27.7.2013
Kuin herätyskellon herättämänä
heräsin yöllä taas kello 1.16. Tällä kertaa tarpeilleni. Olin
nähnyt hieman humoristista painajaisunta.
Olin jossain Oulun liepeillä.
Tarkoitus oli päästä asemalta esikaupunkialueelle ja junalla
kotiin. Rahapula oli tavanomainen. Luulemani 50 euron seteli
osoittautui joksikin arvaksi. Arvelin hilujen riittävän juuri ja
juuri junalippuun, mutta ei ravintolavaunuun. Minulla oli jostain
polkupyörä ja lähdin pyöräilemään keskustaa kohti. Välissä
oli kuitenkin metsätaivalta, pimeää, pyöränlamppu ei toiminut.
Hiekkatiellä jossain risteyksessä erehdyin väärään suuntaan.
Huomasin ajavani ratakiskojen välissä yksiraiteista rautatietä
pitkin. Aidat kiskojen välillä saivat pelkäämään mahdollista
junan tuloa, mutta loogisesti ajattelin pääseväni rataa pitkin
Ouluun asemalle. Tulin jollekin pienelle väliasemalle. Yhden oven
takana paloi kuitenkin valo. Ovi ei ollut lukossa, joten astuin
sisään.
Asema paljastui jonkinlaiseksi
pultsareiden vastaanottokeskukseksi. Elämää nähneitä miehiä ja
naisia oli paikalla joukoittain. Ryhdyin selittämään ongelmaani,
pitäisi päästä junaan, mutta juna ei enää pysähtynyt
ase4malla. Muuan asiallinen partasuinen mies tiesi neuvon ja lä'hti
etsimään paikan valvojaa. Lähdin hänen peräänsä, mutta
väkijoukossa hukkasin miehen heti. Kuulin jonkun toteavan, että
Väinö Tanner oli kova matkustamaan junalla. Hän pääsi tältä
asemalta aina junaan, vaikka juna ei pysähtynytkään.
Lähdin siis ulos. Tein tarpeeni.
Käärin sätkän ja istuin pihatuolille kuuntelemaan yön ääniä:
Ruisrääkkä rääkkyi taas
samassa kompassineulan suunnassa
kuin edellisyönä.
Seurasin ääntä puolisen kilometriä
Rantatielle asti,
mutta ruisrääkän sirkkeli soi
jatkuvasti samassta suunnasta
samalla sinnikkyydellä ja
voimakkuudella,
totisesti sen räähke kuuluu
usean kilometrin päähän
yön hiljaisuudessa.
Kuu ei ollutkaan täysi,
sen oikeasta laidasta puuttui
kaistale pyöreydestä.
En tiennyt oliko se alakuu vai yläkuu
kun kuu oli keskeneräinen sivulta.
Päivän helteen jälkeen yö oli
yllättävän viileä.
Sumu nousi miehenkorkuisena mattona
soiselta hakkuuaukealta.
Pitkät kapeat pilvet
muodostivat aaltoja horisontin
yläpuolle.
Kotipihaan päästyäni
istuin takaisin tuoliin ihmettelemään.
Kuulin yölliset kurkien huudot.
Metsässä tapahtui jotain.
Linnut tsirahtelivat lyhyitä outoja
ääniä.
Olin niin kaukana, etteivät ne voineet
pelästyä minua, ehkä jokin kissa
saalistusmatkalla.
Aamulla kahvin jälkeen maalasin pari
tuntia kukka-akvarellia, jonka olin piirtänyt illalla. Siitä tuli
jo paljon parempi kuin edellisestä. Tai tulee, aion värkätä sitä
vielä vähän myöhemmin.
Lähdin mustikkaan tien toiselle
puolelle, kahden hakkuuaukion väliin. En löytänyt juuri mustikan
varpuakaan saati mustikoita. Pari tuntia vaelsin ja poimin mustikoita
taiteelliseen tyyliini, välillä kannonnokassa istuen, metsäluontoa
katsellen, sammalikkoa, naavakuusia, aitoa metsäsarkaa hävitettyjen
aukkojen välissä.
Sain puoli litraa mustikoita pieneltä
läntiltä, jonka löysin lopuksi. Yhden keltahaperon poimin
sienipussiin, jonka sitten jossain vaiheessa hukkasin, muuten haperot
olivat vanhoja, kuivuneita ja toukkaisia enkä viitsinyt poimia
sieniä lainkaan. Palasin kotiin kuitenkin metsästä nauttineena.
Yöllä vielä pihalla tupakan verran.
Kerään loput tavarat pois pihalta. Tien vieressä käyn katsomassa
öistä maisemaa hakikuuaukean yli. Ikkunasta sisältä kajastaa
ulospäin valo. Mieleen tulee jostain Saarikosen runonpätkä:
”Jos en tietäisi kuka tässä
talossa asuu,
ajattelisin, että siinä asuu
onnellisia ihmisiä.”
Mutta minun onnellisuudessani ei ole
mitään valittamista, kun suljen kirjoitusvihkoni tältä päivältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti