Werner Herzogin hyinen vaellustarina

Werner Herzog: Jäinen matka

Vaellus Münchenistä Pariisiin 23.11.-14.12.1974

suom Kaisu Isto, 87 s.

Like 1990

”Johdannoksi

Marraskuun lopussa 1974 eräs ystäväni soitti minulle Pariisista ja kertoi, että Lotte Eisner on vakavasti sairas ja tulisi todennäköisesti kuolemaan. Niin ei saa käydä, minä sanoin, ei tällä hetkellä, saksalainen elokuva tarvitsee häntä juuri nyt, emme saa antaa hänen kuolla. Otin takkini, kompassin, saappaat ja olkalaukun, jossa oli kaikkein välttämättömin. Saappaani olivat uudet ja niin lujaa tekoa, että luotin niihin. Kävelin suorinta tietä Pariisiin uskoen vakaasti Loten selviämiseen, jos saapuisin hänen luoksen jalan. Lisäksi halusin olla yksin, yksin itseni kanssa.”

Näin alkaa Werner Herzogin jäinen (tai oikeammin hyinen) matka, kolme viikkoa kestänyt vaellus Münchenistä Pariisiin jalan ”kuolemansairaan” Lotte Eisnerin luo, päiväkirja, jonka hän myöhemmin vuonna 1978 julkaisee vaelluskertomuksena, Herzogin mukaan lähes alkuperäisessä muodossa, vain eräitä henkilökohtaisia asioita poistaen.

Herzog lähtee siis jalkapatikkaan marraskuun lopussa, Keski-Euroopassakin eletään myöhäissyksyä tai alkutalvea eikä sää todellakaan suosi vaeltajaa. Hän taitaa taivalta vesisateessa, raesateessa, räntäsateessa ja lumisateessa. Aurinko tuntuu unohtaneen kokonaan kulkijan. Hän tarpoo kompassin osoittamaa päämäärää kohti välillä hyisessä vastatuulessa, joka yltyy luita ja ytimiä riepottelevaksi myrskyksi, toisinaan kirjaimellisesti kaulaansa myöten kaiken kastelevassa sumussa. Sinnikkäästi Herzog taivaltaa eteenpäin, luovuttamatta, lähes taukoamatta, välillä jalkapohjiaan myöten kohmeessa.

Myös jalat ja uudet saappaat aiheuttavat ongelmia. Jo ensimmäisenä päivänä rakot kantapäissä, akillesjänne turpoaa, kehräsluu hiertyy ja vaivaavat koko matkan. Olkalaukku puolestaan hiertää kylkeä ja poraa villapaitaan olkalaukun kokoista reikää villapaitaan. Herzog yöpyy missä milloinkin, enimmäksen laittomasti, hökkeleihin, huviloihin tai tyhjiin rakennuksiin murtautuen, joskus ladossa heinien seassa tai halvoissa majataloissa.

Ei Herzog sentään luotisuoraan kompassin mukaan kulje vaan pääosin pitkin Pariisia kohti johtavia pikkuteitä ja saa ajoittain lyhyitä autokyytejäkin sään muuttuessa mahdottomaksi. Ihmiset ovat kuitenkin enimmäkseen epäileviä ja epäystävällisiä outoa likomärkää kulkijaa kohtaan:

”Myrsky riehuu ja sade Lechiltä Schwachmüncheniin asti. Mitään muuta en pannut merkille. Seisoin loputtomiin lihakaupassa ja haudoin murhaa.”

Lähtö Münchenistä tapahtuu syvän ahdistuksen vallassa:

”Yksi ainoa, kaiken hallitseva ajatus, pois täältä. Ihmiset pelottavat minua. Eisnerska ei saa kuolla, hän ei saa kuolla, hän ei kuole, en salli sitä. Hän ei kuole, ei. Ei nyt, hän ei saa. Ei, hän ei kuole vielä koska ei kuole. Askeleeni kulkevat vakaina. Ja nyt vavahtelee maa. Kun minä kuljen, kulkee biisoni. Kun minä lepään, lepää vuori. Voi! Hän ei saa. Hän ei voi. Kun saavun Pariisiin, hän on elossa. Toisin ei käy, koska toisin ei voi käydä. Hän ei saa kuolla. Kenties tuonnempana, kun sallimme sen.”

II

Herzog on määritellyt kävelemisen yhdeksi elokuvanteon vaihtoehdoista, mutta jäisellä matkalla uupumukseen asti käveleminen merkitsee myös pakomatkaa, pakoa piinaavista peloista, terapeuttista vaellusta, yksinoloa, itseruoskintaa yhtä paljon kuin pyrkimystä määränpään tavoitteeseen. Ja kaiken pohjana ja perimmäisenä motiivina on absurdi ajatus: Elokuvahistorioitsija lotte Eisner ei voi kuolla niin kauan kuin ohjaaja kävelee häntä kohti, vaeltaa uupumuksen rajan tuolla puolen kohti päämäärää.

Herzogille vaeltaminen merkitsee myös päiväkirjaa, työkirjaa, joka lopulta muutamaa vuotta myöhemmin kirjana ja lopulta suomeksikin. Teos on todella melko viimeistelemätön, editoimaton. Heikoimmillaan päiväkirjamerkinnät näyttäytyvät tekstissä silloin, kun Herzog mainitsee nimeltä ystäviään ja saksalaisen elokuvamaailman henkilöitä, joista me emme ole täällä koskaan kuulleetkaan.

Ehkä upeinta teksti on silloin kun Herzog lähes tajuttomuuden rajalla itsensä loppuun uuvuttaneena näkee eräänlaisia valveunia. Uupumukseen itsensä ajava Herzog visioi kohtauksia menneistä, tulevista ja koskaan toteutumattomista elokuvista. Kuin aivan huomaamatta Herzog liukuu todellisuudesta surrealismiin ja painajaismaisten näkyjen maailmaan:

”Tarvoin keskellä nuoskavyöryä, enkä ensin edes huomannut koko asiaa. Yhtäkkiä koko rinne oli merkillistä ryömimistä, koko maaperä joutui liikkeeseen. Mikä siellä, ryömii, mikä sihisee, tuumailin mielessäni, käärmekö se siellä sihisee? Mutta koko vuorenrinne sillä ryömi ja sihisi, ja minä kaiken mukana. Monet ihmiset joutuivat yöpymään stadionilla, ja koska portaat joilla he vieri vieressä nukkuivat, oli rakennettu niin jyrkiksi, lähtivät kokonaiset ihmismassat vierimään ja vyörymään alas. Vajoamiseni ei ollut pysäytettävissä, ja päädyin purolle, kauas Poisson'oon lähelle, voin jopa nähdä mistä puro saa alkunsa, ja tuo virta, sanoin itselleni vie sinut Marnelle. Pimeän tultua ylitin Marnen Joinvillen luona, ensin yli kanavan, sitten yli joen, joka virtasi nopeasti ja oli sadeveden likaama.”

III

Kaiken kaikkiaan Herzogin vaelluskertomus on kuitenkin pääosin matkanteon ja nähdyn kuvausta ja dokumentointia. Lyhyitä elokuvallisia episodeja lukuunottamatta kirjasta puuttuu lähes täysin sellainen kuvallisuus, jota voisi odottaa elokuvaohjaajalta. Hän tallentaa muistikirjaansa omaa sinnikästä kulkemistaan, välillä levähdyksiä pikkukylissä ja majataloissa, joihin hän, kuten sanottu, vain harvoin pysähtyy yöpymään, ehkä siksi että ne tulevat vastaan väärällä hetkellä. Ja lopulta tämäkin matka, kuten kaikki vaellukset päättyvät. Herzog päätyy Pariisiin kolmen viikon taivalluksen jälkeen ja tapaa edelleen hengissä olevan Lotte Eisnerin:

”Lauantai 14.12.1974

Muutama sana lopuksi: Menin Eisnerskan luo, hän oli yhä heikossa kunnossa ja sairauden leimaama. Jonkun on täytynyt kertoa hänelle puhelimessa, että olin tullut kävelemällä, itse en aikonut sitä sanoa. Minua nolotti, nostin aristavat jalkani tuolin päälle, jonka hän antoi minulle. Neuvottomassa tilassani juolahti mieleeni muuan asia, ja koska tilanne oli jo omituinen sanoin sen hänelle. Yhdessä, sanoin, me keitämme tulta ja pysäyttelemme kaloja. Silloin hän katsoi minuun ja hymyili kauniisti ja koska hän tiesi että olin jalkamies ja sen vuoksi suojaton, hän ymmärsi minua. Upean, lyhyen tuokion ajan väreili lempeä tunne kuolemanväsyneen ruumiini yli. Sanoin hänelle, avatka ikkuna, näinä päivinåä olen oppinut lentämään.”

IV

En tiedä onko sitten Herzogin kävelyvaelluksen ansiota eli ei, mutta Eisnerska selviää hengissä Herzogin matkan ajan ja edelleen. Lopulta hän elää vielä 10 vuotta ja kuolee vuonna 1984. Ehkä Herzog antoi hänelle silloin luvan kuolla?