Klaus Kinski ja kyltymätön rakkauden himo

Klaus Kinski

Tarvitsen rakkautta

Kirjayhtymä 1991

Suom. Markku Mannila

Päätin kerrankin kirjoittaa kirjaesittelyn lukematta lainkaan itse kirjaa, ainoastaan takansiesittelyn ja yhden satunnaisesti avatun aukeaman sekä siitä kuulemieni juttujen ja hatarien muualta poimittujen muistikuvien pohjalta. Näinhän kriitikot hyvin yleisesti tekevätkin, mutta minulla on ollut paha tapa ensin lukea aiheena oleva kirja ja kirjoittaa siitä vasta sitten. Nyt teen siis omasta tavastani poikkeuksen.

Mutta ennen kuin siirryn käsittelemään Klaus Kinskiä ja hänen omaelämäkertaaansa Tarvitsen rakkautta, joudun tekemään pienen mutkan ja kerron, miten rakastuin intohimoisesti Nastassja Kinskiin vuonna 1979 nähdessäni Kristiinankaupungin elokuvateatteri Bio Duxin mainoskaapissa julisteen Roman Polanskin elokuvasta ”Tess – viattomuuden aika” siinä kohtasin ensimmäistä kertaa HÄNET - elämäni suuren rakkauden - Nastassja Kinskin. Kinski nimittäin näytteli elokuvan pääosaa ja julisteen kuva oli eroottisin valokuva mitä olin (ja olen) eläessäni nähnyt. Rakkauteni leimahti välittömästi.

Kinski oli tuota elokuvaa tehdessään 16-vuotias ja minä julisteen nähdessäni 21-vuotias. Lemmentoiveeni Nastassja Kinskin suhteen karahtivat kuitenkin karille, kun kuulin että näyttelijättärellä oli jo suhde itseään 28 vuotta vanhemman miehen kanssa, nimittäin ohjaaja Roman Polanskin. Myöhemmin olen huomannut että Natassja Kinski on aina tarvinnut ja valitettavasti saanut rakkautta huomattavasti itseäni vanhemmilta miehiltä. Rakkauteni jäi siis yksipuoliseksi, mutta elämäni suuri rakkaus hän oli siitä lähtien ja on ikuisesti, sillä SUURTA RAKKAUTTA mikään ei voi tuhota.

Vasta paljon myöhemmin tutustuin Klaus Kinskiin, joka on Nastassja Kinskin isä ja Euroopan hulluin näyttelijä. Hän oli luottonäyttelijä Werner Herzogin elokuvissa, joka puolestaan on Euroopan hulluin elokuvaohjaaja. Puhun preesensissä vaikka en tiedä elävätkö he enää; heidän elokuvansa elävät joka tapauksessa. Niin asiaan palatakseni. Kuin intohimoista ja kuolematonta rakkautani pilkatakseen nyt työpöydälläni avaamattomana lojuvan Klaus Kinskin omaelämäkerran nimi on ”Tarvitsen rakkautta”.

Kirja kulkeutui mukaani kirjastosta yläkerran naapurin suosittelemana: ”Siinä pannaan joka sivulla, paitsi muistaakseni yhdellä aukeamalla.” ”Mitäs sillä yhdellä aukeamalla sitten tehdään.” ”Siinä Kinski irtisanoutuu pääosan esittäjän roolista kesken Herzogin Fitzcarraldon kuvauksen. Sen aukeaman Kinski pakenee pitkin Amazonin sademetsiä Herzogia, joka metsästää Kinskiä takaisin työsuhteeseen kiväärin kanssa: 'Sinähän et irtisanoudu. Tässä kiväärissä on kuusi luotia sinua varten ja yksi minua varten', Herzog maanittelee.

Joskus aikoja sitten olen puolestani nähnyt tv:sssä hurjan dokumentin Fitzcarraldon teosta. Siinä kuvausryhmä joutui säälimättömän ohjaajan ruoskimana työskentelemään henkensä kaupalla ja hengenvaarallisissa olosuhteissa. Kuvausten aikana kaksi intiaania kuolikin. Elokuvan pääosan esittäjäksi Herzogin olisi ollut mahdotonta saadakaan ketään muuta kuin toisen yhtä hullun, Klaus Kinskin.

Niin nämä kaksi omilla saroillaan Euroopan hulluimmat yksilöt toimivat aisaparina lopulta Herzogin kaikissa keskeisimmissä elokuvissa. Koska kukaan muu ei olisi suostunut näyttelemään pitkäjänteisesti niin pähkähullun ohjaajan kuin Werner Herzogin ohjauksessa eikä kukaan muu olisi suostunut ohjaamaan niin kahelia näyttelijää kuin Klaus Kinski oli, kuten he itse outoa parisuhdettaan väljästi mukaillen ovat määritelleet.

Mutta itse Kinskin elämäkerran pääasiaan palatakseni. Siis panemiseen. Kun epäilen yläkerran naapurin liioittelevan väittäessään, että joka sivulla kirjassa pannaan, hän hakee yläkerrasta tämän 495-sivuisen opuksen. Hän pyytää minua avaamaan kirjan miltä tahansa sivulta. Se aukeaa sivuilta 206-207. Sivu 206 alkaa näin: ”Juomme itsemme humalaan, jotta kestäisimme koettelemuksen. Esityksen aikana Sonja tarttuu aitiossa käteeni ja vie sen paljaalle vitulleen. Hän vinkuu ja röhkii kuin sika. Vaikka olen juovuksissa, minulta tulee heti, ja housuni pullottavat vielä silloinkin, kun meidät pyydetään eteen. Elokuvaa emme ole seuranneet lainkaan. Olemme sen näköisiä kuin naisimme yhä edelleen, ja niin voipuneita, että meidän on tuettava toisiamme. Kasvoni ovat töhriintyneet huulipunaan ja polveni notkahtelevat.”

Klaus Kinskin elämäkerran nimi on siis Tarvitsen rakkautta. Mutta tällä panemisella ei kaiketi ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Saati sen Suuren, Pyhän ja Kuolemattoman rakkauden kanssa joka syttyi Bio Duxin edessä vuonna 1979 ja elää rohuavana edelleen. Mutta pelkästään tämän nyt kerrotun perusteella alan tajuta miksi Nastassja Kinski etsi huomattavasti itseään vanhempia miehiä rakastajikseen ja puolisoikseen. Miksi hän valitsi Roman Polanskin eikä minua. Ellei Klaus Kinski olisi ollut hänen isänsä minulla olisi ollut edes jotain mahdollisuuksia.

(Ja kappas. Tämän kirjaesittelyn kirjoittamista varten minun ei lopulta tarvinnut lukea edes takakannen esittelytekstiä.)