1979
(?)
Ruokokerttusen
laulun kuulemisesta
I
On
hämärää. Seison lahden rannalla.
ilman tuulettomuus
heijastaa
ruokokerttusen äänen lahden yli.
II
On hämärää.
Seison lahden rannalla.
Heikko tuuli minun kasvojani vasten
tuo
ruokokerttusen äänen lahden yli.
III
On hämärää.
Seison lahden rannalla.
kovassa vastatuulessa vain laulun
hellittämättömyys
kantaa ruokokerttusen äänen lahden
yli.
IV
On hämärää. Seison lahden
rannalla.
Ruokokerttusen ääntä ei kuulu.
2.10.2011
Tuuli
tanssittaa syksyn lehtiä ilmassa.
Pilvet
soutavat taivasta.
Tilhen
kutsuääni lentää yli.
Minä
istun kuistin portaalla
ihan
hiljaa hetken.
19.1.2012
Se
alkoi nyt.
Taivas
putoaa niskaan
valkoisten
hiutaleiden ryöppyinä.
20.1.2012
Matsuo
Bashõ vaelsi aikanaan
Uenosta
Kapeaa tietä pohjoiseen:
seutuja
joilla on tuhatvuotinen kulttuuriperinne.
Miten
kauniita nuo paikat ovat mahtaneetkaan olla!
Miten
vaikuttavia vanhat temppeli ja pyhäköt,
vuoret,
purot ja kok0 maisema.
Nyt
Fukushiman ydintuhon seurauksena
yksikään
elävä ihminen
ei
enää koskaan voi seurata
hänen
runojensa kaikkia reittejä.
16.11.2012
Ikään
kuin jokin olisi pyrkimässä
alitajuisesti
ulos, esiin minussa,
sanoiksi,
kirjoitukseksi.
Ei,
ei
se irtoa vielä,
en
yritä väkisin,
annan
kerääntyä.
3.12.2012
Sillä
vaelluksella
tärkeää
ei ole kuljettu matka,
suunta
tai päämäärä,
vaan
kulkijan mieli
tällä
matkalla.
7.12.2012
Haiku
fasaanin
jäjet
kuin
lumeen maalattuina
kalligrafiaa.
8.-10.9.2012
I
Yöllä,
Välikylän mökillä
huomaan että
syyskuun yö
ei tarkoita täälläkään
pimeyttä.
Tietenkin on, omista
ikkunoista
ulosvirtaava kodikas
valo,
mutta sitä
uhkaavampana
taivaanrajassa
häälyy
Kaskisten satamasta ja Närpiön
kasvihuoneista
lähes 30 kilometrin
päästä
tunkeva etäinen valo,
joka
kuin likainen auringonlasku
tuo mieleen
inhimillisen tuhoamiskulttuurin,
joka
täälläkään ei ole riittävän etäällä.
Miten
pitkälle minun pitäisi mennä
päästäkseni
tämän sivilisaation ulottumattomiin?
II
Yö
mökillä.
Puolikuu
valaisee pihaan puiden varjot,
selkeinä,
teräväpiirteisinä.
Ilma on seestynyt
yöksi,
pilvet lähes
kadonneet.
Katselen taivasta,
jossa
tähdet hohtavat kirkkaina.
Yksinäinen
satelliitti lentää hitaasti
keskitaivaan
yli, sen viivottimen suora
lentorata
viiltää taivaaseen naarmun,
ihmisen
jäljen.
Mietin kaikkia näitä
naarmuja avaruudessa,
taivas on niitä
täynnä,
kuljen ajotielle, nähdäkseni
avarammin.
On täysin hiljaista.
Jostain kuuluu
muutama puhahdus, ehkä
pöllö, jota en tunne.
Löydän Otavan
helposti, Ison Karhun,
ja sen avulla
Pohjantähden ja Pikku-Otavan.
Tarkistan
Pohjantähdestä ilmansuunnat.
Kyllä:
torppa on rakennettu pohjois-eteläsuunnassa
kuten
ennen tavattiin rakentaa,
ilman karttaa
tai kompassia,
Pohjantähden
mukaan.
Vaikka tie kulkee
kokonaisuudessaan länsilounaasta itäkoilliseen
se
tällä kohdalla tekee mutkan
ja
kaartaa pohjoisen kautta länteen
hämäten
omaa sisäistä kompassiani.
Murehdin
hetken viime talvena torpan taakse
tien
toiselle puolelle ilmestynyttä hakkuuaukiota
ja
palaan takaisin sisään.
III
Pihassa
kuuntelen punarintojen napsutusta
aamun
rauhassa.
Talitiaiset, sinitiaiset ja
töyhtötiaiset tiitittävät kutsuääniään.
Hakkuuaukean
männyssä
yksinäinen
räkättirastas.
Tämä on kulttuurin
rajamaata.
Joskus tämä seutu on ollut
sitä,
mitä Gary Snyder nimittää
yhteiseksi maaksi, mutta kaikki täällä on yksityistä,
kuten
hakkuuaukea ja sen laidassa
metsäkone
osoittaa: keltainen hirviö
perässä
teksti HITACHI, bensatankissa ZACIR 130 LCD.
Hakattu
maa-ala on linnuista tyhjä
tuota
rastasta lukuunottamatta.
Tällä
puolen tietä lintuja ja ääniä on enemmän.
Hippiäisparvi
vaeltaa
latvaoksia pitkin tontin
yli,
käpytikka tai palokärki nakuttaa
puuhun muutaman terävän iskun,
mustarastaspari
pulisee toisilleen metsässä.
kulttuurin
rajamaa: toisaalta kuuluu naakkojen ääniä,
hakkuuaukion
takana huutelevat korpit,
naakat ovat
monena kesänä pesineet savupiippuun
johon
nyt on laitettu peltikate niille esteeksi.
Ensimmäiset
autot ajavat ohi,
tie on kesällä
saanut öljysorapinnan,
onneksi
liikenne on vähäistä,
auto ohittaa
paikan kerran noin 10 minuutissa.
Minulla
alkaa tulla ihoon kylmä
ja palaan
takaisin sisään.
IV
Sytytän
tulet, hella vetää.
Ryhdyn
kahvinkeittoon.
Äiti herää, vie
öisen kusiämpärin ulos.
Ulko-ovi on
jäykkä,
äiti pelkää että ei saa
yksin sitä auki,
pelkää yöllä
herättävänsä minut,
piha on yöllä
pimeä, ruoho märkää,
siksi
kusiämpäri.
Äiti paistaa
kananmunat,
aamukahvilla munaleipää
syödessä
tulee mieleen,
että
juuri näin pitäisi elämän olla.
V
Tämä
mökillä oleminen
on eräänlaista
meditaatiota.
Mieli ja ajatukset ovat
erilaisia kuin kaupungissa,
puhtaampia.
Ja
ulkona sataa jälleen,
ruohonleikkuu ja
muut pihatyöt
on jätettävä
huomiseen.
Pitkään ruohoon ovelta
huussiin
muodostuu nopeasti
poluntapainen.
Mutta sade puhdistaa
maiseman.
Mökki on
paitsi tila ja olinpaikka
myös tämän
paikan ja maiseman keskus.
Koska torppa
on vanha
se saa miettimään tässä
mökissä
ja ympäristössä aikanaan
eläneitä.
Kuulen äidiltäni,
että
joen toisella puolella,
vastaavassa
torpassa,
jonka pihassa usein
kalaretkillä istun
lintuja
kuuntelemassa,
on aikanaan tapettu
vanha nainen.
Nykyisin tapetun naisen
mökki on autio,
ruoho on vallannut sen
pihan
ja porraspään
ja
tuntuu kuin kukaan ei enää
sitä
omistaisi.
VI
Kävin
sienimetsässä.
Ei tällaisella säällä
pitäisi mennä
sienimetsään
lainkaan.
On satanut kaksi päivää
melkein taukoamatta.
Polku, jota olen
tottunut metsään kulkemaan
on
levennetty traktorin mentäväksi;
se
kasvoi pitkää suoheinää.
Polvet
kastuivat, reikäiset saappaat
kastuivat,
ja sukat ja jalat niissä.
Muistin
vanhan neuvon, että vaellukselle
lähtiessä
ainakin varusteiden tulisi olla kunnolliset.
Kiinalaiset
Otso-kumisaappaat kestävät vain
yhden
metsäretken.
Olin hirvikärpäasten
syöttinä, niitä on onneksi
vähemmän
kuin viime vuonna,
jolloin metsään ei
ollut edes menemistä.
Nyt se oli
marjoista tyhjä, ei mustikkaa,
ei
puolukkaa, mutta vain neljä möngertäjää päässäni,
rouskuja
oli, mutta ne olivat jo aivan nuorina
tummuneet
alapinnalta,
orakaspaikan löysin,
orakkaat olivat pilaantuneet
sateessa
kaikki.
Lähes tyhjin toimin,
kastuneena, palasin mökilleni.
VII
VIII
Löysin
taas helposti
Ison Karhun, Pikku
Karhun
ja vielä kolmannen
samankaltaisen
kirkkaiden tähtien
kuvion,
jota nimitän isoimmaksi
karhuksi.
Ja sahanteräinen tähtikuvio
taivaan laessa,
sen nimeä en nyt
muista.
Mietin muinaisia
astronomeja,
jotka ovat nähneet
tähtikartassa eläimet,
astrologeja,
jotka kehittivät horoskoopit,
johonkin
niidenkin ennustusten täytyy perustua.
Taivas,
tähtitaivas, on varmasti ollut
alkukantaiselle
ihmisiselle jumaluus ja ihme
niin kuin
se on sitä ihmettelevälle
minälle
vieläkin.
VIII
Kurjet viestittivät
pesimäsuolta viljapellossa ruokaileville
ja
takaisin.
Huudot kantavat kilometrien
päähän.
Kommunikaatioon ne eivät
tarvitse
lankapuhelinta tai
kännykkää.
Parven yhteinen
elinpiiri
rajoittuu huutomatkan
sisään.
Pian ne nousevat siivilleen
auraksi
ja lähtevät muuttoon.
Hanhen
yksityinen kaakahdus taivaalla.
Seuloin
katseellani taivasta,
mutta en löytänyt
lintua mistään.
Perunapellot kasvavat
vielä apulannan voimin,
mullattuja
perunoita, olen sitä mieltä,
että
koko perunanviljelyn periaate
multauksineen
on Suomessa alunperin
käsitetty
väärin, eivät perulaiset ja bolivialaiset,
joiden
mailta perunat Eurooppaan ovat kulkeutuneet
viljelleet
sitä noin.
Kannatan kateviljelyä, tai
vuokraisäntäni tapaa
kasvattaa
muutamaa perunaa
autokatoksen takana
heinäkompostissa.
Taas
kotipihassa,
korpit rähisevät lähellä
jollekin,
ehkä haukalle, pöllölle,
kissalle tai ketulle.
Minulla ei ole
tänään mihinkään kiire.
