yritän mitata matkaa kaikkialle
en tiedä kahlaanko, sukellanko vai uin
minä vain kuljen
koska minun ihanteenani
on olla matkalla

siemenen ajatus on kasvaa puuksi
linnun ajatus lentää
kaiken keskellä etsin
ihmiselle jotain tarkoitusta

Kuljen ominaispainottomana eteenpäin
on vain tämä hengitys
kirkasta syksyn valoa
puiden lehdistä hengitän



Näen itseni lakeudella
jolle valo lankeaa kuin luonnostaan
pilviä ei näy
kaikkialla on liikkumatonta

hiljaisuutta
jolla puhkon reikiä ajan kalvoon
kehitän uutta näkemysjärjestelmää
missä irtaudutaan aikasidonnaisuudesta
ollaan nykyistä paljon vahvempia

On hetkiä jotka mittaavat äärettömyyttä
koska ne ovat äärettömiä
niissä aika menettää merkityksensä

elää kelloon sitoutumatta
vuosia laskematta, päiviä muistamatta
rajattomalla lakeudella
kokemusten ja niiden käsittämisen
ikuisuudessa



Irrottaudun, irtaudun väkisin
tähtien ja avaruuden kehästä
heittäydyn ylöspäin
kehityksen virrasta

korkealle, etsin kirkkaita lähteitä
kevyttä ja syvää valoa

käsitän olemassaoloni
pyrkimykseksi johonkin ja nousen

hengitän kevyesti ja olen ilmaa

pisara kaikkeutta
tähtien ja avaruuden virtaa



III

Jatkan matkaani, tulen meren rantaan,
rannassa, lähellä maihinlaskupaikkaa,
maassa tyhjiä silakkalaatikoita,
ilmassa lokkeja, savustetun kalan haju...



Vähän pohjoisemmassa
meren rannalla
lähellä maan, veden ja taivaan rajaviivaa
sumussa

Jokin pelästyttää lokit
lentoonlähtöäänet
kaklattavat
lintuja ei näy

Rannalla vene kumollaan
kissa juoksee kyyryisenä sen alle
Minä jatkan matkaa
pohjalaudat hilseilevät
kissa katselee taivaalle
sumussa



Kannan kaulassani savista lintua
jos siihen puhaltaa se soi
haurasta ja epäpuhdasta ääntä

Naurulokki lentää torin yli
sen siivenkärjet taittavat
kirkasta valoa, kirjoittavat
siniselle taivaalle oudon mantran

Meri on vielä melkein jäässä
harmaalokkien parvi lentää
pohjoista kohti hajanaisena
Linnut huutelevat kirkkaaseeen ilmaan
matalasti: tao, tao



Sumussa merenrantapuu
tuo mieleen kuluneen hetken
jossain toisessa paikassa, puun juurella

oksat japanilaisessa akvarellissa
oppinut katselemassa lahden yli

vene on hirtetty rantaan
taidokkain solmuin, kaislat taipuvat
ja kuvastuvat veteen

silta leikkautuu hämärään
ruokokerttusen ääni soi lahden yli

etsit hetkelle jotain merkitystä
oppinut on häviämässä näkymättömiin



Viisaat istuvat puun varjossa
päiväkausia, keskustelemassa jostain
minkä he tuntevat tärkeäksi

Koko ajan sataa, heidän viittansa
kastuvat läpikotaisin
lierihatut valuvat vettä
silti eivät viisaat hievahdakaan

Leipää on vähän
he murtavat sitä ja syövät
viiniä riittää, he juovat

istuvat melkein hievahtamatta
kumartuneena, puun juurella
selvittämässä olennaisimpia asioita

Viisaat eivät tiedä mitä ulkopuolella
tapahtuu. He vain istuvat
he eivät tahdo menettää mahdollista viisautta



Kävelen rannalla, jossa vesi on
huuhtonut kivet, seulonut hiekan
kuluttanut ja uurtanut omat merkit
pyyhkinyt pois ja kirjoittanut uudestaan

etsin ihanteellista kiveä
jonka esikuva
(Platonin käsityksen mukaan)
on pyöreä ja taivaassa

2500 vuotta sitten
Välimeren rannalla
Sokrates kumartui samalla tavalla
piirtämään hiekkaan kirjoituksia
jotka aallot sitten huuhtovat pois

Platon piirsi papyrukseen
vaivalloisesti 70 teosta
joilla määritteli maailmankaikkeuden
jotkut niistä ovat säilyneet
väite että jokaisella kappaleella
on ihanteellinen esikuvansa

minä kahlaan vaivalloisesti
kivistä rantaa kauemmas, etsin



Etsin taas lähteitä
joihin joskus olen kirjoittanut
kevyttä valoa
Hauras nuorukainen kumartuu
kuin juodakseen
ihastuu veden kirkkauteen
tai kuvaansa veden kirkkaudessa

Ennen kuin vuodenajat vauhtuvat
hän on muuttunut myytiksi
jonka korvista kasvaa kukkia

Mutta minun lähteeni ovat valottomat
istun kumartuneena kauan
en huomaa, miten lumet
satavat selkääni

Lähteen pinta vetäytyy jäähän
minä jäykistyn, olen kumartunut
jähmettynyt ja kylmä
lähteen äärellä
vanhan jääpartaisen kuolleen näköinen



Tuuli ja puut soittavat toistensa urkuja
kaikkialla soi, minä seison
rantakalliolla, liikkumattomana

valo taittuu toiseen asentoon
ja kivien uurteet tulevat esiin

uurteet ovat kirjoitusta
vesi kuluttaa, hauraaseen kiveen

tummia kirjaimia harmaata taustaa vasten
hieroglyfeja, sanskriittia

(tutkia vanhoja merkkejä, tulkita
jotain tuntematonta kieltä)

hitaasti valo taittuu näkymättömiin



IV

Meriruoho soi, puu virtaa
rannalla, vesi ui,
aallot rantaveteen
kuvastuvat



Tavata itsensä hiljaisessa paikassa
kuuntelemassa hiljaisuutta itsessään

(Kolme päivää makasin liikkumattomana
miettien omaa kuolinrunoani
- mitään erityistä ei tullut mieleen)

Hengittää syksyistä ilmaa
voimakkaasti tai heikosti
suhteellisesti, itsensä painoisena

(Nousin ylös ja kävelin merenlahdelle
keräämää rantaan ajautuneita kaisloja
- en ymmärrä miksi)

Tuntematta varmuutta tai epävarmuutta
olemalla



Alistuminen maan hengelle
alistuminen ilman hengelle
alistuminen veden hengelle

rakkaus, nöyryys, ymmärtäväisyys

Kolme ominaisuutta
ja kolme elementtiä
ei ole olemassa mitään
tuntemattoman kotiseutua

Ota ilma sellaisena kuin se on
- hengitä sitä
Ota vesi sellaisena kuin se on
- kasta kätesi siihen
Ota maa sellaisena kuin se on
- tallaa paljaat varpaasi pehmeään saveen

Kunnioita maata, vettä, ilmaa
Sinä olet osa niistä
ne hallitsevat sinua
sinä et hallitse mitään
Nöyryys opettaa ymmärtämään
kunnioittaminen on tietoa

Kolme ominaisuutta
kolme elementtiä

Alistuminen maan hengelle
alistuminen ilman hengelle
alistuminen veden hengelle



Sanomani, kokemani
tuntemani ja näkemäni
ne ovat yhtä
sillä ne ovat osa minua
ja minä olen osa

veteen uppoava kivi
joen rannassa laulava lintu
vesi, metsä, tunturi, paju

sielujen rikkonaisuus



Minulla on kädessäni:
ruokohuilu. pajuhuilu. bambuhuilu. kaislahuilu
En osaa soittaa
Ruohonkorsihuilusta ei lähde ääntä

Hiljaisuus ja joenranta ovat mykkiä
Tuulet ovat murtaneet kaislan



Etsiä itseään? Olla hiljaisessa paikassa
missä veden hengityksen vielä kuulee
Koota sirpaleista mosaiikkia

Pienessä kalastajakylässä, meren rannalla
kun katselen kalastajaveneiden kotiinpaluuta
rannalle, maihinlaskun aikaan



V

Kumarrun kivelle,
upotan hiukseni viileään veteen: Kaste.
Kohotan jälleen pääni ja tunnen
miten vesi valuu hartioitani pitkin alas.



On tullut lintujen sulkasadon kuukausi
Eilen istuin liikkumattoman
veden äärellä liikkumattomana
Jossakin hyppäsi kala
synnytti veteen laajenevia renkaita

Liikkumattoman veden äärellä
melkein liikkumattoman:
Tukkasotka ui kahden poikasensa kanssa
rauhallisesti, väreitä synnyttämättä
Pohjoisesta etelään, ylhäältä alas
joen lähteiden painamana
kellui hitaasti höyhen

Ilma enteilee muutosta
on taas viileää
Metsästäjä etsii kaislikosta
sopivaa tähtäyspaikkaa
Illalla alkaa lohduttomasti sataa



Tunsin suurempaa yksinäisyyttä kuin meri
kahlasin autiompia rantoja kuin jumalat
Epäröin, valutin rantaveteen
suolaisia ja kuivia lohkareita
tukahdutettua itkua

Epätoivoni oli harvasiipisen linnun epätoivoa
sen räpistellessä rikkonaisin siivin
myrskyn vaurioittamana
aution kalpeavaahtoisen meren yli



Kuka rannalta poimi käteensä onton kiven
kuka heitti sen veteen; uppoava sydän

mutta heinäsirkat hiljenevät jo
tuuli laantuu, katujen varsilla
ikkunat yksi kerrallaan pimenevät
koira haukkumisensa lopettaa
avoimista ovista ei pihoihin
enää kantaudu riitelyn ääntä

kuu synkän pilven sisälle peittyy
jo vaikenee
pelästyneenä lintu oksallaan

Veden pinnassa säännönmukaisesti
laajenevat kivien väreet
peittävät alleen
kelluslehtiset kasvit
käden joka rannalta
niitä hetki sitten tavoitti

onton kiven, veteen uppoavan
tuskallisemman kuin moni sydän

rasahtavan oksan, siipien liikkeen
hätääntyneen linnun pakoäänen



Maisema muuttuu vähitellen
kaksiväriseksi hämäräksi
Minä nousen korkeammalle
penkereelle jolta voin nähdä kauas
lakeuden, latomeren

Yksinäinen koira juoksee
pitkin niittyä edestakaisin
Peltopyypari pelästyy lentoon
Ilmaan jää kaikumaan
jonkin lokin muuttoääni

ilta, hämärä
äänten hiljaisuus ja kirkkaus



On niin viileää, että ei haluta kävellä kauas
kuitenkin kuljen sateessa
meren äärelle
kiviselle sillalle katsomaan aaltoja
Tuulet ovat kuljettaneet leviä rantaan
löyhkää selluloosalta ja kalalta
On niin pimeää että merta ei näy

Kuitenkin valmistaudun kuuntelemaan
myös toisenlaisia viestejä
radioaaltoja ilman vastaanotinta
meren ja avaruuden ääniä tai äärettömyyttä
Lähetys säröilee, pään sisällä
tunnen radioaktiivisia häiriöitä

Levät paiskautuvat rantakivelle
ainoankaan linnun huuto ei kuulu
aaltojen läpi, on syksyistä, enteilee
syysmuuttoa, muutosta, muutoksen on pakko tulla
että kohina lakkaisi



VI

Poimi rannalta pehmeä ja märkä kivi
ota se käteen, kuvittele kiven sykkivän
vuosituhansien rytmiä, tunnustele!
Kuuntele kylmän sydämen ääntä
kädessäsi, rannalla.



Kuljen taas sitä pientä polkua pitkin
sitä jonka varrelta, pajusta
harakanpesä hävitettiin

emo pelotettiin lentoon
munat heitettiin kiveen
kuorenkappaleiden keskelle
jäi kostea keltainen läiskä

alkusolu, elämää



Linnunsydän kylmässä rinnassa
minun kädessäni, sykkii heikosti
ohut elämänlanka
katkeamasillaan

Lokinpoikanen kallionkolossa
kylmää kiveä vasten, sokea

Kita ammollaan, siiventyngillään
haparoiden. Yö tulee, pimeä. Kivi jäätyy

Meri on öljylauttoja
emo ei enää tule takaisin
miten käy? Linnunsydän
kylmässä rinnassa



Öljymeressä, vedessä, rantaviivalla
hiekalla, kallionkolossa

lokinpoikanen on jähmettynyt ja kylmä
sen silmiin on lyöty kivet
sen suusta valuu kettinkiä
se on sokea sillä se on syntynyt sokeana
se ei päästä ääntäkään
sillä kuolema on mykkä



On jo härää, rantakivessä
enää en tahdo nähdä kirjoituksia

Ahvenenruoho kasvaa syvemmällä kuin ennen
vesi on aina sameampaa
silakka ei enää ui rannikolle



Sumu ja ilta hämärtävät maiseman
enkä enää voi tarkkaan nähdä mihin astun

Pienet mustat koteloetanat
parahtavat joka kerta
murskautuessaan sandaalieni alle



Tästä huomiseen
minun on mahdottomampi elää kuin lintujen
hiljaisuus ja meri murtavat minua
Jalkani rikkovat rannassa
ohutkuorisia simpukoita



Yö tuli niin hiljainen
Sokeina syntyneiden lintujen
en kuullut enää vaikertavan



VII

epilogi
hiekkaan hautautuneelle ajalle



Tulee aika jolloin on vain meriä
tyhjä manner
jota lukemattomat satelliitit
kiertävät, hylättyä avaruusromua

Merenkulkijoita ei enää ole
rantaan huuhtoutuneena
suolaveden syövyttämänä
raudankappale
jostakin uponneesta laivasta

Kukaan ei mittaa aikaa
auringonkehä kiertää vääjäämätöntä rataansa









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti