Varhainen astrologia, oraakkelit, tietäjät ja shamaanit eri kulttuureissa – kaikki tämä perustuu samaan; ihmisen tarpeeseen tutkia, ennustaa ja aavistaa tulevia tapahtumia. Muinaisessa Kiinassa oraakkeliperinteen pohjalta on kehittynyt I Ching eli klassinen Muutosten kirja.
I Chingin kantamuotona olivat jo muinaisessa Kiinassaeläinten lapaluihin ja kilpikonnankuoreen tehdyt oraakkelimerkit. Lapaluut ja kilpikonnankuoret säröytyivät kuumennettaessa ja näiden oraakkelimerkkeihin syntyneiden säröytymien pohjalta voitiin ennustaa. Suuri määrä tällaisia oraakkelimerkkejä on löydetty kaivauksissa jo 1200 eaa.
Varhaisemman käsityksen mukaan myös viisauskirja I Ching olisi ollut peräisin yli 3000 vuoden takaa. Nykytutkimus on kuitenkin osoittanut, että vaikka I Chingin vanhimmat osat olisivat peräisin 700 – 600-luvulta eaa, nykymuoto on syntynyt ehkä noin 200 eaa. Ne kungfutselaisten filosofien kommentaarit ja lisäykset, joilla on tärkeä merkitys kirjan tulkinnassa, kirjoitettiin luultavasti C´hin ja Han –dynastioiden aikana noin 220 eaa – 220 jKr.
I Chingin pohjana on vanha kiinalaiseen mystiseen luonnonfilosofiaan liittyvä käsitys yinistä ja yangista, kahdesta vastakkaisesta voimasta, joista yang on aktiivisuuden, miehisyyden, valon ja kuivuuden prinsiippi ja sen vastapoolina yin on passiivisuuden, naisellisuuden, pimeän ja kosteuden prinsiippi. Näiden vuorovaikutusten tulosta uskotaan olevan koko maailmankaikkeuden ja maailman. Kumpikaan prinsiippi ei edusta varsinaisesti hyvää eikä pahaa; kumpikaan prinsiippi ei saa vallita yksin vaan yhdessä toisen kanssa, jotta ihannetila saavutettaisiin.
I Ching sisältää 64 erilaista kuudesta päällekkäisestä viivasta (yang) ja katkoviivasta (yin) muodostettua merkkiä, joista kiinalainen kirjoitustapa sai perimätiedon mukaan alkunsa. Alkuperäisen oraakkelin kokonainen viiva merkitsi ”kyllä” ja Katkoviiva ”ei”. Näistä on kehitetty kuuden päällekkäisen merkin heksagrammit, joiden osana on kaksi päällekkäistä kolmen merkin ryhmää. Merkit kuvaavat erilaisia ominaisuuksia ja elementtejä: taivasta, maata, ukkosta, vettä, vuorta, tuulta, tulta ja järveä. Näiden vuorovaikutuksesta syntyy kuuden heksagrammin tulkinta.
Muutosten kirjan tulkinta tapahtuu arpomalla kaikkiaan 50 siankärsämön (tai vaikka tulitikun) avulla tietyllä menetelmällä niin, että vastauksena on heksagrammi, josta pitäisi löytyä vastaus kuhunkin elämäntilanteeseen liittyvään kysymykseen. Heksagrammien selitykset ja peliteoria löytyvät Muutosten kirjasta.
Ennustuskirjana I Chingin nostaa tavanomaisten horoskooppien yläpuolelle vastausten oraakkelimaisuus. I Ching ei lupaa suoraan rahaa, päiväkahviseuraa tai rakkautta. Kirjan vastauksia pitää edelleen tulkita itse kykyjensä mukaan. Näin ne auttavat löytämään alitajunnassa jo ehkä tiedostamattomana olevia johtopäätöksiä siitä, miten kussakin tilanteessa pitäisi menetellä.
Otetaanpa esimerkiksi sattumanvarainen merkki HSIEH eli ilman puhdistuminen, vapautuminen. Merkissä on ylhäällä ukkonen (chen) ja alhaalla äkkisyvä vesi (kan). Heksagrammin perusselitys on se, että tilanteessa selviydytään vaarasta. Esteet on kitketty tieltä ja vaikeudet voitetaan. Vapautuminen ei kuitenkaan vielä ole päätöksessään vaan päinvastoin juuri alkanut. Lisäselityksissä tilannetta kuvataan tarkemmin:
ARVOSTELMA:
Vapautuminen. Lounas on edullinen ilmansuunta.
Jos ei ole enempää tehtävissä, on edullista kääntyä takaisin. Jos jotain on vielä tehtävänä, nopeus on tärkeää.
KUVA:
Ukkonen ja sade ilmestyvät: vapautumisen kuva. Ylevä antaa anteeksi virheet ja velat.
Nämä runolliset merkitykset osoittavat, että elämäntilanteessa jännitteet laukeavat ja ristiriidat alkavat ratketa. Ukkonen puhdistaa ilmaa. Vapaus koittaa asioiden selkenemisen kautta.
Kuitenkin varoitetaan, että voitontunteeseen ei saa tuudittautua. Ei kannata tunkeutua pidemmälle kuin on välttämätöntä.
Tähän tyyliin Muutosten kirja opastaa. Se antaa lupauksia mahdollisuuksista ja oikeista toimintatavoista, joilla on yhteyksiä taolaiseen ja zeniläiseen filosofiaan. Perussävynä voisi yleisesti ottaen olla oikea toiminta oikeaan aikaan ja tämän toiminnan lähteille Muutosten kirja pyrkii opastamaan tutkijaansa. Hieman hämärien viittausten kautta lukija joutuu itse keskittymään omaan tilanteeseensa ja tätä kautta hän voi löytää vastauksen, joka itse asiassa on jo jossain mielen pohjana piilevänä.
I Chingin parhaana länsimaisena käännöksenä ja tulkintana pidetään yleisesti Richard Wilhelmin alun perin 20-luvulla valmistunutta tekstiä, josta kirja on käännetty muun muassa ruotsiksi ja jota olen käyttänyt äskeisen esimerkin tulkinnassa. Suomeksi I Ching on ilmestynyt vuonna 1987 ja se pohjautuu Christopher Markertin tekstiin, joka on populistisempi ja pinnallisempi.
”Perinteinen kiinalainen filosofia johtaa sekä taolaisuuden että kongfutselaisuuden vielä aikaisempaan lähteeseen, teokseen joka on koko kiinalaisen kulttuurin pohjalla ja joka ajoittuu jonnekin vuosien 3000 ja 1200 eKR. välimaille. Tämä on I ching eli Muutosten kirja.
I ching on näennäisesti ennustuskirja. Se muodostuu oraakkeleista, jotka perustuvat 64 abstraktiin merkkiin, joista kukin muodostaa kuusi viivaa. Viivoja on kahdenlaatuisia – jaettuja (negatiivisia) ja jakamattomia (positiivisia) – ja kuusiviivaiset merkit, heksagrammit perustuvat uskomuksen mukaan erilaisiin tapoihin, joilla kuumennettu kilpikonnankuori halkeaa.
Tämä viittaa muinaiseen ennustusmenetelmään, jossa ennustaja porasi reiän kilpikonnankuoren selkäpuolelle, kuumensi sen ja selvitti sitten tulevaisuuden kilpikonnankuoren halkeamista, samaan tapaan kuin kädestäennustaja käyttää käden viivoja. Luonnollisesti nämä halkeamat olivat mitä monimutkaisimpia ja noiden 64 heksagrammin oletetaan luokittelevan yksinkertaistetusti erilaiset halkeamakuviot. Useita vuosisatoja sitten kilpikonnan kuori jäi pois käytöstä ja sen sijaan viidenkymmenen siankärsämön umpimähkäinen jakautuma määrää heksagrammin, joka soveltuu siihen hetkeen, jolloin kysymys tehtiin oraakkelille.
Mutta I chingin tuntija ei välttämättä tarvitse kilpikonnankuoria. Hän voi nähdä heksagrammin missä tahansa – sattumanvaraisessa kukka-asetelmassa, pöydällä levällään olevissa esineissä, pikku kiven luonnollisissa uurteissa. Moderni psykologi havaitsee tässä jotain Rorschachin testiä muistuttavaa, testiä jossa potilaan psykologinen tila määritellään niistä välittömistä kuvista, joita hän ’näkee’ monimutkaisessa mustetahrassa. Mikäli potilas pystyisi tulkitsemaan omat, mustetahraan kohdistuvat projektionsa, hän saisi jonkin verran hyödyllistä tietoa tulevan käyttäytymisensä ohjeeksi. Kun otamme tämän huomioon, emme voi hylätä I chingin ennustuksellisuutta pelkkänä taikauskona.
Itse asiassaI chingin tulkitsija saattaisi ankarasti kiistellä kanssamme siitä, millaisilla perusteilla tärkeitä päätöksiä on parasta tehdä. Meistä tuntuu, että päätämme järkevästi, koska pohjaamme päätöksemme keräämällä merkityksellistä tietoa kyseisestä asiasta. Emme turvaa sellaisiin järjettömiin joutavuuksiin kuin esimerkiksi rahan heittoon tai teelehtiin tai kuoren halkeamien muodostamiin kuvioihin. Kuitenkin hän saattaisi kysyä, tiedämmekö todella, mikä tieto on merkityksellistä, sillä meidän suunnitelmammehan kariutuvat alituisesti täysin aavistamattomiin tapahtumiin. Hän saattaisi kysyä, miten me tiedämme milloin olemme keränneet riittävästi tietoa päättääksemme.
Jos olisimme ankaran ’tieteellisiä’ kerätessämme tietoa päätöksiämme varten, tiedon kerääminen veisi niin kauan aikaa, että toiminnan hetki olisi jo aikaa ohi ennen kuin saisimme työmme päätökseen. Joten miten me tiedämme, milloin meillä on riittävästi tietoa? Kertooko tieto itse että sitä on riittävästi? Päinvastoin me häärimme keräten tarpeellista tietoa järkevällä tavalla ja sitten, pelkän aavistuksen varassa tai koska olemme väsyneet ajattelemaan tai koska päätöksen aika on tullut, me toimimme. Hän kysyisi, emmekö näin ollen turvaudu yhtä lailla ’järjettömiin joutavuuksiin’ kuin jos olisimme heittäneet siankärsämöiden varsia.
Toisin sanoen ’ankaran tieteellistä’ menetelmää tulevaisuuden ennustamiseksi voidaan käyttää vain erikoistapauksissa – kun tilanne ei vaadi ripeää toimintaa, kun asiaan liittyvät tekijät ovat suurelta osin mekaanisia tai kun olosuhteiden muutokset ovat merkityksettömiä.
Ilman muuta valtaosa tärkeistä päätöksistämme perustuu ’aavistukseen’, toisin sanoen mielen ’perifeeriseen näkökykyyn’. Näin ollen päätöstemme luotettavuus riippuu lopulta kyvystämme saada ’tuntuma’ tilanteeseen, ’perifeerisen näkökykymme’ kehittyneisyydestä. Jokainen I chingin tulkitsija tietää tämän. Hän tietää ettei kirja itsessään sisällä täsmällistä tiedettä, vaan lähinnä käyttökelpoisen työkalun joka työskentelee hänen puolestaan, mikäli hänellä on oivallinen ’intuitio’ eli mikäli (kuten hän sanoisi) hän on ’taossa’. Näin ollen oraakkelin neuvoa ei kysytä ilman asianmukaisia valmisteluja ja erittäin tarkasti sen tyynen mielentilan saavuttamiseksi, jossa intuition tunnetaan toimivan tehokkaimmin.
Vaikuttaa siis siltä, että jos taolaisuuden alkuperä on löydettävissä I chingissä, se ei ole niinkään itse kirjan tekstissä kuin tavassa jolla sitä on käytetty, ja sen pohjana olevissa olettamuksissa. Sillä kokemus intuitiivisesta päätöksenteosta saattaisi hyvinkin osoittaa, että tämä mielen ’perifeerinen’ puoli työskentelee parhaiten, kun emme yritä puuttua sen toimintaan, kun annamme sen työskennellä itsekseen, välittömästi, itseydessään.
Näin siis taolaisuuden pohjimmaiset periaatteet alkavat hahmottua. On ensinnäkin tao – määrittelemätön, konkreettinen maailman ’kulku’, elämän Tie. Kiinalainen sana tarkoittaa alun perin tietä tai maantietä ja joskus teonsanaa ’puhua’, niin että Tao te chingin ensimmäinen rivi sisältää näihin kahteen merkitykseen liittyvän sanaleikin:
’Tao joka ei ole puhuttavissa ei ole ikuinen tao.’
Mutta pyrkiessään ainakin vihjaamaan tarkoitukseensa Laotse sanoo:
’Jotain epämääräistä oli ennen kuin taivas ja maa ilmaantuivat. Kuinka tyyntä! Kuinka tyhjää! Se seisoo yksin, muuttumatta; se toimii kaikkialla, väsymättä. Sitä voidaan pitää kaiken taivaan alla olevan äitinä. En tiedä sen nimeä, mutta käytän siitä sanaa Tao.’ Ja jälleen:
’Tao on jotain hämärää ja epäselvää.
Kuinka epäselvää! Kuinka hämärää!
Kuitenkin sen sisällä ovat kuvat.
Kuinka hämärää! Kuinka epäselvää!
Kuitenkin sen sisällä ovat asiat.
Kuinka sumeaa! Kuinka sekavaa!
Kuitenkin sen sisällä on henkinen voima.
Sillä tämä voima on todellisin.
Sen sisällä on luottamus.’
Henkinen voima on ching, sana joka yhdistää olennaisen, aavistuksellisen, psyykkisen eli henkisen ja taitavan käsitteet. Asian ydin näyttää olevan se, että kuten me emme voi silmillämme saada käsitystä omasta päästämme, joka on kuitenkin älyn lähde, niin myös hämärä, tyhjältä vaikuttava ja määrittelemätön tao on äly, joka meidän ymmärryksemme ylittävällä tavalla antaa muodon maailmalle.”
Eddan jumalrunojen juuret kaivautuvat syvälle menneisyyteen, islantilaisen muinaisrunouden maailmaan, pakanuuden ajan Skandinavian myyttiseen hämärään. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että Edda on viikinkien Kalevala viikinkiajalta. Ensimmäiset Eddan pohjana olevat kirjoitetut tekstit ovat peräisin 1200-luvulta.
Eddan runojen ensimmäinen tunnettu muistiinmerkitsijä on Snorri Storluson (1178 – 1241), jonka pääteoksina pidetään proosan ja mytologian oppikirjaa proosa-Eddaa sekä Norjan kuninkaiden kronikkaa Heimskrindia (suom. Kuningastarinoita). Käsikirjoituksissaan Snorri siteeraa laajalti myös runo-Eddaa, jonka alkuperäisin säilynyt käsikirjoitus Codex Regius 2365 on kirjoitettu muistiin 1200-luvun jälkipuoliskolla, siis vasta Snorrin kuoleman jälkeen.
Käsikirjoitus 2365 ei ole itsenäinen teos vaan kopio kahdesta aiemmasta käsikirjoituksesta, joita ei ole löydetty. Oliko jompikumpi niistä Snorrin kirjoittama? Islannin kansalle ja skandinaaveille Snorri Storlusonin nimi merkitsee joka tapauksessa samaa kuin Elias lönnrot meille.
Samoin kuin Kalevala ei myöskään Edda ole kenenkään yksittäisen henkilön runoilema eepos. Varmalta näyttää, että Eddan tekstit ovat alun perin suusta suuhun kulkeutunutta ja sukupolvelta toiselle periytyvää kansanrunoutta.
Kielitieteellisen tutkimuksen perusteella on voitu selvittää ainoastaan se, että Eddan runot kieltä, jota puhuttiin viikinkiajalla 800 – 1050 ja tämän jälkeisenä aikana Norjassa, Islannissa ja Norjan ”alusmaissa”.
Eräät historialliset yksityiskohdat viittaavat siihen, että Eddan runot ovat syntyneet yli 1000 vuoden kuluessa 400- ja 1600-luvun välisenä aikana, valtaosaltaan ilmeisesti kuitenkin viikinkiaikana. Ei voida myöskään sanoa, että Eddan runot olisivat alkuperältään nimenomaan islantilaista runoutta. Ainakin yksi Eddan runoista on alkuperältään grönlantilainen ja koko Eddan juuret kasvavat yhtä hyvin Norjassa kuin Islannissa.
Islanti asutettiin Norjasta käsin vasta 800-luvun loppupuolella. Kun Harald Kaunotukka vuonna 872 voitti Hafsjordin meritaistelun ja alisti valtaansa miltei koko Norjan, lähtivät monet suurmiehet maasta. Heitä siirtyi Tanskaan ja jopa Ranskaan, mutta eniten maastamuuttajia lähti Islantiin. Lähtiessään he veivät mukanaan myös arvokkaan henkisen omaisuuden, yhteisgermaanisen kansanperinteen.
Sankarirunot ja jumalrunot
Eddan runot voidaan jakaa kahteen päätyyppiin, Sankarirunoihin ja Jumalrunoihin. Tämän ryhmityksen mukaan ne on myös suomennettu erillisiksi eepoksiksi.
Eddan sankarirunot ovat kansan historiankirjoitusta runomuodossa, ne sisältävät muistoja ja heijastumia germaanikansan ikivanhasta menneisyydestä, dramaattisista vaiheista, joita elettiin kauan ennen kuin niitä osattiin vielä kirjoittaa muistiin.
Eddan sankarirunojen joukossa keskeinen runosarja on Völsungrien ja Gjukungrien vaiheista kertovat runot, joilla on myöhempi muinaissaksalainen paralleeli: Nibelungenlaulu. Runoissa viitataan tapahtumiin, joiden keskeinen henkilö on kuningas Sigibert II. Sigibert sai surmansa vuonna 575 jouduttuaan veljensä Chilperikin puolison Fredelungan vihan kohteeksi. Samoin runoissa viitataan vuonna 437 tapahtuneeseen taisteluun, jossa hunnit voittivat Reininmaalla asuvat burgundit, joita johti heidän kuninkaansa Cundicarius, Eddassa Gunnarr.
Kansainvaellusten alkuaikojen tapahtumia heijastelevat kaksi viimeistä Codex Regiuksen runoa, Gudrunin yllytys ja Hamditin laulu. Niissä esiintyy itägoottien kuningas, mahtava Ermanarik, joka noin vuonna 376 haavoittuneena ja hunnien ahdistelemana riisti itseltään hengen – runoissa hänen nimensä on Jörmunrekkr, julmuri.
Eddan jumalrunot sisältävät viikinkien luomiskertomuksen ja maailmanselityksen. Edda ei kuitenkaan muodosta yhtenäistä eeposta Homeroksen Iliaan ja Odysseuksen tai Lönnrotin Kalevalan tavoin. Edda koostuu joukosta erillisiä runoja joissa usein viitataan samoihin henkilöihin ja tapahtumiin. Eddan jumalrunojenkin sisältö on hyvin vaihteleva, jopa hajanainen.
Majesteettisen alkurunon Näkijättären ennustuksen luomiskertomuksesta ja maailmanlopputunnelmista siirrytään opetusrunoihin, sananlaskuihin, jumalten ja jättiläisten välisiin sanasotiin ja rakkausseikkailuihin tai jopa jumalalliseen skandaalikronikkaan. Kreikkalaisten jumalten tavoin myös viikinkijumalat ovat luonteeltaan hyvin inhimillisiä.
Jumalrunojen maailmanselitys
Eddan maailmanselitys on poimittavissa lähinnä kolmesta runosta: Näkijättären ennustuksesta, Vaftrudinirin runosta ja Grimnirin runosta. Itse otin runokollaasin ”Jumalat puhuvat öisin” -käsikirjoituksen pohjaksi näiden lisäksi ennustusrunon Baldrin unet sekä rakkauskertomuksen ja kosiomatkaa kuvaavan Skirnirin runon.
Alussa oli vain tyhjyys, valtava kita, Ginnungapap. Sana merkitsee maagisten voimien täyttämää alkutilaa. Siellä syntyi Ymir-jättiläinen, maailman ensimmäinen elävä olento, kaksineuvoinen kantaisä. Vaftrudrinin runo väittää hänen syntyneen siitä myrkystä, jota Elivagar-vedet loiskuivat. Ymir puolestaan synnytti yksinään jättiläissuvun, ’huurretursaat’, joiden jälkeläisiä jumalrunoissa elävät jättiläiset ovat.
Ymiriä ruokki Audhumla-lehmä, kuurasta syntynyt. Kun tämä lehmä nuoleskeli kuuran peittämiä kiviä, tuli kivistä esiin Buri niminen miespuolinen olento. Burin poika Borr nai jättiläisneidon ja heidän lapsiaan olivat veljekset Odinn, Vili ja Ve. Näistä tulivat ensimmäiset jumalat, aasat.
Näkijättären ennustuksen mukaan Borrin pojat kohottivat pohjan, nostivat maan merestä ja määräsivät taivaankappaleiden paikat. Vaftrudnirin runo ja Grimnirin runo kertovat, että maailman luomiseksi surmattiin Ymir-jättiläinen. Hänen lihastaan tehtiin maa, luista vuoret, verestä meri, kallosta taivas, otsasta pilvet taivaalle. Hänen kulmakarvoistaan luotiin Midgardr, keskinen maailma. Luotiin suuri joukko kääpiöitä ja viimeiseksi ensimmäinen ihmispari Askr ja Embla. Snorri selittää että ihmiset luotiin puista. Askr merkitsee saarnia, Embla jalavaa.
Jumalten asuinalue Asgardr sijaitsi alkujaan Midgardrin lähellä ikään kuin siirtokuntana, mutta myöhemmässä ajattelussa se sijoitettiin taivaalle.
Yhdeksän maailmaa
Maailmoita oli luvultaan yhdeksän. Ihmisten maailman ohella oli kaksi jumalmaailmaa, aasojen ja vaanien maailmat. Vaanit olivat kasvullisuuteen ja hedelmällisyyteen liittyviä jumaluuksia, joita Skandinaviassa on palvottu ennen aasauskonnon maahantuloa.
Näkijättären ennustus kertoo aasain ja vaanien sodasta, ensimmäisestä sodasta, jonka jälkeen osapuolet jakoivat keskenään vallan. Njörd-jumala, vaani, jäi aasojen joukkoon ja hänen lapsensa, hedelmällisyyden jumala Freyr ja rakkauden jumalatar Freyja, olivat kunnioitettuja jumaluuksia.
Vaaneja lähellä olivat haltiat, alfit. Heillä oli oma maailmansa, kaksikin maailmaa, sillä heitä oli kahta laatua, valoisia ja ns. mustia haltioita, jotka kuuluivat pahantahtoisiin demoneihin. Kääpiöiden maailma oli maan alla. He asuivat luolissa ja takoivat jalokiviä ja koruja jumalillekin.
Jossakin idän suunnassa oli jättiläisten maailma. Thorr-jumala kävi siellä usein heitä vasaroineen kurittamassa. Odinn matkasi jättiläisten maailmaan mittaamaan tietojaan viisaan Vaftrudnirin kanssa. Kaikki jättiläiset eivät välttämättä olleet pahoja. Runot kertovat eräistä kauniista jättiläisneidoista, jotka tulivat jumalten puolisoksi.
Jättiläissukua oli myös Odinnin ottopoika Loki, joka maailmanlopun lähestyessä oli hirvittävine poikineen käyvä jumalten kimppuun. Lokin poikia olivat iso Fenrir-susi, joka maailmanloppuun asti makasi kahlittuna virran suussa, sekä Midgardsorm, Maailmankäärme, joka itse asiassa kuului kosmiseen järjestelmään: viimeiseen asti se vesien alla maaten ympäröi ihmisten maailmaa mahtavan vyön tavoin.
Pohjoinen oli idän ohella paha ilmansuunta. Runot sijoittivat sinne joskus jättiläisiäkin, mutta varsinaisesti siellä sijaitsi Hel, kuoleman valtakunta. Sen valtiatar, joka myös oli nimeltään Hel, oli Lokin tytär. Hänen Manalansa alla oli vielä syvempi vainajala, Nilfhel, jonkinlainen syvä helvetti. Heliin joutuivat tauteihin ja vanhuuteen kuolleet, sodassa kaatuneet Odinn kokosi saliinsa Valhölliin, jossa he viettivät aikaansa viimeistä taistelua odottaen.
Etelää skandinaavit eivät yleensä ajatelleet jättiläisten asuinsijaksi. Siellä vallitsi tulen demoni Surtr, joka maailmanlopun koittaessa oli pääsevä valloilleen.
Yggdrasill – maailmanpuu
Kaikkia yhdeksää maailmaa suojasi mahtava puu, pyhän elämänveden kostuttama ja elämänantaja. Se kasvoi kaikkeuden keskuksessa. Sen latva ulottui jumalten asumuksiin ja juuret ulottuivat syvälle maan alle, Heliin asti. Se oli iäti viherjöidä saarni, Yggdrasill.
Yggdrasill on pohjoisen mytologian suurenmoisimpia kuvitelmia. Nimi merkitsee Yggrin eli Odinnin ratsua ja viittaa taruun, jonka mukaan Odinn oli ripustettuna tähän puuhun eräänlaisessa mysteerivihkimyksessä. Puun juurella oli lähde, jossa oli Mimir-jättiläisen puhuva pää. Mimir oli ylen viisas, Odinn sai häneltä neuvoja. Alkujaan hän lienee ollut veden henki. Puun alle oli kätketty myösse torvi, jolla puhalletaan kerran kutsu viimeiseen taisteluun.
Yggdrasillin vierellä asuivat suuret nornat, kolme kohtalotarta. He olivat itse jumaltenkin yläpuolella. He kaiversivat puuta, he laikkasivat riimuja, he jakoivat elämänosat. Heidän nimensä olivat Urdr ’Menneisyys’, Verdandi ’Nykyisyys’ ja Skuld ’Tulevaisuus’.
Yggdrasillin latvassa istuu kotka ja sen juurella on joukko käärmeitä. Pahin niistä on Nidhöggr, hirvittävä ruumiita syövä lohikäärme, joka nakertaa elämänpuun juurta. Sekä kotka että käärme esiintyvät monien kansojen elämänpuu-tarinoissa, kotka ylimmän voiman edustajana, käärme syvyydessä piileviä voimia edustaen.
Viikinkien jumalat
Viikinkien jumalista tärkeimmät olivat Odinn, Thorr ja Freyr. Odinn oli ylin. Hän oli sodan ja sotureiden jumala. Sotureille hän neuvoi kiilanmuotoisen taistelujärjestyksen, saattoi lainata suosikeilleen miekan tai keihäänsä. Soturit turvasivat häneen kuolemansa hetkellä ja toivoivat pääsevänsä Valhölliin.
Odinn oli myös runoilijoiden jumala: hän oli hankkinut ihmisten ja jumalten käytettäväksi innoitusta antavan siman ja itse sitä juonut. Hän oli suuri maagikko, osasi samanoida ja hallitsi riimut sekä osasi lukea niihin liittyvät loitsut. Hän oli aina etsimässä tietoa ja pystyi tunkeutumaan jopa manalan salaisuuksiin, seurasi hirtettyjä ja manasi vainajia puhumaan. Hänessä oli demonisia piirteitä. Tämän lisäksi hän etsi innokkaasti rakkausseikkailuja ja oli etevä naamioituja. Hänellä oli lukemattomia nimiä, jotka viittasivat hänen eri ominaisuuksiinsa.
Thorr oli ukkosen jumala ja samalla ihmisten väkevä turva. Hän oli herkkä suuttumaan ja silloin Thorr sinkosi vasaransa, taivas jyrähteli, maa järkkyi. Thorr piti jättiläiset kurissa ja taisteli demoneja vastaan. Hän varjeli myös hautojen rauhaa: joistakin hautakivistä on löydetty vasaran kuvia ja vasara oli Thorrin ase. Kristinuskon tunkeutuessa sotaisena Norjaan ihmiset turvautuivat lähinnä Thorriin: hänen vasaransa vastasi kristittyjen ristiä.
Freyr, vaani, Njördrin poika, oli hedelmällisyyden jumala. Hän hallitsi sadetta ja päivänpaistetta , antoi ihmisille onnea ja rikkautta. Häntä ylistettiin rauhan jumalana, mutta hän oli myös urhea soturi. Viikinkiajan tarustossa kerrotaan Freyrin takoneen kultaharjaksisen karjun, jonka loiste valaisi koko yön. Lisäksi hän omisti ihmeellisen laivan, jolla oli ainainen myötätuuli ja jonka saattoi taittaa kokoon niin pieneksi, että se mahtui taskuun.
Edda-runoissa Freyr esiintyy vain yhdessä runossa, Skirnirin runossa ja siinäkin sivuosassa. Skirnir tekee rakkaudesta riutuvan Freyrinpuolesta kosiomatkan, kosii jättiläisen tytärtä Gerdriä. Freyrin ja Gerdrin yhtymisen arvellaan kuvaavan vuosittaista kulttimenoa, hedelmällisyysriittiä, josta käytetään nimitystä Hieros gamos, pyhät häät.
Jumalattarista tärkeimmät olivat Frigg ja Freyja. Frigg oli aasatar, jumaläiti, Odinnin puoliso. Alkujaan hän oli avioliiton suojelijatar. Hän näki Odinnin tavoin tulevat asiat. Freyja, Freyrin sisar oli vaanien sukua. Hänestä kerrotaan, että jättiläisetkin tavoittelivat häntä ja hän oli ollut jättiläisten vallassakin. Hän oli itkien joutunut etsimään miestään Odria. Hän valitsi luokseen puolet kaatuneista, Odinnin valitessa toiset puolet Valhölliin.
Maailman ja jumalten tuho
Näkijättären ennustuksen ja koko Eddan jumalrunojen vaikuttavimpia kohtauksia on maailmanlopun kuvaus. Maailmanloppu on odotettu, ennustettu viisaalle Odinnille, kohtalonomainen ja väistämätön jumalten tuhon ja tuomion päivä.
Luonnottoman pitkä talvi, Fimbulvetr, jättää eloon yhden ainoan ihmisparin. Fenrir-susi pääsee irti, sen pojat, kaksi sutta nielevät auringon ja kuun. Loki pääsee kahleistaan, jättiläiset saapuvat suurena joukkona taisteluun jumalia vastaan. Surtr lähtee liikkeelle tulta levittäen. Muspeirin pojat, tulevat demonit, ratsastavat pimeän metsän halki. Odinnin hallin kaikki 540 ovea avautuvat ja Odinnin soturit ratsastavat kohtaamaan vihollisen hyökkäystä. Koko maailma on myllerryksessä.
Kun taistelu lopulta päättyy, ovat sekä hyökkääjät että puolustajat saaneet surmansa, elämänpuu on palanut ja koko kosmos tuhoutunut. Mutta Näkijättären ennustuksen loppu on optimistinen: maailma syntyy uudestaan, jumalat pelaavat jälleen lautapeliään ja uusi maailma on edellistä lempeämpi.
Minulla ei ole kirjahyllyssäni Leif Färdingin valittujen runojen antologiaa ”Kasvojesi valossa”. Färdingin ”Luominen” on. Sekään kirja ei ole alun perin minun, vaan Vaasan kaupunginkirjaston, josta lainasin kirjan 80-luvun loppupuolella. Silloinen koirani Tipsu - joka piti hyvästä kirjallisuudesta – söi kirjankansista kulmat ja suluissa olevan osan Färdingin runoa. Kirja tuli lunastettua itselleni.
Färdingin runouteen olin tutustunut mutkan kautta 80-luvun vaihteessa ollessani osapäivätöissä Kristiinan kaupunginkirjastossa. Kirjastonhoitaja oli käynyt Vaasassa Ohlssonin antikvariaatissa tekemässä ”löytöjä” kirjastoon. Hän oli selaillut jotakin kirjaa, kun epämääräisen oloinen mies tuli puhelemaan. ”Minä olen muuten kirjoittanut tuon kirjan”, epämääräinen sanoi. Epämääräinen oli runoilija Leif Färding. Kirja tuli hankituksi kirjastoon. Se taisi olla ”Levoton oksa, keinuva sydän” vuodelta 1977.
Tuohon aikaan 80-luvun vaihteessa Färding oli jo pahasti sairas. Kekkosen poliisit ja armeija kidutti häntä psykotroniikalla. Mustat ja punaiset autot vainosivat häntä. Färdingin ihmisyyden portaikko roihusi tulessa. Runoilija vietti aikoja Huutoniemen mielisairaalassa ja asusti välillä Ohlssonin antikvariaatin yläpuolella kalustamattomassa asunnossa.
Christian Ohlsson kertoi, että Färding kävi paskalla antikvariaatissa, koska epäili FBI:n soluttaneen oman vessansa putkistoon heroiinia ja kultaa mustamaalatakseen runoilijan. Jotain parapsykologista siinä oli: ”Aina kun Färding kävi paskalla, antikvariaatin vessan pönttö meni tukkoon”, Ohlsson kertoi minulle myöhemmin.
”Kevään avaaman hetken olen soitin hellissä käsissä”
”Minutkin saavuttaa valo, puhkean kukkaan ja
minun ruumiini soi;
kevään avaaman hetken olen soitin
hellissä käsissä
liikettä, joka valaisee naurulla
avaruuden yön.”
(Färding: Maailmaa minä rakastan 1971)
Vaasalaislähtöinen Leif Färding (1951-1984) tuli suomalaisen runouden kenttään 20-vuotiaana vuonna 1971 ilmestyneellä kokoelmalla ”Maailmaa minä rakastan”. Alusta lähtien runoilija jäi panteistisella lyriikallaan marginaaliin. Kirjallisuuden valtavirta vei kohti osallistuvaa runoutta; Saarikoski oli näyttänyt suuntaa kokoelmilla ”Mitä tapahtuu todella (1962)” ja ”Katselen Stalinin pään yli ulos (1969)”. Ja perässähiihtäjät hiihtivät perässä.
Färdingin niskaan sovitettiin hippi-runoilijan ja zeniläisyyden manttelia. Hippi hän oli ehkä elämäntavoiltaan ja ulkomuodoltaan, mutta Färdingin runoudessa hippiydestä kielivät vain etäisinä kaikuina jonkinasteinen henkinen veljeys Gary Snyderin runouteen tai kiinnostus itämaiseen filosofiaan. Zen-runoilija Färding ei missään tapauksessa ollut, hän soi aivan omalla äänellään:
”Maan pehmeää ihoa vasten minä soin
ja minun lauluni
on ruohon laulua,
tulen ja veden yhdyntä synnyttää esikoisen
niin erilaisen
kuin ilma.”
(Färding: Maailmaa minä rakastan 1971)
"Hiljaisuus, vastasatanut lumi lävitseni"
Kun Färdingin kolmas kokoelma ”Olen Onnen poika” vuonna 1973 ilmestyi, elämään oli tullut uutta. Färding oli kirjoittanut runokokoelman vuodessa, rakastunut ja mennyt avioliittoon. Runoilija on rakastunut luontoon, naiseensa, elämään, ja elämänilo pursuaa alkuaikojen kokoelmista; rakastuminen ja kaiken olevaisen rakastaminen. Pekka Luhta kirjoittaa kokoelman nimirunosta: ”Säkeiden kultanokkainen lintu rakkaan sormella viittaa avioitumiseen: onnen poika” (Lakeuden Kutsu 1/83)
”Pääskynsilmu
ja timotei
sydämenkirjaan”
(Färding: Olen Onnen Poika 1973)
”Kätken kevään kaikki
samaan nuppuun
ja auringonpalikoin värähdän
lammenkalvo.”
(Färding: Olen Onnen Poika 1973)
”Syksy tuulisella oksalla on vuodenaikani”
”Tummansininen yö, itseni kanssa yksin,
linnun ääni etäällä sydämeni ääni,
maailman reunalla tuulee.
Lapsen kasvot piirtyvät pimeään kun kävelen kohti
painan posken poskea vasten,
maa allani.
Minun pitäisi löytää toinen kukkiva kamara.”
(Färding: Levoton oksa, keinuva sydän 1977)
Kolmannen kokoelman jälkeen Färdingin runokirjojen julkaisuun tulee neljän vuoden tauko. Yhteiskunnallisesti Färding on mukana vaihtoehtoliikehdinnässä koko 70-luvun. Hän on mukana Juha Olavisen ja muiden oraansuojelijoiden kanssa perustamassa Helsinkiin Suomen ensimmäistä kasvisravintolaa. Hän kääntää Kahlil Gibrania (Gibran: Vaeltaja 1976, Gibran: Jumalan tuli 1977) ja on mukana suomentamassa ja toimittamassa ”Idän viisautta” –antologiaa (Leif Färding, Klaus Karttunen, Kai Nieminen: Idän viisautta 1977). Nykynäkökulmasta Färdingiä voisi luonnehtia vihreäksi ennen vihreää liikettä.
Färdingin henkilökohtaisessa elämässä oli kuitenkin jo alkanut tapahtua seismisiä järistyksiä, jotka lopulta tuhosivat runoilijan. Kokoelman ”Levoton oksa, keinuva sydän” (1977) kirjoittamisen siimeksessä Färdingin avioliitosta oli syntynyt poika, Mikko, joka muodostui Färdingin elämän rakkaimmaksi ja tärkeimmäksi ihmissuhteeksi. Pian tämän jälkeeen avioliitto alkoi kuitenkin rakoilla. Färdingin kokoelmassa on edelleen läsnä nuoruuden elämänilo, luonnon rakastaminen ja riemukas tanssi elämisen virrassa. Mutta samalla joukkoon on soluttautunut synkän melankolisia sävyjä:
”Kun puhallan hahtuvapalloon
laskuvarjot kieppuvat iloisesti tuulessa
ja sanaton poikani nauraa.
Olen pysähtynyt katsomaan tätä
minkä kadotin kauan sitten.”
(Färding: Levoton oksa, keinuva sydän 1977)
”Ja sinä olit mieli, joka meni puunkoloon ja kiven koloon
ja kätkit yksinäisyytesi hetket,
riemun joka ei ole yhteinen, ja poistuit nopeasti kaikkialta
eikä kukaan, ei kukaan
nähnyt tulivuoren purkautuvan
sydämesi dynamiittia, kun räjäyttelit rinteiden kallioita.”
Färding: Levoton oksa, keinuva sydän 1977)
Pekka Luhta kuvaa Lakeuden Kutsussa kokoelman kirjoittamisen tilannetta: ”Tähän melankoliseen hetkeen syntyy avioliitosta poika. Aviosuhde on ajautunut karille. Nainen löytää rakkaudelleen kohteen liiton ulkopuolelta.” Kokoelman ilmestymisen aikaan Färding oli enimmäkseen kahden Mikko-poikansa kanssa. Mikko oli tuolloin 2-vuotias. Vaimo oli löytänyt sosiologi Sarjasen uudeksi elämänkumppanikseen. Ero tuli syksyllä 1977.
”Puhun kaukaa, ilma ympärilläni on harmaa kivi”
”Puhun kaukaa, ilma ympärilläni on harmaa kivi,
olen hautakammio itseni muotoisen
käytävän päässä,
niin syvällä ja etäällä asun. Sydämessäni
lepää selkeys kuin syvällä vuoressa veden yö.”
(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)
Tämän jälkeen Färdingin elämänsuunnitelma alkaa luhistua. Kun Pekka Luhta maaliskuussa1983 haastatteli Färdingiä Lakeuden Kutsuun, haastattelussa tulee esiin järkyttävä kuva mielenterveytensä ja elämänvoimansa rippeetkin kadottaneesta ihmisestä. Omaelämäkerrallinen tilitys lienee kirjallisuudenhistorian kammottavimpia. Psykotrooninen kidutus on iskenyt kimppuun siviilipalvelusyrityksessä Lohjan väestönsuojelukoulussa 1978. Säännöllinen läheisyysyhteys Mikko-poikaan katkeaa ja viimeinen rakkaussuhde, suhde Suvi Virtaseen päättyy vuonna 1979.
Haastattelussa Färding kertoo, miten hänen viimeinen yrityksensä perustaa koti tapahtui elokuussa 1978 Kalevankadulla. Sen jälkeen ”alkoi surrata: pzzyyy” Lasten vuonna 1979. ”Häikäilemättömästi pantiin jylläämään kidutuskesä –79. Se toteutettiin vaikka kysymyksessä oli kotini, viimeinen yritykseni rakentaa koti, jossa voisin tavata poikaani Mikkoa; kotini Mikon kanssa. Sitten minut vietiin dorkikselle. Se tapahtui syksyllä 1979.” (Lakeuden Kutsu 1/83)
”Ihan kuin ihminen kuuntelisi”
”Menin rannalle. Puhuin kivelle
ja kylmässä tuulessa väräjöiville lehdille
koska oli syksy.
Puhuin myös kivien ja kaarnojen ja sammalten samoajille,
hyönteisille.
Puhuin linnuille ja levottomalle tai tyvenelle merelle,
puhuin auringolle.
Ja koko ajan tuntui kuin ihminen kuuntelisi.”
(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)
Färding on Hesperian mielisairaalassa ensin avo-osastolla, sitten suljetulla ja pääsee lopulta pois ”niin kuin sieltä päästään: Ryhtymällä valheelliseksi samalla tavalla kuin tämä sivilisaatio on valheellinen; eli toteamalla ettei minua enää vaivaa mikään, toteamalla ettei punaisia ja mustia autoja ole, ettei psykotroniikkaa ole; ja herra ylilääkäri on oikeassa: kirjoittakaa rauhoittavia.” (Lakeuden Kutsu 1/1983).
Viimeisiksi elinvuosikseen Färding muuttaa takaisin nuoruuden kotikaupunkiin Vaasaan. Mielenterveys ei enää palaa. Färding elää elämänsuunnitelmassaan epäonnistuneen ihmisen elämää vaihtelevalla menestyksellä, välillä Huutoniemen mielisairaalassa, välillä tyhjän kodin autiudessa. Lakeuden Kutsu-lehden jutun kuvituksena on Gunnar Bäckmanin ottama järkyttävä kuva runoilijasta puolittain makaamassa, puolittain nurkkaan nojautuen patjalla, kädessään edessään kävelykeppi ikään kuin suojaksi maailman, elämän ja yhteiskunnan julmuutta vastaan.
Kirjoittamisesta Färding ei kuitenkaan luovu; se on kaikki mitä hänellä on karille ajautuneessa elämänlaivassa jäljellä: valokuvasuurennos Mikosta, patja, kävelykeppi, kynä ja paperia. Mutta edelleen, kaiken konkreettisen jo hajottua ympäriltä, Färdingin runous on säkenöivän kaunista tekstiä. ”Vaikka Färdingin elämä sameni, runous pysyi kirkkaana”, kirjoittaa Antti Nylen antologian ”Kasvojesi valossa” jälkisanoissa.
”En saanut viikonloppulomaa,
vaikka olen kirjoittanut monta hyvää runoa.
Ehkä se ei näy kasvoista.
Kuuntelen ruotsalaista poppia,
Joka on vastapäisessä sängyssä löhöävän potilaan.
Minun omaisuuttani on tämä vihko ja kynä.”
(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)
”Inhimillisen kasvun portaikkoni roihuaa tulessa”
”Kuuntelen kyynelsilmin Ravelia
ja jokaiseen kyyneleeseen hän säveltää.
Olen lyöty ja mielin kuulla kohottavia säveliä, vaan niihin
ei voi jäädä asumaan. Kuuntelen, olen
kauneudessa hetken.
Odotan että avautuu portti minunkin
mennä.”
(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)
Jossain tässä viimeisessä elämänvaiheessa Leif Färding majailee vaasalaisen kuvataiteilijan ja muusikon Matias Rinteen luona. Matias Rinne on kertonut minulle Koti-ravintolassa taustaa ylläolevaan runoon. Matiaksella oli kotona piano ja hän soitti sillä Ravelin Boleroa. Färding purskahti itkuun ja sanoi suurin piirtein: ”Voi että tämä on niin kaunista ja minun pitää menettää tämä kaikki.” Färding oli mennyt järkyttyneenä ulos pihanurmikolle, jolle hän asettui makaamaan ja jota hän tunnusteli käsillään. Sitten hänen ilmeensä kirkastui: ”Mutta minähän omistan tämän kaiken!”
Muistikuva Matias Rinteen kertomuksesta on yli 20 vuoden takaa, joten pyydän Leifiltä ja Matiakselta anteeksi jos siteeraan väärin. Tarinan ydin on kuitenkin todellinen. Färding alkaa 80-luvun alussa ja viimeistään vuonna 1983 suuntautua elämästään pois. Mielisairaalajaksot ja Vapauden hetket vuorottelevat, mutta elämästä puuttuu jo kokonaan sisältö ja merkitys. Färding alkaa puhua yhä enemmän itsemurhasta, kustannuspäällikkö Hannu Tarmion mukaan kyllästymiseen asti:
joka kantaa särkynyttä valoruumista kuin repaleista viittaa.”
(Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi 1984)
Lakeuden Kutsussa ilmestynyt haastattelu on viimeinen, mikä Färdingin eläessä ilmestyy. Juttu herättää jonkin verran polemiikkia. Olisiko särkyneestä ihmisestä, särkyneestä valoruumiista enää saanut kirjoittaa. Mutta Färding itse on jo tämän keskustelun ulkopuolella, suuntautumassa kokonaan elämästä pois.
Färding on kirjoittanut ”testamenttinsa” ja lähettänyt sen Suomi-lehden piirissä toimiville Oraansuojelija-ystävilleen. Testamentin saa Färdingin toivomuksen mukaan julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen. Testamentissaankin Färding kirjoittaa vielä riipaisevan kauniisti; järkyttävästi:
”Olen vanha, nuori soturi, joka on epäonnistunut elämäntehtävässään ja katson itsemurhan eettisesti oikeutetuksi kohdalleni. Tuolla puolen on varmaan olosuhteet jatkaa matkaani ikuiseen uneen.”
”Koska en enää kykene toimimaan sielutietoisuudessa, joka on synnyttänyt parhaat runoni, elämälläni ei enää ole merkitystä. Katson olevani kuollut sielu, joka on okkulttisesti palanut.”
Marraskuussa 1983 Leif Färding katoaa. Hänen vaelluksensa tässä maallisessa hahmossa päättyy rituaali-itsemurhaan. Färding on kävellyt alkutalven metsään, sytyttänyt kivelle kynttilän, asettunut lepäämään lumeen pää kiveä vasten ja nukkunut pois. Hänen karmallinen vaelluksensa runoilija Leif Färdingin kehossa on päättynyt, vaikka tämä kaikki varmistuu vasta lumien sulettua seuraavan vuoden toukokuussa, jolloin hänet löydetään.
Huhtikuussa 1984 on ilmestynyt postuumisti runoilija Leif Färdingin viimeinen kokoelma ”Ihan kuin ihminen kuuntelisi”. Nyt Färding on poistunut näistä runoista ja laulusta henkisten veljiensä luokse. Hänen ”Ihan kuin ihminen kuuntelisi” kokoelmassa ilmaisemansa perimmäinen toive on toteutunut:
Keijo Nevaranta: I Ching 