Luonnonfilosofian juurilla

Ralph Waldo Emerson: Luonto

(alkuteos: Nature 1836)

esipuhe ja suom. Antti Immonen

23°45 niin&näin -lehden filosofinen julkaisusarja

Tampere 2002

Amerikkalainen filosofi ja esseisti Ralph Waldo Emerson (1803-1882) julkaisi klassikkoteoksensa Nature vuonna 1836. Emerson oli Henry David Thoreaun vanhempi aikalainen, ystävä ja oppi-isä. Vuonna 1832 Emerson oli eronnut papinvirasta todettuaan epäuskonsa eräitä kirkon opinkappaleita kohtaan. Matkusteltuaan tämän jälkeen Euroopassa hän muutti vuonna 1835 Thoreaun syntymäkaupunkiin Concordiin, josta muodostui hänen ja Thoreaun ansiosta jonkinlainen Uuden Englannin älyllinen keskus. Ennen pitkää Emerson sai lisänimen ”Concordin tietäjä”.

Concordissa Thoreau ja Emerson vaeltelivat yhdessä. Täällä syntyivät modernin ympäristönsuojelun ja ympäristöfilosofian pioneeriteokset, kuten nyt käsilläoleva Emersonin Nature, teos joka julkaistiin suomeksi vihdoin noin 165 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Luonto on teos, jota ei ole liialla sivumäärällä pilattu, Antti Immosen mainion esipuheen ja viitetietojen kera kirjassa on 92 sivua. Se on runollinen essee luonnosta ja ylistyslaulu luonnolle. Sen suosio ja merkitys sekä ympäristöfilosofiassa että modernissa ympäristöajattelussa on ollut yhtä perustavanlaatuinen kuin ajan kulutusta kestäväkin.

”Luonnossa yritetään osoittaa, että ihminen ja luonto ovat saman todellisuuden eri ilmenemismuotoja. Tämä lähtökohta saattaa tuntua nykyisin itsestäänselvältä. On kuitenkin huomattava, että Emersonin kirja ilmestyi ennen Charles Darwinin Lajien synnyn (1859) aiheuttamaa mediakohua, ja Luonnon kontekstina oli pitkälti sen ajan filosofinen, materialistien ja idealistien välinen kiista todellisuuden luonteesta”, muistuttaa Antti Immonen.

Emerson on kirjailijana ennen muuta esseisti, sanoisin runoilija. Hänen esseensä eivät pyrikään lähestymään analyyttisen filosofisen kirjoittamisen tai tieteellisen esseen lokeroita. Hän kirjoittaa kielellisesti hyvin kaunista kaunokirjallista esseetä, josta löydän sukulaisuutta esimerkiksi virolaisen nykyrunoilijan Jaan Kaplinskin esseisiin. Järjen yläpuolelle Emerson nostaa hengen, joka on peräisin luonnosta. Hän on pappi joka saarnaa ihmisen luontoyhteyttä aikakautena, jolloin teollistuminen ja koneellistuminen ovat ajan yleinen henki.

”Emersonille ihminen on kehittyvä henki maailmanhengessä, joka ei kuitenkaan ole itseriittoinen ilman ihmistä. Luonto ja sielu – aine ja henki – ovat toinen toisiaan tarvitsevia todellisuuden osapuolia. Ei ole mitään yhteistä hyppyä aineesta henkeen, vaan liukuva, prosessinkaltainen rajapinta jatkuvasti uutta oppivan ihmisen sisällä”, kuvailee Antti Immonen.

Materialismin ja idealismin välisessä kiistassa Emerson asettuu selkeästi idealismin puolelle, vaikka ei hyväksykään sen ajan yleisiä idealistisia johtopäätöksiä, vaan vie luontosuhteen ja luonnonkäsityksen näitä pidemmälle. Emerson on idealisti (kuten itse väitän) ja 'transscendentalisti', jos 'transscendenssista' pyyhitään pois sen kantilaiset merkitykset (kuten Egon Friedell Uuden ajan kulttuurihistoriassa määrittelee).

II

Egon Friedell käsittelee Uuden ajan kulttuurihistoriassa sekä Emersonia että hänen aikalaistaan ja runoilijaystävää Carlyle'a, ja näin sanamaalailee Friedell - impressionistinen kulttuurihistorioitsija - verratessaan toista sanamaalaria Emersonia Carlyle'iin:

”Molemmat vaikuttivat luonnonvoiman tapaisesti, mutta Carlyle'in alkuvoimainen hyöky muistuttaa kuohuvaa virtaa, joka tulvien rantojensa yli tempaa kaiken mukaansa, kun taas Emersonin hengen poljento on niittyjoen vienon vierinnän kaltaista, joen, joka hitaana ja rauhallisena uurtaa itselleen uomansa.”

Emersonin filosofiaa Friedell ei ryhdy seikkaperäisesti selvittämään, koska Emerson selittää itse itsensä:

”On tarkoituksetonta, jopa mahdotonta kuvailla Emersonin filosofiaa, sillä kuten kristalli tai maisema se kuvailee ja selittää itse itsensä. Hänen lauseensa ovat olemassa, valmistelemattomina, keskustelemattomina, kuin sumuisesta syvyydestä tulevat merimiesten tiedoitusmerkit. Hän esiintyi aikana, jolloin Amerikka jo oli kokonaan amerikkalaistumassa, ja asetti koneen todellisuutta vastaan sydämen todellisuuden.”

”Mutta mies joka kutsuu kaikki vaivalloisesti hankitut todellisuudet ajatuksen ja uskon tuomioistuimen eteen, ei suinkaan saa olla uneksija ja hautoja, joka höyrylaivojen ja jäähdytyslihan, puhelimen ja latomakoneen korvaukseksi tarjoaa pari viheliäistä pilvilinnaa, vaan hänen täytyy todellisen elämän realismin keskeltä kehittää korkeammat ja rikkaammat maailmankatsomuksensa.”

Jos Friedell ei määrittelekään Emersonin filosofiaa, joka tässä suhteessa on määrittelemätön, itseensäsulkeutunut ja itsensäselittävä, hermeettinen siinä mielessä, niin Emersonin runoilijalaadun hän kuitenkin määrittelee, korostaa Emersonin kielenkäytön kuvavoimaisuutta, ”jollainen on henkilöillä joiden ei tarvitse etsiä kuviaan.”

”Hän on ehdoton impressionisti: tyyliltään, sommittelultaan, ajattelultaan. Hän ei esitä ajatuksiaan tietyn loogillisen tai taiteellisen rakennelman puitteissa, vaan siinä luonnollisessa ja usein tilapäisessä järjestyksessä, mikä niillä on juuri hänen päässään. Hän tuntee vain väliaikaisia mielipiteitä, silmänräpäystotuuksia. Hän ei milloinkaan uhraa yhdenkään ainoan sanan, lauseen tai ajatuksen totuutta kokonaisuuden arkkitehtonisuudelle.”

”Emersonille ei voida tehdä vastaväitteitä. Hänen vakuuttava voimansahan perustuu juuri siihen, että hän kirjoittaa kaiken sisäisen äänensä sanelun perusteella eikä lisää mitään. Hän pysyy hiljaa, kuuntelee sydäntään ja kirjoittaa sen mukaan.”

III

Jos Emersonin filosofiaa kerran on mahdoton ulkopuolelta määritellä sen tarkemmin, niin katsotaanpa sitten mitä hän itse esseessään Luonto sanoo, mikä on se kristalli jota hän kantaa mukanaan. Alkajaisiksi Emerson kohottaa katseensa tähtitaivaalle ja hänen mieleensä juolahtaa, että ilmakehä on tehty läpinäkyväksi, jotta ihmiset saisivat tuntea taivaankappaleissa pysyvästi ylevän läsnäolon.

Luonto on Emersonin mielestä jotain täsmällistä ja runollista. Vaikka ihmiset voivat omistaa peltotilkkuja ja maata, he eivät voi omistaa maisemaa, joka tällä seudulla avautuu. Tällä maisemalla, horisontilla, on ominaisuuksia, joita voi omistaa korkeintaan runoilija, jonka katseessa kaikki erilliset osat sulautuvat yhdeksi.

Emersonin mielestä maailmankaikkeus muodostuu luonnosta ja sielusta. ”Sen vuoksi tarkkaan ottaen kaikki mikä on meistä erillistä, kaikki minkä filosofia eriyttää ei-minäksi – sekä luonto että taide, kaikki muu, muut ihmiset ja oma keho – on luokiteltava luonto-nimen alle.” Emerson käyttääkin esseessään luonto-nimeä kahdessa merkityksessä, sekä sanan yleisessä että hänen omassa luonnolle antamassa filosofisessa merkityksessä rinnan ja sekaisin.

Emerson jakaa maailman ja luonnon luokituksen neljään eri kategoriaan: hyötyyn, kauneuteen, kieleen ja oppiin.

Hyödyt ovat näistä katergorioista tavallaan alhaisin, hyöty sisältää kaikki ne edut, joista aistit ovat velkaa luonnolle. Alhaisuudestaan huolimatta aistihyöty on kuitenkin omassa lajissaan täydellistä, ja ainoa luonnon tarkoitus, jonka kaikki ihmiset ymmärtävät.

Aistihyötyä ylevämmälle tasolle päästään kauneuden käsitteessä. Antiikin kreikkalaiset kuvasivat maailman sanalla kosmos, kauneus. Kauneuden lähteenä luonto on ylivoimainen mestari ja sen tuottama ilo johtuu katsojan silmästä, joka on etevin sommittelija eheyttäen syvyysvaikutelmallaan muodot, ja valosta ”joka herättää aistit eräänlaisella äärettömyydellään valon ja avaruuden suhteen”.

Se luonnon kauneus jonka silmä voi nähdä on kuitenkin vain luonnon vähäisin osa. Korkeamman henkisen elementin läsnäolo on olennaista luonnon kauneuden täydellistymiselle. Ja tässä Emerson löytää jumallisuuden ja uskon. Näkyvissämme oleva taivas ja maa todistavat Jeesuksesta.

Mutta edelleen kauneuden voi nähdä myös järjen ja ajattelun kohteena. Älylliset ja toiminnalliset voimat näyttävät kuitenkin olevan perättäisiä ja toisensa poissulkevia. Luonnon kauneus uudistaa itseään mielessä, mutta ei suinkaan hedelmättömän mietiskelyn vuoksi vaan jonkin uuden luomiseksi. Taideteoksen tuottaminen valaisee ihmisyyden mysteeriä. Niinpä Emersonin mukaan taideteos on jonkinlainen yleistys tai yhteenveto maailmasta. Maailma on hänen mielestään olemassa sielulle tyydyttääkseen kauneuden janoa.

Kolmas luonnon kategoria on siis kieli. Luonto liikuttaa kieltä kolmella tasolla: Sanat ovat olemisen merkkejä, tietyt luonnolliset tosiseikat ovat tiettyjen henkisten tosiseikkojen symboleja ja tärkeimpänä luonto on hengen symboli. Kaikkien sanojen alkuperä palautuu Emersonin filosofiassa jälleen luontoon. Maailma on vertauskuvallinen. Puheen osat ovat metaforia, koska luonnon kokonaisuus on ihmismielen metafora. Hengellä on tarve näyttää itsensä aineen muodossa. Ja tässä tullaan taas jumaluuteen. Näkyvä todellisuus on Emersonille vain näkymättömän todellisuuden äärilaita tai kehä.

Viimeisenä tulemme oppiin. Luonto on oma opinalueensa. Samalla se on kaikki oppimateriaali, mitä meillä on. Luonto koulii meitä älyperäisten totuuksien ymmärtämiseen. Aistein havaittavien objektien kohtaaminen on jatkuvaa oppimista erilaisuudesta, samanlaisuudesta, peräkkäisyydestä, olemisesta, kasvavasta järjestyksestä, yksittäisen muuttumisesta yleiseksi ja moninaisten voimien yhdistämisestä kohti yhtä ainoaa päämäärää.

Luonnosta, sen tutkimuksesta, saavutetun tietonsa avulla ihminen saa nähdä luomistyön taustat ja oman etuoikeutensa olla! Tuo oivallus jalostaa häntä. Luonnon kauneus säteilee hänen omasta rinnastaan. Kun ihminen näkee sen, hänestä tulee suurempi ja maailmankaikkeudesta vähäisempi. Kun ajan ja avaruuden lait sisäistetään, niiden suhteet katoavat. Eettinen ominaislaatu puolestaan tunkeutuu luonnon luihin ja ytimiin, ikään kuin se olisi kaiken nimenomainen tarkoitus. Jokainen luonnollinen tapahtumasarja on jonkin moraaliarvostelman ilmikuva. Moraalilaki sijaitsee luonnon keskipisteessä säteillen pitkin maailman piiriä.

IV

Emerson käsittelee Luonnossa myös idealismia. Totesin alussa että materialismin ja idealimin välisessä kiistassa hän asettuu selkeästi idealismin puolelle mutta luontokäsityksessään ylittää sen. Tuon ajan eräs filosofinen kiistakysymys – onko todellisuutta olemassa vai ei – ohittuu olankohatuksella: ”Onko luonto sinänsä olemassa vai pelkästään mielen ilmestyksenä – onko sillä mitään merkitystä, kun luonto kuitenkin yhtä aikaa on sekä käytännöllistä että nöyryyttä herättävää? Onpa luonto mitä hyvänsä, pidän sitä niin kauan ideaalisena, kunnes kykenen osoittamaan aistieni erehtymättömyyden.” Luonto asettaa mielelle kuitenkin kolme ongelmaa : Mitä on aine? Mistä se tulee? Mikä sen tarkoitus on? Idealismi pystyy vastaamaan vain ensimmäiseen näistä.

”Idealistinen teoria on tavanomaista uskoa hyödyllisempi, koska se esittää maailman mielen kannalta parhaasta näkökulmasta.Itse asiassa se on sekä spekulatiivinen että käytännöllinen, järjen, filosofian ja hyveen, näkökulma. Hyveen mielelle alistama maailma näyttää aina ajatuksen valossa vain ilmiöltä. Idealismi näkee maailman Jumalassa. Se ei pidä ihmisiä ja asioita, liikkeitä ja tapahtumia, maita ja uskontoja atomien ja tapahtumien kivuliaasti toistensa perään kasautuneena menneisyyden iänikuisena mateluna, vaan yhtenä suurena Jumalan sielunravinnoksi maalaamana tauluna ikuisuuden silmänräpäystä varteen.”

Törmäämme jälleen Jumalaan ja henkeen jonka ilmausta luonto pohjimmiltaan on. Luonto tuo mieleen täydellisyyden viestien aina hengestä. Kerroin alussa että Emerson erosi papinvirasta todettuaan epäuskonsa eräitä kirkon opinkappaleita kohtaan. Kuten Luonnon sivuilta paljastuu hän ei kuitenkaan kadottanut uskoa Jumalaan ja maailmaan. ”Emerson näyttää paradoksaalisesti päin vastoin luopuneen pappisurastaan, koska hänen uskonnollinen näkemyksensä vahvistui”, huomauttaa Antti Immonen.

Emerson itse pohtii lopputulemana luonnon tarkoitusta: ”Kun aikamme ajatuksen teitä taivallettuamme havahdumme kysymään, mistä aine on peräisin, mikä sen tarkoitus on, monet totuudet kohoavat esiin tietoisuutemme uumenista. Opimme että korkein ilmestyy ihmissielulle, että mittaamaton maailmanhenki – joka ei ole vain viisautta, rakkautta, kauneutta tai voimaa – on se jokin minkä vuoksi ja mitä varten kaikki oliot ovat olemassa. Opimme, että henki on luoja, joka täyttää koko luonnon, eikä henki vaikuta ihmiseen ulkoapäin, ajassa ja avaruudessa, vaan hänen lävitseen.”