Vaelluskirjaa Kevät 2014

Vaelluskirjaa 15.3.2014

I Matkaanlähtö

On ollut henkisesti vaikea talvi. Vaelluskirja on ollut pitkään vaiti. Kevät on kuitenkin tullut viikkoja etuajassa ja tänään lähdin vihdoin itsekin liikkeelle. On jokin Birdlifen lintujentarkkailuviikonloppu. Tiet ovat olleet jo viikkoja sulat, mutta ensin podin sikainfluenssaa, sitten oleilin Kauhajoella ja lopulta podin yksinäisyyden aiheuttamaa ahdistusta ja unettomuutta. Viime yönä sain nukuttua kuitenkin kunnolla ilman lääkitystäkin. Ja aamulla heräsin ja sain itseni ylös ihmisten aikaan.

Keitin kahvit, kävin ulkona tupakalla. Kyykin kuistilla ja kuuntelin aamun lintujen keväänkiihkeitä ääniä. Tein ensimmäiset lintuhavainnot kuistilta käsin: harakka, varis, naakka, viherpeippo, talitiainen, sinitiainen, varpunen, pikkuvarpunen ja keltasirkku. Aamu oli kolea, pakkasyön jälkeen lämpötila nollan paikkeilla. Kuistillekin tunsi kylmän viiman. Sääennusteet olivat luvanneet jopa lumituiskua ja myrskytuulta, mutta kumpaakaan ei onneksi tullut.

Vilu tuli villapaidassa. Menin takaisin sisään. Kaadoin kahvinloput termospulloon, pistin kassiin vihon, kynän, termoksen, puolikkaan ranskanleivän, kaksi mandariinia ja paketin juustoviipaleita. Otin olalle kiikarin, jalkaan kumisaappaat, päälle talvitamineet, kuistilta polkupyörän ja lähdin polkemaan aseman suuntaan. Pelästyin äkillistä pärinää. Käpytikka päryytti katulampun kupua Kainastonluoman sillan pielessä. Ajoin sillasta yli ja käännyin Asematietä kirkonkylää kohti.

Asunnolta pääsee kylälle vain kahta kautta, valtatien vartta matka on lyhyempi, mutta koko väli on käytännössä pelkkää peltotien molemmin puolin. Kun tuuli vastaan ja jäätävästi oli helpompi pyöräillä mälliläntietä pitkin, joka mutkitteli Kainastonluomaa mukaillen ja edes osassa matkaa pienet metsiköt tarjosivat jonkinlaisen tuulensuojan. Tosin täälläkin vielä edellisenä päivänä kova tuuli teki koko matkasta ylämäen niin että jossain vaiheessa kolmivaihteisesta loppui ykköselläkin veto ja olin vähällä joutua taluttamaan pyörää. Nyt oli kuitenkin helpompaa, vaikkakin tuuli korvensi korvia niille vedetystä piposta huolimatta. Alikulkutunnelin kautta ja Rapakujaa pitkin kylälle, jossa jatkoin tuttuun paikkaan, ensimmäisen etappiin Kaukolanrantaan.

II Kaukolanranta

Kaukolanranta on ensimmäisiä paikkoja jonka marraskuun vaihteessa Ylistaroon muuttaessani löysin. Se on uimaranta uuden keskustan ja kirjaston läheisyydessä. Ei se mikään Yyteri kuitenkaan ole. Kapeahko suikale nurmikenttää joka laskeutuu jokeen. Joessa on mutapohja, joten uimaan pääsee lähinnä laiturilta joka on vedetty talveksi maihin. Minulle se on paikka, jossa minulle on tullut tavaksi käydä kauppamatkoilla tai kirjastossa käydessäni. Olla siinä alallaan, katsella joen hidasta virtausta ja vastarannan metsiköitä, katsella, kuunnella lintuja ja ihmetellä, antaa ajatusten kulkea omia polkujaan.

Kaukolanrannan mainitsen myös Pohjankyrö-lehden haastattelussa, joka on otsikoitu: ”Runot syntyvät askelten rytmissä”:

”Keijo Nevaranta on tarponut kirkkaassa pakkassäässä Ylistaron Asemalta kirjastoon Matinpalontielle. Kävely on hänelle luonteva tapa ajatella ja pohtia. Askelten yksitoikkoisessa rytmissä nevaranta suunnittelee runojaan ja maalauksiaan. Niihin taiteilija saa virikkeitä luonnosta, linnuista, metsästä ja veden äärestä, mutta hänen ei tarvitse vetäytyä erämaahan laavulle. Innoittajaksi riittää hyvin viivähdys kauppareissulla Kaukolanrannassa Ylistaron kirkonkylässä.”

Yhtä tärkeää kuin käveleminen ovat kuitenkin nämä paikat, joissa pysähdyn, hengitän, olen. Tietyt paikat ovat minulle merkitseviä, kiinnyn niihin, niistä tulee tapa. Kaukolanrannassa käyn kauppamatkoilla ja kirjastosta välillä happea ajatuksille tarvitessani. Siinä rannan reunalla on maata vasten kivipaasi jolla voi istua jonkin tovin jos ahteri sen kylmää kestää.

Edellisenä päivänä samalla rannalla ollessani laskin noin 40 mustavarista lentelemässä edestakaisin ja näin kevään ensimmäisen telkkäparin sulassa. Kun nyt tulin rantaan pelästyi nurmikolta lentoon naakkapari jonka seassa seitsemän mustavarista, kylällä olin niitä nähnyt jo muutaman. Mustavaris on yhdyskunnittain pesivä lintu, jonka merkittävimpiä pesimäalueita Suomessa ovat Porin seudun lisäksi Ylistaron ja Isonkyrön vanhat kulttuurimaisemat.

Istun paadella ja katselen sulaa josta telkät ovat lentäneet jonnekin pois. Juon termospullosta mukillisen kahvia, katselen ja kuuntelen pikkulintuja rantapensaikoissa: punatulkkuja, viherpeippoja, tali- ja sinitiaisia, varpusia ja pikkuvarpusia. Naakkaparvet partioivat rantapuita lennellen joen yli edestakaisin. Ne näyttävät löytävän koko ajan jotain mielenkiintoista jolle pitävät meteliä.

III Komialla kirkolla

Pyöräilen eteenpäin valtatien viertä Kyrönjoen yli ja tulen ”Komialle kirkolle”. Ankkuroin pyöräni seurakuntakeskuksen lähellä olevaan pyörätelineeseen. Seurakuntakeskuksella lepattaa lippu puolitangossa. Joku haudataan tänään. Yksi auto on parkkeerattu kirkon eteen. Ilmeisesti kirkossa valmistellaan hautausmenoja.

Minä jatkan hautausmaalle. Katson hetken muuallehaudattujen muistomerkkiä ja se tuo mieleen isäni. Jatkan hautausmaan läpi. Olen näistä hautakivistä kirjoittanut joskus aiemmin. Nyt huomio kiinnittyy erityisesti hautamuistomerkkiin joka on tehty myllynkivestä tai ainakin  myllynkiven muotoiseksi. Joku mylläri nyt ilmeisesti jauhaa taivaallista viljaa? Ihmettelen myös äskettäin umpeenluotua hautaa, jossa multaa on varmuuden vuoksi koottu toista metriä korkeaksi keoksi. Keon laidassa on valkoinen puinen risti. Enpä ole moista multaläjää haudalla koskaan ennen nähnyt. Mikähän idea tuossa oikein on?

En kuitenkaan tällä kerralla jää kiertelemään hautausmaalle vaan jatkan sen laidassa olevalle jättömaakukkulalle. Tästä tuli minulle Ylistarossa toinen paikka jo marraskuussa heti Ylistaroon muuton jälkeen. Hautausmaa ja savinen jättömaakumpu, jolta avautuu näköala yli peltoaukeiden. Pysähdyn kummun laidalle intiaanikyykkyyn ja ryhdyn kiikaroimaan. Myöhäissyksyllä havaitsin täällä kaikenlaista, nyt pelloilla on tyhjempää, pikkulintujen ääniä kuuluu hautausmaalta, fasaani rääkäisee pellolla ja närhiä kuuluu kahdesta suunnasta.

Naakkoja lentelee tietenkin täälläkin, kirkonpielessä, nehän ovat kirkollisia lintuja jo kansanperinteenkin mukaan. ”Kun kirkon naakka naaksutteli ja lenteli, tuli kuoleman sanomia siitä kylästä mistä päin naakka lensi.” (Koivisto 1935) Ja hautajaisiahan kirkossa juuri valmistellaan, joten miksipä eivät kuoleman sanansaattajat olisi paikalla.

Tuuli on kylmää vinkkaa ja tuulee peltoaukean yli suoraan kohti. Tuuli tunkeutuu ihoon ja kohmettaa minut nopeasti. On noustava ja käännyttävä pois, suojempaaan takaisin hautausmaalle. Täältä käännyn kuitenkin vielä uudelleen pellon laitaan jäljittämään lähellä rääkäissyttä närheä. Närheä en löydä, mutta äkkiä hoksaan pellolla kyyhkysparin, tarkistan kiikareilla, kevään ensimmäiset sepelkyyhkyt. Ne askartelevat pellolla aikansa ja lentävät sitten parina pois yli lakeuden. Minä palaan polkupyörälle ja jatkan matkaa. Kirkon ovet on avattu vainajaa odottamaan.

IV Kriikun myllyllä

Pyörätietä jatkan alikulkusillan kautta valtatien toiselle puolelle, jossa pyörätie kulkee   Kirkonkosken alapuolisen suvannon laitaa kohti Ylistaron vanhaa keskustaa. Pysähdyn suvannon kohdalla, mutta sorsalintuja ei nyt näy täälläkään, suvannossa uiskentelee vain jäälohkareita muistona menneestä lyhyestä talvesta. Jatkan Kirja-Matin koulun ja vanhan hautausmaan sivuitse sillalle, joka jälleen johtaa Kyrönjoen yli. Sillalla katselen paisuntaa aloittavan kosken kuohuja. Hyvällä onnella täällä voisi nähdä koskikaran, mutta sitä hyvää onnea ei ole nyt.

Vuolaana ja vapaana virtaavaa koskea katsellessani ajattelen omahyväisesti, että sen suojeleminen on osittain minun ansiotani. Kun 1980- luvulla kamppailtiin Kyrönjoen loppujenkin koskien voimalarakentamisesta osallistuin kynällä vastarintaliikkeeseen. Lopulta jokivarren asukkaiden ja luonnonsuojelijoiden vastarinta tuotti tulosta ja minä sain istua ympäristöministeri Kaj Bärlundin autossa haastattelemassa ministeriä, kun joesta tehtiin suojelupäätös ja voimalarakentamisen sijaan toteutettiin vain tulvasuojelu. Käsittääkseni voimayhtiötä lukuunottamatta kaikki nykyään ovat tyytyväisiä siihen että tulvasuojelu toteutettiin ilman voimaloita.

Hytisen vilusta kun tulen vastarannalle jossa oikealla puolen tietä vanha kolmikerroksinen harmaa mylly ja vasemmalla museomylly, jossa nykyään järjestetään pieniä tapahtumia myyjäisistä kahvikonsertteihin. Parkkeeraan pyöräni pysäköintialueelle ja kapuan rinnettä alas myllyn alakerran ulkoportaalle tuulensuojaan istumaan, yläpuolella on lankkusilta joka johtaa myllyn toiseen kerrokseen.

Kriikun mylly on harvinainen kolmikerroksinen mylly joka on rakennettu 1870-luvulla ja toiminut 1950-luvun lopulle. Mylly on nykyään suojelukohde jonka olemassaolon suunniteltu voimalarakentaminen olisi uhannut, ainakin se olisi hävittänyt kauniin Kirkonkosken myllyn takana. Minä olen suojellut tämän maiseman, ajattelen siinä porraskivellä istuessani ja ihmetellessäni. Pitkään en kuitenkaan ehdi ylpistymään, sillä heti sen jälkeen kun olen istunut porraskivelle, lentää vaalea pulu paikalle, lankkusillan yläpuolella olevaan pihalampun kupuun ja – KÄÄK! – paskantaa poskelleni! Tällaista ei ole ennen tapahtunut. Paska kopsahtaa poskeen ja tähtäys on tarkka, sillä lankkujen välissä on vain parin sentin rako, josta pulu onnistuu tuotoksellaan osumaan naamaani.

Olen umpikohmeessa. Tästä läpikotaisesta palelemisesta tulee mieleen nuoruuden lintuharrastusajat ja muuttolintuaikaiset pyörävaellukset Piolahden lintutornille. Aamuyöt olivat hyytävän kylmiä ja joka kerta linturetkellä ensimmäiset tunnit lintutornissa kohmettivat minut juuri tällaiseen vilusta läpikotaisin hytisevään olotilaan. Olen tuulensuojassa ja aurinko paistaa, mutta ei lämmitä. Hieman tärisevin käsin kaadan kahvia mukiin ja juon sen. Syksyllä näin täällä ollessani muuttavia joutsenia, mutta nyt keväällä joutsenet ovat tainneet muuttaa ohitseni, en ole nähnyt vielä ainoatakaan koko kevättalvena vaikka päämuutto lienee mennyt jo ohi ja joutsenet ovat töräytelleet pääosin jo pesimäseuduille pohjoiseen.

Pistän korkin kiinni, termoksen kassiin, otan kaatuneen pyöräni parkkipaikalta ja olen jo lähdössä jatkamaan matkaa, mutta lähtiessä poikkean vielä katsomaan paikalla olevaa opastaulua myllyistä ja vanhasta keskustasta. Ensimmäistä kertaa luen taulun tekstiä vaikka olen nähnyt sen monasti. Löydän siitä kiinnostavan yksityiskohdan Ylistaron historiallisista vaiheista vuoden 1918 sodassa:

28.1.1918 valkoisten ylipäällikkö Paul von Gerich antoi määräyksen että Vaasan rata on katkaistava Ylistarossa ja kaadettava venäläisten sotilasjuna. Käskyä ryhdyttiin toteuttamaan, rata katkaistiin, mutta katkaisukohtaan tulikin ensimmäisenä myöhässä oleva postijuna, joka suistui kiskoilta ja onnettomuudessa veturinkuljettaja ja apumies menehtyivät. Myöhemmin paikalle tulleen sotilasjunan venäläiset sotilaat vangittiin ja seuraavana päivänä järjestettiin Säästöpankilla valkoisten ohimarssi, jonka vastaanottivat postijunassa matkustaneet senaattorit Frey, Pehkonen ja Renvall. Tämä on Ylistaron valkoista sotahistoriaa. Peränevalle on pystytetty muistomerkki näiden tapahtumien muistoksi, mutta missä ihmeessä on Peräneva?


V Kyyränkoskella

Jatkan eteenpäin. Risteyksessä joudun epäröimään hetken. Vasemmalle on viitta Kylänpää 4. En muista olenko käynyt siellä koskaan. Oikealle olisi kotiin sama matka. Kolea viima tunkee ihoon ja ihon läpi sisuksiin. Hytisen. Saanko kylmästä kuolemantaudin. Sisuksissa vilu ja yksinäisyys. Päätän sinnitellä Kylänpäätä kohti niin pitkälle kuin yhtään tarkenen. Ylistarossa ei ole paljon reittivaihtoehtoja. Jatkan siis jokivartta Kylänpäätä kohti. Sinnehän alunperin suunniteltiin ensimmäistä niistä rakentamatta jääneistä voimaloista jotka olisivat tuhonneet koko Kyrönjoen maiseman. Pelloilta ei kuulu kiuruakaan.

Jonkin matkaa poljettuani minut pysäyttää kalastusalueen kyltti. Tarkistan kiikareilla: Kyyränkosken kalastusalue. Kyrönjoessa ja sen edustalla on tavattu yli 60 kalalajia ja arvokaloista joessa viihtyy ainakin meritaimen, kirjolohi ja harjus, joita kaikkia istutetaan jokeen vuosittain "suuria määriä kalakantojen elvyttämiseksi". Voimalarakentaminen olisi tuhonnut nämä kosket, Kyyränkosken ja Kirkonkosken. Mutta miten tuonne kalastusalueelle oikein pääsee, kun tien ja rannan välissä on kynnöspelto, ihmettelen. Kiikaroin Kyyränkosken alapuolta, ei sorsaakaan...

Jatkan matkaa ja ongelma ratkeaa. Pihatie kääntyy rantaa kohti ja siitä pääsee edelleen leiripaikalle kosken rannassa. Paikan vetonaulana on kylpytynnyri, jonka takana vanha harmaahirsinen pieni "mökki". Rakennus paljastuu savusaunaksi, pienimmäksi savusaunaksi, jonka olen koskaan nähnyt. Saunan kuistilla roikkuu narulla neljä kuivunutta saunavihtaa. Koivusta sahattuihin palkkeihin on maalattu runo, jossa on jotain hämärästi tuttua. Arvelen että teksti on vanha kansanruno eikä kenenkään paikallisen runonikkarin käsialaa, mutta on minulla varaa olla väärässäkin:

"Savusaunan lämmittelin,
kivikiukaan kuumentelin,
taitoin haasta koivunoksat,
niistä vihdat valmistelin.

Lyö siitä makeat löylyt,
lempilöylyt leyhyttele,
hämärässä savusaunan,
vierellä virran vihannan

Pese itses puhtahaksi,
hiukset, pää, koko komeus,
vielä vedellä valele
niin on olos onnellinen."

Siinä kohmeisena katselen vanhaa kaunista savusaunarakennusta, klapit olisivat valmiina kuistilla, mieli tekisi haikeasti löylyyn lämmittelemään juuri nyt, mutta eihän sitä nyt toisen saunaa luvatta voi lämmittää. Ihmettelen, miten noin pieneen saunaan muuten yleensä saunoja mahtuu sisälle, jos kiuas on keskellä lattiaa. Mittaan jalkamitalla saunan: noin 3 x 3 metriä. Saunaosan korkeus vajaa 2 metriä ja harjakatto päälle.

Alhaalla tuuli ei tunnu niin. Aurinko paistaa, mutta ei lämmitä. Lauloiko Ultra Bra noin? Tällä hetkellä sanat ovat ytimiä myöten totta. Minä olen katsellut koskea ja tutkinut saunaa tarpeikseni, kapuan rannasta ylös polkupyörälle ja lähden.

VI Kylänpäässä

Mustien peltojen halki eteenpäin. Viima tulee taas aukealla ja vilu tuntuu jalkapohjissa asti, mutta edessä näkyy jotain Ylistarossa harvinaista: metsänreuna. Poljen sitä kohti, tuulensuojaa päin. Metsänlaidassa rannan puolella on kyläseuran maja, jonka ympäristön käyn kiertämässä. Majan ympäristössä kasvaa vanhoja puita. Jonkin puun alta löytyy rykelmä käpyjä, jotka kertovat tikan työmaasta. Varis raakkuu karhealla äänellä ensin etäällä, lentää sitten lähelläni olevan kuusen latvaan ja ryhtyy rähisemään sieltä minulle. Se ei kaipaa seuraani, joten otan vihjeestä vaarin ja lähden taas etenemään.

Kylänpäässä ylitän Kyrönjoen jo kolmannen kerran päästäkseni varsinaiselle kylälle. Täällä on ollut ja on jonkinlainen pieni kauppakeskus, mielenkiintoisimpana yrityksenä lemmikkieläinpalvelukeskus. Taidekoti Musta Hevonen toimii täällä. Olen hyvänpäiväntuttu Taidekodin pitäjän kanssa ja mieli tekisi käydä kahvilla ja lämmittelemässä taidekodissa, jos se olisi talvella auki, mutta ei tietääkseni ole.

Jonkinmatkan päässä edessäpäin on oikealla kädellä majatalo, vanha jylhä kartanomainen punamullattu rakennus: Kesti-Iivari. Sen kohdalla minut pysäyttää, ei itse rakennus, vaan pellolla asteleva kevään ensimmäinen näkemäni töyhtöhyyppä. Orvon oloisena se seisoskelee keskellä kynnöspeltoa näköjään vailla mitään suunnitelmaa. Mahtaako se miettiä, että tuli tehtyä vikatikki, kun pellot kyllä ovat sulat pinnasta, mutta maan alla on syvä routa, ruoka on vähissä eikä kavereita näy missään. Tunnen myötätuntoa. Oma yksinäisyyteni vertautuu töyhtöhyypän yksinäisyyteen.

Joessa on tällä kohdin pieni heinäinen saareke jonka keskellä karikivi kohottaa selkäänsä. Kiven selässä lepäilee heinäsorsakoiras ja saarekkeen rannassa jokea pälyilee toinen koiras sekä naaras. Kevään ensimmäiset heinäsorsat. Onkohan keväämmällä luvassa kolmiodraama vai jatkuuko sovussa polygaaminen suhde, mietin. No, se on heidän asiansa eikä minulle kuulu, enkä vastausta saa koskaan tietää...

VII Kaukolanrannassa

Pyöräilen urheilukentän sivuitse ja vanhan hautausmaan ohitse ja neljännen kerran Kyrönjoen ylitse ja jatkan matkaa uuteen keskustaan ja takaisin Kaukolanrantaan, jossa kivipaatinen levähdyspenkkini odottaa jo minua. Tähän pysähdyn, jään, omaan paikkaani. Istun siinä kylmällä kivellä, mutta päivä on jo puolessa ja aurinko alkaa lämmittää vähitellen. Vilu haihtuu jäsenistä pikkuhiljaa. Selkä tuuleen istuen olo tuntuu lähes onnelliselta tällä paikalla, tässä hetkessä, nyt.

Katselen sulaa, johon nyt on ilmestynyt lintuelämää, sen takana vastarantaa ja lähes pilvettömäksi pyyhkiytynyttä taivasta. Mustavariksia lasken lennossa sinne tänne kaikkiaan 12. Joessa ui heinäsorsia pienissä ryhmissä, kaikkiaan 10 lintua. Äkkään isokoskelon joka lipuu yläjuoksulta alas paikkaan hitaasti virran mukana, keula pystyssä, ylväänä kuin viikinkilaiva. Kevään ensimmäinen isokoskelokoiras, arvostaan tietoisena, on lintuvaeltajan silmään sanomattoman kaunis näky. Ja äkki noin metrin korkeudella vedenpinnan yläpuolella lentää ylävirran suuntaan sitä vastaan harmaavartaloinen haapanakoiras, jonka lentoreitti ylittää isokoskelon aivan kohdalta. Haapana kräähäisee koskelolle tervehdyksen kohdatessa. Muuten linnut ovat vaiti. Hauska kohtaaminen ja ikäänkuin kunniatervehdys ylilennolla, syöpyy katsojan silmään ja mieleen.

Minä muistan kassissa olevat eväät, syön ne pois, juon termoksen kahvista tyhjäksi. Istun pitkään antaen ajatusten virrata vapaasti omia uomiaan, kuten tämän paikan ohitse virtaa omaa uomaansa mereen asti valjastamaton kahlitsematon Kyrönjoki. Korviin alkaa kuulua kirkonkellojen kumu. Siellä vainaja nyt odottaa alttarilla, hänet siunaillaan ja kannetaan maan poveen. Jokin muistopuhe haudalla, virsi arkun ääressä ja lopulta hiekkaa päälle. Ihminen on kokonainen vasta kun hän on kuollut, taisi Saarikoski joskus sanoa. Minä pakkaan kassini, nousen satulaan ja lähden ajamaan viimeisen etapin Ylistaron asemanseutua ja kotia kohti.

(Ylistaro 15. - 19.3. 2014)

Kävelyvaellus 20.3.2014

Kevätpäiväntasaus

I Metsän löytäminen

Olen pakannut kassiini muistivihon ja termokseen kahvia. Ripustan kiikarikotelon roikkumaan olkapäältä ja lähden. Lähden kävelemään metsää kohti. Niin, olen löytänyt Ylistarosta metsän ja reitin miten metsään voi päästä. Olen tarkistanut kartasta, että metsän läpi kuljettuaan pääsee asuntoalueelle ja siitä eteenpäin kirkonkylän keskustaan.

Kuljen Möllintien päähän, siitä linja-autopysäkille ja pysäkin kohdalta yli tien. Metsään lähtee tästä epätasainen tukkitien ura, vain muutaman kerran jollain metsäkoneella ajettu. Tavallaan polku tai kaksi rinnakkaista polkua pyöränakselin verran erossa toisistaan. Kun on satanut lunta on vaikea nähdä millaiseen paikkaan astuu ja jalat lipsahtelevat. Jalassa on kumisaappaat koska lumen alla on jääpaikkoja, ohutta jäätä ja sen alla äkkiä lätäkössä suovesi.

Olen kulkenut polun alkua kahdesti aiemmin ja tiedän että polku paranee kauempana, parinsadan metrin päässä. Sinne kuljin ensimmäisellä kerralla reitin löytäessäni, mutta silloin lähdin kotoa vasta kun oli jo hämärää ja oli palattava täältä takaisin. Toissapäivänä yritin uudelleen, mutta yksinäisyysahdistus alkoi huimata, pysäytti minut ja löi kyykkyyn niin että hädin tuskin pystyin hengittämään. Yritin kolmasti nousta ylös, mutta huimasi, lumi sokaisi silmät enkä pystynyt etenemään. Rintakehässä kiersi jokin sanaton hätä. Jouduin palaamaan omia jälkiäni pitkin takaisin.

Kun olen päässyt sen verran metsään, että valtatien liikenne on lakannut repimästä korvia, pysähdyn ensimmäisen kerran kuuntelemaan. Katselen metsää, joka oikeastaan ei ole mikään metsä. Tässä on ollut räme, joka on nujerrettu parin metrin syvyisillä suo-ojilla. Siihen on istutettu puupelto, mäntyä tasaisin välein kasvamaan ja tuottamaan rahaa omistajalleen. Männyt ovat nuoria, keskenkasvuisia ja tasamittaisia.

Ajattelen, että tällaisessa metsässä ei viihdy lintukaan, mutta olen väärässä. Alkaa kuulua hiljaista kutsuääntä. Pieni parvi hippiäisiä ja tiaisia liikehtii puissa. Utelias talitiainen tulee katsomaan outoa kulkijaa läheltä. Kauempana puussa hyörii hömötiainen ja hippiäiset ääntelevät etäämpänä näkymättömissä.

II

Kävelen eteenpäin ja mietin kävellessä ajatuksiani kun kulku-ura paranee kuljettavammaksi. Mietin puupeltoa ja mäntyrämettä. Ajattelen että ympärillä levittäytyy puutarha, sillä nämä puuthan ovat istutettuja ja kasvavat tasamittaisina kuin sotilaat riveissä ja jonoissa. Siinä on kokonainen prikaati varusmiehiä seisomassa asennossa, jalostettuja, valioluokkaa rodullisesti. Ihmettelenkin äidinkieltä; miksi ihmeessä puutarhuria nimitetään puutarhuriksi? Eihän hänellä ole juuri mitään tekemistä puiden kanssa. Puutarhoja on enimmäkseen pihoissa, joista puut on kaadettu ja tilalla kasvaa nurmi. Puutarhuri kasvattaa enimmäkseen kaikkea muuta kuin puita: kukkia, marjapensaita ja sen sellaista. Kasvitarhuriksihan häntä ennemmin pitäisi nimittää. No nykyäänhän on keksitty puutarhurille sivistyneempikin nimi, hortonomi. Se särähtää korvaan horolta.

Mietin muutakin. Mietin yksinäisyyttäni joka talven mittaan on syventynyt lähes psykoosin partaalle hetkittäin. Olen ihmetellyt miksi ystävät ovat lakanneet soittamasta, miksi yhteydet ovat katkenneet kaikkialle pian Ylistaroon muuton jälkeen. Tunnen yksinäisyyden ja ahdistuksen kehän ympärilläni nytkin, metsässä, missä yritän antaa sille köniin, seuranani metsän linnut.

Ajattelen että tämä yksinäisyys kehii ahdistusta ja ahdistus kutoo yksinäisyyden seittiä ympärilleni ja tähän koteloon olen ollut viimeiset viikot tukehtumassa. Että itse kehitän tätä yksinäisyyden tunnetta itsessäni ja luon tätä ahdistusta joka kasvaa ja levittäytyy sitten ympärilleni.

Mutta kuitenkin olen itse voimaton, pulassa. Sitä alussa jotenkin itse luo ahdistuksensa ja yksinäisyytensä, mutta kun kelkka on kerran lähtenyt liikkeelle ja pyörii kehäänsä, ei jarruja eikä ohjaimia enää löydy, että saisi tämän kierteen pysäytettyä. Lopulta kun on katsellut päälle kaatuvia seiniä asunnolla riittävän pitkään, ahdistuksen kehä tunkeutuu ohimoon kuin poraisi reikää omaan päähänsä. Siitä tulee linnunpönttö - ja viheltää. Ja itse yrittää karkuun edes jonnekin ulos - jos jaksaa.

III

Tulen pienten peltosuikaleiden välistä siihen paikkaan jonka olen katsonut kartasta. Asutuksen reunametsikköön. Tässä edessä avautuu laaja kallioinen mäki ja sen ympäri kulkee leveä kunnostettu kävelypolku. Toiselle kädelle kävelytie vie mäen taakse omakotialueelle, toiseen suuntaan en ole varma minne se johtaa. Päätän lähteä sinne päin.

Ensin seisahdun kuitenkin hetkeksi ja katselen kukkulaa. Tällä mäellä kasvaa oikeita puita, vanhoja mäntyjä ja lahovikaisia haapoja, joiden kylkiä tikat ovat vuosien saatossa kolonneet. Minulla on mukana kassissa äidiltä lainassa oleva idioottikamera, ja tekisi mieli kuvata jotain, mutta kamera syö filmiä jonka kehittäminen on sen verran kallista, ettei näitä kuvia koskaan luultavasti tulisi teetettyä. Katselen vain.

Jatkan metsikön ja pellon välissä menevää kulku-uraa jossa on jäljet jonkinlaisista kärryistä. Jäljet hämmästyttävät, koska kärryä ei näyttäisi vetäneen hevonen vaan ihminen. Ainakin urien välissä kulkee ihmisen jalanjäljet. No ehkä hevonen kuitenkin on mennyt edellä ja mies kärryjen perässä niin että hevosen jäljet ovat peittyneet askelten jälkiin. Melko oudolta nuo jäljet kuitenkin näyttävät ja mitä ihmeen tarkoitusta varten täältä ylipäätään on tarvinnut kaksipyöräisillä kärryillä mennä. Ajattelen että tämä on taas näitä ylistarolaisia erikoisuuksia.

Oikaisen mäen laidasta kulkutieltä ylös mäelle pienempää polkua pitkin ja tulen seuraavaan pysähdyspaikkaan.

IV Riihellä

Pellolla on pari uhanalaista latoa edelleen pystyssä, mutta täällä metsässä, mäen reunalla on latoa suurempi harmaalautainen rakennus, jonka luona pysähdyn jälleen kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siitä on 40 vuotta kun olen viimeksi oleillut maatalossa ja oikosulku aivoista estää saamasta mieleen mikä sen rakennuksen nimi on, joka on latoa suurempi ja jossa leikkuupuimuria pidetään.

Soitan kansanperinnetieteilijälle töihin, eikä hän ilahdu kysymyksistäni. ”Mikä on tämä latoa suurempi harmaa ikkunaton rakennus metsän laidassa peltojen läheisyydessä, jossa keskellä molempia pitkiä sivuja on pariovet kulkea rakennuksen läpi? Siitä on katto romahtanut niin että jäljellä on vain harjakaton tukihirret. Katto- ja lattialaudat on sahattu polttopuiksi. Siinä on säilytetty leikkuupuimuria.” ”Se on riihi.” ”Kun tämän riihen ovenpielessä on haka, niin mikä on tuo U:n muotoinen ruostunut rauta, joka isketään oven pieleen ja johon haka pujotetaan, että ovi pysyy kiinni?” ”Se on säppi. Ovi laitetaan säppiin ja hullut pistetään säppien taakse.” ”Mikä on tämä säpissä roikkuva molemmista päistä teroitettu ja eri tavalla mutkalle väännetty rauta? Tiedän mitä sillä tehdään, puhdistetaan hevosen kavioita, mutta en muista sen nimeä. Sitä kysytään usein ristisanatehtävissä.” ”Minulle tuli nyt asiakas, hei.”

Olen vain tässä, intiaanikyykyssä ladon pielessä ja kuuntelen mahdollista kevättä, vaikka nyt on takatalvi ja uutta lunta tullut maahan kymmenkunta senttiä, pohdin. Pohdin ladon historiaa ja sen yksinäisyyttä täällä metsänlaidassa, etäällä maatilan päärakennuksista, joita en ole nähnyt matkani varrella missään. Unohdusta, hylätyksi tulemisen tunnetta. Olen kuitenkin saanut puhelimella yhteyden ihmiskuntaan ja ryhdyn miettimään puhelimen ja viestinnän merkitystä ja syytä tähän omaan yksinäisyyteeni. Pari ystäväähän on kuitenkin soittanut minulle edelleen lähes päivittäin ja äiti on soittanut kerran viikossa, joten ei minun pitäisi olla täällä Ylistarossa ja kotonani niin yksinäinen kuin olen. Mutta kun marraskuussa vietin viikon tupaantuliaisia ja syntymäpäiviäni, eikä kukaan tullut, eikä kukaan Tommia lukuun ottamatta ole tullut sen jälkeenkään muuta kuin jonkin asian - kuten muutossa unohtuneiden tavaroiden - kanssa. Siitä muutosta on pian neljä kuukautta.

Ihmettelen tätä, miten ystäväni ovat kadonneet taivaan tuuliin viimeistään Ylistaroon muuton jälkeen. Minulta, kun valitan yksinäisyyttäni, kysellään: ”Mitä olet itse tehnyt, jos ystäväsi ovat hävinneet?” Siinäpä se. Jos tietäisin en ihmettelisi. Lopullinen kato alkoi käydä heti marraskuun alussa Ylistaroon muuttaessani. Tietääkseni en ole hirveästi soitellut ihmisille öisin, en puhunut sopimattomia ympäriinsä enkä ympäripäissään. Ainoa mikä on olennaisesti muuttunut on, että minulla ei ole nettiä, pystyn olemaan kuulolla ihmiskuntaan vain kirjastojen aukioloaikaan. Silloin muut ovat omissa töissään tai toimissaan, enimmäkseen.

V Paikan siimeksessä

Mietin yksinäisyyttä vaikka juuri yritän selättää sitä – ja juuri siksi. Tässä yksinäisen riihen siimeksessä yksinäinen vaeltaja istuu intiaanikyykyssä ja miettii. Jokin vikahan tässä tilanteessa tai minussa on oltava; muuten en tähän yksinäisyyden tunteeseen olisi joutunutkaan. Yksinäinen tiainen laulaa soidinääntä puussa kevättä rinnassa, mutta vailla puolisoa, toistaiseksi. Tämä tunne on käytävä läpi, se on selitettävä itselleen, että siitä pääsisi yli, mietin. Ja mietin lisää yksinäisyyttä ja ahdistusta, joka on kalvanut luita ja ytimiä talvenselän yli, niin että olen nyt paniikin partaalla tässä: metsässä, kuitenkin suojassa...

Muistelen 1990-lukua, jolloin myös elin yksinäisyyden aikaa, tuolloin Kemissä. Koko 90-luvulla minulla ei ollut puhelinta. Asuin puutalon vinttihuoneessa. Alaovi oli lukossa ja ihmiset joutuivat kylään tullakseen heittelemään kiviä toisen kerroksen ikkunaani. Ja lakkasivat käymästä sitten kun kännykät keksittiin. 90-luvun alun tapasin ihmisiä kulttuurikapakoissa, lopulta kun kännykkäkausi oli saanut kaikki valtoihinsa, en enää tiennyt missä kaverit kulloinkin kulkivat, ikkunoihini ei heitelty kiviä, ystävät katosivat. Muuan sinnikäs hieman toistasataa kiloa painava ihailijatar kyllä yritti sisään palotikkaitakin pitkin niin että tikkaat piti sahata poikki 2,5 metrin korkeudelta, jonka seurauksena ihailijatar paukutteli rautakangella alakerran seinistä mineriitit hajalle ja löi yhdestä ikkunasta ruudut alakerran vuokralaisen sänkyyn keskellä yötä.

Niin, joku ystäväni vihjaisi skypestä. Että se on ilmainen ja ihmiset skypettävät nykyään tietokoneella kun siinä on kuvakin. Minä en tiedä mikä koko skype on. Kaksi kertaa olen nähnyt käytettävän sellaista. En kyllä myöskään tiedä mikä twitter on, vaikka jostain sellaisesta puhutaan nykyään radiossa ja tv:ssä päivittäin. Olen jäänyt viime vuosituhannelle. Olen iloinen että minulla on nykyään vuosituhannen vaihteen Nokia-kännykkä. Ongelmana vain on että en itse kykene noin kolmeen viikkoon kuukaudesta soittamaan kenellekään, kun prepaidista on puheaika ja taskusta rahat loppu. Eikä kukaan soita minulle (kahta ihmistä ja äitiä lukuunottamatta).

Oivallan että vika ei ehkä olekaan ystävissäni tai minussa vaan yhteyksissäni. Modernin teknologian kannalta olen lähes yhteydettömässä tilassa ja se kai johtaa siihen, ettei ketään yhteydenpito kiinnostakaan. Ystävät katoavat koska olen enimmäkseen yksisuuntaisen puhelimen, ainoana tv-kanavana näkyvän kakkosen ja kanavansiirrolta jumiutuneen radionauhurin Radio Puheen varassa yhteydessäni muihin ihmisiin.

Olen riihen varjossa istunut niin pitkään että vain nivelet naristen pääsen ylös, eikä minulla tunnu olevan jalkoja ollenkaan. Kun jalat vihdoin löytyvät, kierrän termoksen kupin takaisin kannen päälle, pakkaan kahvitermoksen kassiini, päätän sittenkin ottaa valokuvan haasta ja säpistä ja siinä roikkuvasta raudasta, jolla puhdistetaan hevosten kavioita. Ikään kuin valokuvaisin. Senhän voi tehdä ilman filmiäkin. Ja lähden jatkamaan matkaa tähän asti minulle kulkemattomia polkuja pitkin.

V Hiihtoladulla

Jatkan matkaa polkua pitkin pellon reunaa, siitä kärrytietä metsäniemekkeen ympäri eteenpäin. Tulen kävelytien risteyksen joka varsinaisesti on ohikulkevan hiihtoladun sahanpurutettu ura. Risteyksestä otan suunnan kirkonkylää kohti. Kuljen uraa pitkin kahden peltokaistaleen välissä. Katselen peltoja: ei lintuakaan. Yhtään kiurua en ole vielä kuullut ja hetkellinen takatalvi on palauttanut takaisin etelämpään vielä kuulemattomatkin.

Tulen kävelypolkua – joka ei ole polku vaan ladunpohja – metsän sisään ja uuteen risteykseen. Ymmärrän että tässä ladun täytyy tehdä lenkki, joten voin jatkaa kumpaan suuntaan tahansa, ja niin aion jatkaakin. Risteyskohdassa minut yllättää kuitenkin paskahuusi. Päättelen että latureitti voi olla enintään parin kilometrin mittainen, mutta hätäisimmille hiihtäjille tänne reitin puoliväliin on laitettu moderni huussi, jotta he voivat paskoa rauhassa odottaen jälkijoukkoa saapuvaksi paikalle. Jotain hyvää Seinäjoen kaupunki sentään on saanut aikaan sen jälkeen kun Ylistaron kunta neljä vuotta sitten liitettiin Seinäjokeen: Palvelut on lakkautettu pääosin, mutta tilalle on saatu paskahuusi keskelle metsää kilometrin päähän kylältä.

Minä en käytä tätä Seinäjoen kaupungin palvelua, vaan kusaisen huussin taakse ja kuuntelen samalla linnunääniä, tiaisia lähipuissa. Niillä soi äkkinäisestä lumen uudelleentulosta huolimatta kevään sointi linnunlaulussa, kiihkoa ja kaipausta. Kaipauksesta en tällä etapilla nyt puhu, vaan jatkan matkaani jompaankumpaan suuntaan valiten vahingossa oikean.

Kuljen eteenpäin ja yksinäisyys siinä kävellessä ja miettiessä lyö sittenkin halolla päähän. Muistan tuttavan sanat taannoin: Yksinäisyyteen kuolee Suomessa joka päivä vähintään yksi vanhus. Yksinäisyys on kuolemanvakava sairaus. Minä poden kuolemaan rinnastettavaa syli-ikävää. Tuttava aikoi ryhtyä mielenterveysongelmastaan huolimatta ja sen tähden vapaaehtoiseksi yksinäisten vanhusten seuranpitäjäksi. Maanisdepressiivisyydestä johtuva eläkkeellä olo antoi aikaa ja omat yksinäisyyden kokemukset potentiaalia tähän tukityöhön.

”Kaksi vuotta olin Kemiin muutettuani sairaudestani johtuen täysin yksin. Minä tiedän mitä yksinäisyys on”, hän kertoi. Lohdutti kun podin omaa pahinta yksinäisyyttäni kevättalvella paeten välillä henki kurkussa Ylistarosta äitini siipien suojaan. Silloin ajattelin, että ne jotka eivät koskaan yksinäisyyttä, pakotettua yksinäisyyttä, ole koskaan kohdanneetkaan eivät voi tietää miten tappavalta se voi tuntua, se että puhelin on mykkä ja seinät kaatuvat päälle ja ulkona ei kelien ja ahdistuksen tähden jaksa liikkua, eikä jaksa nostaa rullaverhoja ylös aamuisin.. Niin, minun ikäisillänihän on yleensä perheet, ystäviä, tukiryhmiä, verkostoja, minä vain olen ollut talven yli hyvin heikon narun varassa, se naru on muistuttanut hirttoköyttä.

Yksinäisyys ei anna periksi. Se huutaa päässä ja koputtelee sisältä päin rintakehään kunnes äärimmäisessä pisteessä itsesuojeluvaisto alkaa toimia.

VI Yllättävä kohtaaminen

Arvioni mukaan lähestyn asutusta, kun vastaani tulee yllättäen ihminen, ensimmäinen ihminen tänään, jos autojen metallikuorien sisään suojautuneita ei lasketa. Noin äitini ikäinen ripeä harmaahapsinen mummo kävelee pitkin kävelypolkua minua kohti. Äitini kyllä närkästyisi jos lukisi tämän ja sanoisin vanhus. Hän ohittaessaan katsoo kohti ja niin hampaitteni aidan takaa lipsahtaa ensimmäistä kertaa moneen päivään elävälle ihmiselle lause.

Kysyn mihin päin pitäisi mennä että pääsen kylälle ja mihin päin nyt kulkemani kävelytie johtaa. Hän sanoo, että yhtä hyvin voin mennä siihen suuntaan mistä olen tullut tai tähän, tämä tekee ympyrän ja päätyy samaan pisteeseen. Sanon, että en ensinkään ole tullut ”täältä päin” vaan Asemanseudulta metsän poikki ja polkuja pitkin, enkä ole koskaan ennen ollut täällä. Hän hämmästyy tätä vähän. Kysyn pitkäkö lenkki tämä sitten on. Noin pari kilometriä.

Hän: ”Lähdin katsomaan pääsisikö täällä kävelemään, mutta jälkiä onkin täällä paljon.” Minä: ”Koiranulkoiluttajia näköjään liikkuu täällä. Minä tulin metsän kautta kun täällä ei tuule niin paljon kuin tuolla aukealla.” Hän: ”Niin, tuolla aukialla kyllä tuuloo.” Minä: ”Täällä on kyllä ihan kaunis päivä, kun aurinkokin paistaa. Hyvää kevättä.”

Hyvänen aika. Minähän olen puhunut ihmisen kanssa muuallakin kuin kaupassa kassalle (kiitos, ei tarvitse kuittia), kirjastossa virkailijalle (menisin nettiin... pääsenkö vessaan...) ja puhelimessa (tommi soittaa: mitä hallintomies...minä: poden yksinäisyyttä, nyt loppuu akku)!

VII Valoa kohti

Tulen sahanpurupolulta kylätielle ja jatkan sitä kuvittelemani kylän suuntaan. Yhytän kolme käpytikkaa parinkymmenen metrin päässä toisistaan. Yksi syö urpuja koivunlatvasta, toinen askartelee kävyn kanssa sähkölinjassa ja kolmas koputtelee valopylvään kylkeä. Fasaani pelästyttää minut pakohuudollaan ja lentää yskien etäämmäs pellolle. Olo on tyhjä ja melkein onnellinen kaiken ahdistuksessa kieriskelyn jälkeen.

Tommi soittaa ja katkaisee yksinäisyyden kehän: "Mitä hallintomies..." "Tuota, puhelin piippaa akun loppumista, tämä taitaa katketa, moi" Valitsemani tie on väärä ja tulen maantielle puolen kilometrin päähän keskustasta. Käyn kirjastossa ja saan selville että se rauta jolla hevosen kavioita puhdistetaan on yksinkertaisesti kaviorauta. Kyllä kirjastossa tiedetään.

Jatkan Kaukolanrantaan. Joki on jään ja lumen peitossa. Istumakivessä kapea kaistale sulaa laitaa. Siihen istun katselemaan takatalvea tai kevättä, kumpana tämän nyt haluaa nähdä. Aurinko hohtaa vaimeasti harmaanharmaan kermaisen pilviverhon läpi. Talitiaiset ja viherpeipot laulavat kevättä. Kaksi mustavarista lentää kalmanhiljaisina yli. Fasaani lentää matalalla joen yli iskien siivillään alkuvauhdin ja liitäen sitten loppumatkan tälle rannalle kuin purjelentokone.

Juon termoksen tyhjäksi jo kylmentynyttä kahvia ja käännyn kotiinpäin, kuljen valtatielle ja sen ali Mällikkäläntielle ja siitä kotia kohti. Vielä kerran kotimatkalla ajatus askartelee yksinäisyydessä ja yhteydettömyydessä, vaikka epätoivo on päivän mittaan jo antanut periksi. Mietin kadonneita yhteyksiäni.

Minähän perustin 90-luvun lopulla Yhteys-ryhmänkin. Siihen kokosin alunperin muutamia lappilaisia ammattimaisia taiteentekijöitä "kadulla vastaantulon periaatteella" ja järjestimme vuosien varrella näyttelyitä pitkin Suomea periaatteessa Helsinki-Tampere-Turku Bermudan kolmion ulkopuolella. (Yksi näyttely osui sen sisäpuolellekin, kun Jouni Ojutkangas omisti jossain välissä koulun Alastarosta.)

Yhteys-ryhmän kautta yhteydet taiteilijoiden välillä säilyivät toistakymmentä vuotta vaikka esimerkiksi itse muutin henkiseen maanpakoon Kemistä jo 2001. Mutta viime vuosina tämäkään Yhteys ei ole enää toiminut. Viimeinen näyttely oli Kemissä pari vuotta sitten ja tauluni edelleen tällä näyttelymatkalla Oulun Kulttuurisiiloon varastoituna.

Niin vähä vähältä vuosien mittaan yhteydet ovat yksi kerrallaan katkenneet Ja nyt kun kävelen kotiin tunnen olevani täysin yksin, vaikka Tommi soittaa uudelleen. Ja tällä kertaa akku todellakin loppuu ja puhelu katkeaa. Niin, poden yksinäisyyttä, mutta ahdistuksen olen jättänyt jonnekin metsään.

Ja kotiin päästyäni jaksan taas hengittää ja seinät lakkaavat kaatumasta päälle. Ja kun saan puhellimen laturiin muuan kolmas ystävä soittaa ja huomaan että ystäviä sittenkin on enemmän kuin nämä kaksi, jotka soittavat lähes päivittäin, ja äiti, joka soittaa sunnuntaisin. Kun poden yksinäisyyttäni ääneen puhelimessa, minut luvataan hakea henkiseen suojakotiin toiselle puolelle Suomea Lahteen.

Ja viikonloppuna tulee äiti ja velipoika vaimoineen, ensimmäiset vieraat tupaantuliaisiin ja kun vihdoin päätän kävelyvaelluksen kirjoittamisen olen jo Lahdessa päivähoidossa ystävien luona. Ja kevätaurinko paistaa ja maanisdepressiivinen rajatila on kääntynyt depressiosta kevätaurinkoisiksi päiviksi ja muuttolintujen saapumisen innostamaksi kevään odotukseksi. Minulla on vihdoin seuraa enkä joudu enää höpisemään Ylistarossa seinille yksin.

Vaelluskirjaa 16.5.2014Tulimme äidin kanssa tänään palvelutaksilla Kristiinan Välikylän mökille. Minä pakoon yksinäisyyden aiheuttamaa ahdistusneuroosia. Täällä tuntuu heti helpommalta hengittää. Vaikka eihän täällä muita ole kuin me kaksi. 

Tulimme iltapäivällä ja kovin paljon tähän päivään ei mahtunut. Pienistin sytykkeitä ja saimme hellaan tulet. Tuon hellan vetäminen on aina aluksi vähän arvoitus, pienistin sytykkeitä, yhteistyöllä tulenteko onnistui ja hella veti. Tein jonkin verran puita lisää.

Viime syksyn puusavotan seurauksena opksat ja rangat ovat jonkinlaisissa läjissä naapurin puolella. Niitä aloin siirrellä omalle tontille. Siinä on puuhaa useammalle päivälle.

Lintuhavaintoja:

Heti aluksi palokärki huuteli reviirillään hakkuuaukean takana. Kun kävin pienellä luontokävelyllä, oli palokärki palatessani siirtynyt pihaan. Pihan toiselta laidalta taas lensi mustarastas metsän suojaan.

Kävellessäni hakkuuaukealla kaksi kurkea lensi matalalla aukeqan yli aivan kuin ne olisivat pelästyneet lentoon aukealta. viime kesänä löysin luultavasti samojen kurkien pesäsuon parion kilometrin päästä.

Pihan yli lensi aiemmin kaksi hanhea, vatsat niin vaaleita että uskoisin kanadanhanhiksi, vaikka kiikaria ei ole mukanakaan.

Pellon laidalta ojien varsilta pelästyi lentoon lehtokurppa ja liro. Kaksi taivaanvuohta aivasteli ohilennolla.

Pihabongattuja lintuja: harmaasieppo, tiltaltti, pajulintu, vihervarpunen, peippo, mustarastas, (kanadan)hanhi, palokärki, hippiäinen, punarinta.

Kukkia: Ketunleivät kukkivat, ahomansikoita multakasassa, pajuissa ja pensaissa lehdenalut, ruusuissa ei ainakaan vielä mitään elonmerkkejä (lienevät paleltuneet viime talvena).
runoihin en saa ainakaan vielä mitään otetta.

Lähden illan viimeisen kerran ulos, tupakalle, kuuntelemaan jos lehtokurppa sattuisi lentämäänn mökin yli.

Melko koleaa. Päivällä noi 10 astetta, yöksi lämpötila laskee kai lähelle nollaa.

Illan lintuja ja ääniä pihassa: räkätti, punarinta, lehtokurppa 2, naurulokki, kala/harmaalokki, teeren pulinaa pelloillt, pellolla hemppo ja pajusirkku.

Yöllä huuhkajan ääni
kuuluu ikkunan läpi
sänkyyni asti.

Vaelluskirjaa 17.5.2014

Päivällä vaelluksella metsässä, joka ei enää ole mikään metsä; se on kuin puusarkoja suurten hakkuuaukioiden välissä. Metsiä taas halkovat kahden metrin syvyiset ojat, joita ei pysty ylittämään juuri mistään kohdasta kunnolla.

Takaisin tullessa kuljin ensin sorattua metsäautotietä, joka oli rakennettu tuhdiksi kuin ratapenger, joka lähistöllä kulkeekin, kiskot vain on poistettu, koska yhteiskunta kehittyy. Metsäautotie päättyi lopulta hakkuuaukion laitaan. Jatkoin traktorinuraa kunnes polut aina vain kapenivat ja lopulta päädyin takaisin maantielle hakkuuaukion laitaa pitkin noin viiden kilometrin lenkin jälkeen, sen verran hakkuuaukeiden kiertäminen kesti.

Joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten täällä oli soista ja naavaista kuusimetsää tämä kaikki, metso asusti mökin lähistöllä, hirvellä oli vakituinen makuu torpan nurkalla, helmipöllö puputti välillä pihan laidallakin, äiti löysi pihasta pyyn pesän ja minä tuon hakkuuaukion keskikohdan paikkeilta lehtokurpan pesän jossa oli kolme munaa, silloin, joskus. 

Kaikki on menetetty. 

Jatkoin rankojen siirtämistä naapurin puolelta tontin laitaan. Katselimme äidin kanssa kirjosiepon pesäpuuhia. tällä tontilla on poikkeuksellisesti kaksi koirasta ja yksi naaras, joka hautoo pesässä, koiraat käyvät pesäpöntöllä vuoroin miettimässä kumpi mahtaa olla isä. Talitiainenkin eksyi pöntölle ja seurauksena oli kova taistelu. Tintti saa kyllä kirjosiepolta siipeensä. Varmuuden vuoksi nämäkin kirjosiepot ovat valloittaneet kaikkiaan neljä pönttöä pihasta, vaikka vain yhdessä on pesä.

Testailin uutta kameraa jonka sain ilmaiseksi ystävältä. Tähtäsin sillä kirjosiepon pesäkoloa, mutta linnut karttivat kuvaajan. Kiersin pihan dokumentoiden kameralla. 

Illalla vielä Bergvikintietä joelle. Ei mitään erityistä. Tiukanjoen rantojen vehreydestä otin yhden heittolaukauksen ja talsin takaisin mökille.

Pihabongausta: Taivaanvuohi, haarapääsky, kirjosieppo pesä, kalalokki, naurulokki, kulorastas, metsäkirvinen, sepelkyyhky, palokärki, kanahaukka.

Pelloilla ja metsässä: metsäviklo, pajusirkku, kuovi, töyhtöhyyppä, kottarainen.
Ei runon pätkääkään tänään.

Vaellus luontopolulla Kristiinassa 20.5.2014

I

Aamulla kello 8 lähdin koulubussilla Kristiinaan, kun vesi, muut juomat ja ruoka alkoivat kaikki olla loppu.

Täällä bussit eivät kulje kuin Helsingissä. Paluu takaisin oli kello 15 samalla koulubussilla.

Ajattelin, että minulla on aikaa kaikenlaiseen, tavata ystäviä, sillä Kristiinassa minulla niitä vielä on, vaikka kaikkien puhelinnumerot ovat vuosien varrella kadonneet.

Mutta lähdinkin luontoretkelle.
Pohjoislahden perukassa on lintutorni ja siitä lähtee luontopolku lahdenpohjan eli Fjärsdsgrundin kautta Tiukanjoelle, jonka yli Tiilitehtaanmäelle on juuri rakennettu 150 000 euron riippusilta luontoretkeilijöille.

Niin, tähän luonnonsuojeluun. Täällä lahdenpohjassa oli muinoin tiilinen panimorakennus ja lintutorni. Lahdenpohja oli nuoruudessani Suomen parhaita lintulahtia kaislikkoineen ja niitä reunustavinen avovesineen. Lahdella saattoi tavata lähes kaikki Suomessa pesivät sorsalintulajit. Nokikanaakaan en nähnyt tänään. Syyllisiä ovat lahden rehevöityminen ylenpaltisesti sekä itäpuolelta aikanaan tarhasta karanneet minkit.

Suojeluprojekti käynnistyi kuitenkin lahden toiselta puolelta, Tiilitehtaanmäeltä. Tiilitehdas on hävinnyt ajat sitten, mutta nimi on säilynyt. Täällä on vanhaa hakamaata ja runsaasti katajapensaikkoa. Rantaan kulkevan kävelytien varressa on kaunis lhto, jossa muun muassa pikkutikka on vakioasukas. Katajissa viihtyvät ja pesivät punavarpuset ja viherpeipot. Kasvillisuudesta löytyy harvinaisuuksiakin.

Tänne hakamaalle ryhdyttiin joskus 90-luvulla suunnittelemaan 18-reikäistä golfkenttää. Kun isävainajani ei ollut golfkerhon jäsen hän vastavetona perusti Kristiinan promenadikerhon ja vaati aluetta rauhoitettavaksi.

Suojeluajatus sai tuulta purjeisiin ja hanke laajeni koskemaan koko Pohjoislahden perukkaa. Metsähallitus ja kaupunki vaihtoivat maita ja nykyisin Pohjoislahti, Fjärdsgrund ja Tiilitehtaanmäki ovat Natura-aluetta Lervikeniin asti.

Rantojen hoidosta ovat vastanneet alueella kesäisin laiduntaneet skotlannin yläman naudat, jotka nyttemmin ovat vaihtuneet johonkin toiseen maatiaiskarjarotuun. Luontopolku on kunnostettu niin helppokulkuiseksi että sitä jotkut "luonnonystävät" painelevat mönkijälläkin.

II

Minä kävelin kaislikonrantaa lintutornille, joka on uusittu. Tornien taistossa siellä nähtiin keväällä 72 lintulajia. Minulla ei ollut kmukana edes kiikaria, mutta kiipesin torniin katsomaan Pohjoislahden kauniita kaislikkorantoja. 

Useampikin ruokokerttunen lauloi sinnikkäästi. Pajusirkkuja kuului siellä täällä. Rentukat kukkivat rantasavikossa täydellä terällä. Laulujoutsenpari oli rantautunut pesimäpuuhiin turvesaaarekkeelle. Meriharakoiden äänet halkoivat silloin tällöin ilmaa.

Opastaulun mukaan alueen lajistoon kuuluu myös merikotka ja viiksitimali. kumpaakaan en ole täällä koskaan nähnyt, timalit ovat kuulemma kadonneet kaislikosta pari vuotta sitten. Silloin kun minä nuoruudessani harrastin lintuja viiksitimali oli nimeltään partatiainen, eikä sitä oltu nähty Suomessa oikeastaan missään. 

Nuoruudessani merikotkan sijasta kalasääski oli lahdella jokapäiväinen kalastajavieras. Tiiroja ja lokkeja alueella näkee runsaasti. lintutornissa muuan ystäväni majaili makuupussissa yhden kesän jouduttuaan vaimonsa toimittamana ulkoruokintaan.

III

Minä jatkan luontopolkua pitkin lahden reunaa etenpäin. Löysin kesän ensimmäiset kukkivat ahiomansikat. Räppäsin kuvan niistä ja vieressä kasvavista punaisista kukista joiden lajista nyt käydään kiistaa fbssä, imikkä vai tervakukka?

Luontopolkua pääsee kahta reittiä, mutta lyhyemmän polun kulun esti aita ja siinä kyltti: "Pääsy kielletty, laidunalue". Vaikka portti oli auki eikä naudoista näkynyt häntääkään kiersin idemmän kaavan kautta.

Polku kulki pitkin Carlsro-puron rantaa, jossa puroa oli parannettu keinotekoisilla pohjapadoilla. Ahven nousee kutemaan tänne niin että kaupungin pumppuasemalta pikkupojat (ja ehkä minäkin) onkivat ahvenia ilman matoa pelkillä koukuilla, koska siinä oli kalan nousulle sulku. Kolmihaaraisen koukun käyttö oli kyltin mukaan kielletty, koska sillä olisi noussut kolme ahventa samalla nostolla. Muistan kalojen kuhinan kutuaikaan tammetun puron alapuolella.

III

Kun on ylittänyt lahdenpohjan kaislikkoalueen polkua ja pitkospuita pitkin (ovat keksineet laittaa tänne jopa mustasta muovista tehtyjä pitkospuita kokeiluna Suomessa, muovi on kuulema pitkäikäisempi kuin puu pitkospuuna!) tulee vanhaan havumetsään, oikeaan metsään, joita Pohjanmaalta saa etsiä. 

Kuljeskelen täällä, jossain vaiheessa viisi merihanhea lentää yli, pysähdyn kuvaamaan luonnontilaista metsää, jonka kenttäkeros kukkii valkoisenaan ketunleipää.

Kuulen toisen kulkijan saapuvan takaapäin, käännyn tervehtimään ja havaitsen vanhan hyvän ystäväni A:n, joka kouluaikaan oli läheisin ystäväni, mutta jonka sitten viimeisen 35 vuoden aikana olenkin tavannut vain kerran. Mutta A.sta kerron lisää myöhemmin tai olen kertonut aiemmin. Lähden jatkamaan vaellusta hänen kanssaan.

A arveli kuulleensa kaislikosta rastaskerttusen ja kävimme nuotiopaikasa kuuntelemassa sitä.

Jatkoimme A.n kanssa matkaa polkua pitkin ja metsän halki riippusillalle. (Luvalla sanoen se on helevetin ruma 150 000 euron riippusillaksi).
Tiukanjoessa Tiilitehtaanmäen puolella on myös vanha hyvä kalapaikka, jossa on ongittu luvallisesti ja virvelöity runsaasti luvatta.

IV

A kertoi, että lahdenpohjassa ja Lervikin puolella oli kahden kurkiparin pesät, samoin lahdenpohjassa oli joutsenen pesä. Kaikki pesät olivat tuhoutuneet samaan aikaan, munat kadonneet, pesärosvoksi epäiltiin ihmisiä, mahdollisesti rauhoitettujen lintujen munien trokareita. 

Paluumatkalla A näytti vielä mustarastaan pesän koivun haarassa. Siitäkin munat olivat kadonneet mystisesti, liekö syyllinen varis, harakka vai "luontoretkeilijä".
Pysähdyimme uudelleen nuotiopaikalle. Rastaskerttuseksi epäiltyä ei enää kuulunut. Ruokokerttuset sen sijaan jatkoivat edelleen sinnikkäästi.

A kertoi alkaneensa harrastaa jonkin verran lintuja, kuten vaikkapa muurahaisten tai perhosten katselua. Hänellä oli tavoitteena oppia kaksi uutta lintulajia vuodessa. Melko hyvin hän siihen nähden jo lintuja tunsi. Montakohan vuotta projekti lie ollut vireillä?

Punavarpunen lensi yläpuolellemme puuhun ja lauloi siinä. A sanoi ettei ollut tuntenut lajia, vaikka oli jopa viheltänyt säveltä. Kaislikosta opetin pajusirkun yksitoikkoisen tylsän säkeen. Sain vastalahjaksi runsaasti tietoa suojelualueesta.

V

Mieleen tulivat vanhat ajat nuoruudessa, jolloin kävelimme iltaisin tuntikausia yhdessä puhuen eräänlaista kahden tai välillä kaverin sattuessa mukaan kolmen kulkijan monologia, jossa ajatukset ja puheenaiheet jollain oudolla ohuella siteellä liittyivät toisiinsa ja kehittivät uusia ajatuksia. 

Artolla oli pyörä pusikossa, hän jatkoi matkaansa ja huudahti jäähyväiseksi: "Luin muuten sen sun uuden kirjan. Varsinkin alkupää oli hyvä". Lisäksi sain kuulla että hän seurailee vaellustarinoitani fbssä vaikka hänellä ei ole edes puhelinta.
Ystävän voikin siis löytää keskellä metsää luonnonsuojelualueella.

Minä kuljin rantapolkua pienelle kalliolle, johon pysähdyin tupakille ja katselemaan uutta pesää suunnittelevaa joutsenparia. Rantalietettä vaelsi näiden lisäksi kurkipari sammakonpyynti mielessä.

Soitin puhelun joka oli liian pitkä ja lopulta jo kiire hakemaan vanhan kirkon hautausmaan taka kaivosta vettä, kaupasta ruokaa ja koulubussilla kädet täynnä kantamuksia takaisin mökille.


 

Vaelluskirjaa syksy 2013

Alkuyö tähtivaelluksella. Luin US-uutisista että taivaalta voi pongata tähdenräjähdyksen jopa paljain silmin. Se on jossain Delfiinin tähdistön kieppeillä ja kirkkaimmin näkyvä tällä vuosituhannella räjähtäneistä tähdistä. Tai luultavasti se on kyllä räjähtänyt jo joskus melko kauan sitten mutta itse havainto on ehtinyt maahan asti vasta nyt. Siispä otin kiikarikotelon kaulaani, otsalampun taskuuni ja suuntasin kulkuni Hallilanvuorelle, koska observatoriotkin rakennetaan vuorille ja ajattelin, että tähtitaivaan parhaiten voisi nähdä joltakin Seinäjoen monista vuorista.

Ennen lähtöä katsoin Ursan tähtikartasta missä päin taivasta moinen Delfiini saattaisi uida, koska en tunne taivaalta muuta kuin kuun, otavan (Ison Karhun) ja pikkuotavan (Pikku Karhun), jonka päässä köllöttää Pohjantähti, aina pohjoisessa. Siitä otin siis suuntiman ja vedin apuviivan Isosta Otavasta kuuhun ja Pohjantähdestä kohti Delfiiniä. Helppo nakki, ajattelin. Salmiakin muotoinen tähtikuvio lähes suoraan etelään.

Hallilanvuorella seisoin pitkään ihmeissäni. En minä löytänyt edes kuuta mistään, saati jotain salmiakkia. Otava taivaalla sentään oli ja Pohjantähti. Pikkukarhusta ei Pohjantähden lisäksi näkynyt kuin kaksi takapään tähteä eli takapuoli. Lopun tähdistön söikin sitten kaupungin valosaaste yhtä Wn muotoista tähtiryhmää lukuunottamatta. Vajaan tunnin tiirailun jälkeen palasin pettyneenä kotiin.

Kotona tutkin Ursan tähtikarttaa uudelleen. Päätin tiirailla taivasta vielä porraspäästä tarkistetuilla tuntomerkeillä. Ihmettelin kun tähtikartassa Otava oli väärällä puolella Pohjantähteä ja väärin päin. Lopulta äkkäsin kartan laidasta, että vaikka pohjoiseen katsoessa olen tottunut siihen, että itä on oikealla kädellä ja länsi vasemmalla, niin tässä kartassa länsi olikin oikealla. Pähkäilin ja ihmettelin. Olin siis etsinyt Delfiiniä jostain etelä-kaakosta kun olisi pitänyt tähdätä katsetta etelä-lounaaseen. Kuuttoman taivaan mysteeri ei auennut vieläkään, sillä yhtään pilveä, mihin se olisi voinut piiloutua, ei myöskään näkynyt. Lopulta hoksasin että jos seisoo päällään ja katsoo päälläseisonta-asennossa pohjoiseen niin toden totta: Länsi on silloin vasemmalla! Merkillistä väkeä nuo tähtitieteilijät. Katselevatko ne tähtiä päällään seisten?

Päätin yrittää etsiä edes jonkin tunnistettavan tähden tai tähdistön Otavan lisäksi ja lähdin uudelleen ulos. Samalla reissulla päätin käydä myös naapurissa omenavarkaissa. Pistin kumisaappaat jalkaan ja lähdin. Omenavarkaus on pimeässä hankalampaa kuin päivänvalossa totesin, sillä omenista en nähnyt olivatko ne toukansyömiä vai puhtaita. Pohjoinen oli minulla nyt kuitenkin tiukasti hallinnassa ja yritin nuijia pääkoppaani ajatusta, että tähtitaivaalla länsi on itä ja itä on länsi. Siinä muutaman omenan taskuun rohmuttuani peruuttelin kohti kotipihaa katse suoraan Pohjantähteen kuin taivaannaulaan kiinnittyneenä.

...Ja vedin komeasti lipat! Kompastuin nimittäin kävelytiellä olevaan betoniporsaaseen, jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Lensin betoniporsaan ylitse maahan kyljelleni. Yksi omena murskautui käteeni jo ylikypsänä ja loput vierivät hiekkatielle. Nirhaumia pikkusormessa, kyynärpäässä ja polvessa. Nolona palasin kotipihaan, vaikkei kukaan nyt ilmalentoa keskellä yötä huomannutkaan. Varkaudesta rangaistiin välittömästi.

Kotona taas tähtikartalle. Olin havainnut läntisellä (siis itäisellä) taivaalla kirkkaan valopisteen ja lähes taivaan päälaessa muutaman muunkin kirkkaamman tähden. Kartan ja porraspään väliä aikani rampattuani päättelin että taivaan laessa oleva tähdistö oli ilmeisestikin joutsen. Hyvällä mielikuvituksella neljän (tai oikeastaan viiden) tähden ryhmällä oli kaksi siipeä, piste vartalona, pitkä kaula kohti taivaan lakipistettä. Läntisen taivaan kirkas tähti taas oli ilmeisestikin Lyyra, joka toi mieleen Harry Martinsonin Aniaran. Aniarahan on pelastusalus, jossa ihmisjoukko pakomatkalla maan tuhoutumista eksyy meteoriparven aiheuttaman onnettomuuden seurauksena Marsin sijasta ulos aurinkokunnasta ja kohti Lyyraa. Nyt tiedän mitä kohti Aniara ilmeisesti edelleen vaeltaa.

Mutta Delfiineihin. Ja tähdenräjähdykseen. Vaikka ramppaan pihaan ja takaisin tähtikartan ääreen kerta toisensa jälkeen en löydä kyseistä vesieläintä sieltä, missä sen osapuilleen pitäisi olla. Ovatko sen tähdet niin himmeitä, etten kiikareillakaan niitä tavoita? Sen sijaan eräään hieman kirkkaamman taivaanvalon arvelen Kotkaksi, vaikka saattaa se olla jokin muukin tähti. Lisäksi saaliina on viisi satelliittia - piru, niitä kyllä taivaalla piisaa, minun lapsuudessani satelliitin näkeminen oli järisyttävä tapaus- ja yksi tähdenlento Persidien meteoriparvesta.

Olin etsinyt salmiakkia taivaalta ja sen lähimaastossa (monenkohan valovuoden päässä?) sattunutta tähdenräjähdystä jo nelisen tuntia kun lopulta luovutin. Hieman epävarmana arvelin, että muuan neljän tähden kuvio saattoi olla Delfiini ja siitä jonkin verran sivummalla näkyvä hyvin himmerä valopiste ehkä oli kyseinen kuuluisa tähdenräjähdys, vaikka ei ilmeisesti ollut... Kompromissina ehdotin itselleni, että olin tänä aikana seulonut kiikareilla taivaankannen niin tarkkaan, että aivan varmasti kiikarinlinsseissä oli käynyt tähdenräjähdys, vaikken sitä välttämättä havainnutkaan. Lisäksi olin potkaissut porraspäästä kumoon tuhkakupin ja linnunpöntön jossa on lentoaukko sekä etu- että takaseinässä, mutta ei kattoa.

Ristiriitaisin tuntein palasin sisään. Jos käsitin oikein, räjähtävä tähti pitäisi olla havaittavissa vielä parin yön ajan, joten tähdenmetsästysretkeni jatkuu taas ensi yönä samaan aikaan. Samalla manailen kaupungin valoja, ja totisesti toivoisin olevani juuri nyt äireeni torpalla Välikylässä. Siellä sentään tähtitaivaan voi vielä öisin nähdä, linnunratoineen, delfiineineen ja räjähtävine novineen kaikkineen.

21.8.2013

Mökillä taas, äitini kanssa. Eilen viimeisellä linja-autolla. Eilen viimeisellä linja-autolla Kauhajoelle. Tänään iltapäivällä Välikylään. Tavaraa oli aika paljon. Uuvuttavaa kuljettaa niitä kottikärryillä pihaan. Ruuan jälkeen nukahdin. Illalla leikkasin ruohon. Muuta en tänään ehtyinyt. Peukaloisperhe kierteli pihan ympärillä. Pellolla etäältä kuului kurkien huutoa. Käpytikka nakutteli hiljakseen pihanreunapuussa. Pääskysiä kuului, mutta en saanut niitä silmiini. Muuten hyvin hiljaista, edes autoja ei ole liikkeellä juurikaan.

On jo yö. Illalla luin vielä Kenkón Joutilaan mietteitä vähän matkaa. Luen hitaasti. Kirjoitan siitä muistiinpanoja toisaalle. Käyn ulkona polttamassa illan viimeisen sätkän. Yö on hiljainen. Koiran haukahdus ja lyhyt ulvonta syventää tätä hiljaisuutta. Susia tai muuta pelottavaa en kuule. Parikymmentä vuotta sitten susilauma raateli tässä lähellä neljä lammasta. Lopulta etäältä lähestyvän auton ääni pilaa yön rauhallisen hiljaisuuden. Ennen kuin sammutan valon ja käyn nukkumaan kirjoitan muistiin vielä iltaisen tankan:

Luomiskausina

luonnon yksityiskohdat

huomaa herkemmin:

katselen koiranputken

kuihtuneita kukkia.

22.8.2013

Ilta, hämärä. Punavioletteja ja sinivioletteja pilvivöitä yli taivaan koboltin, joka lientyy vihreäksi taivaanrajaa kohti mennessä. Päivällä olen tehnyt puusavottaa täyden laiskahkon taiteilijan työpäivän: pölkky kerrallaan olen vyörytellyt pölkkyjä yläpihalta ja metsästä alapihalle. Outo työnteko tuntuu käsivarsissa ja selässä.

Pihalla kukkivat kauniisti punaiset ja valkoiset syysleimut, kaksi ruusua on edelleen kukassa, omenapuu on omenoita täysi, äiti teki niistä omenapaistoksen. Peräti kaksi kyynpoikasta havaittu pihamaalla, toista noin 15 senttistä en raaskinut tappaa, se pääsi tai päästin sen karkuun. Toiselle kävi huonosti. Se oli vielä pienempi, hädin tuskin onkilieron mittainen. Se oli ehkä jäänyt vyöryttelemäni pöälkyn alle, ei kyennyt pakenemaan. Suoritin eutanasian lapiolla katkaisemalla sen kolmeksi. Pieni rupikonnan poikanen alapihalla. Kaksi peukaloista rätisi rankapinossa ja pihan ympärillä koko päivän. Noin 50 peipon parvi hyöri puusavottametsässä.

Sain naapurin puolelta pölkyt pinoon odottamaan halkaisukonetta. Kurkien iltahuutoja, hanhiparvi kuului mutten nähnyt lintuja, kolme kurkea näin lentävän torpan ohi pellolle. Palokärki huusi kerran. Käpytikkoja liikkuu pihassa ja pihan ympäristössä. Kaksi tikkaa kahakoi siitä, kuka omistaa kelon toukkineen hakkuuaukealla.

Illalla yritin piirtää multakasan syysleimuja, mutta piirros on kehno, niiden kukinnot monimutkaisia. Odotan vielä että joku soittaisi, mutta ehkä kukaan ei soitakaan tänään. Lauantaina tulee talkooporukkaa ja halkomakone, alkaa puiden halkominen.

Hiljaista. Yö.

Taivaalla yksinäinen satelliitti.

Vaikka vain tähdenlento

kehottaa toivomaan, toivon silti.

Etäällä koira haukkuu taas;

se päivystää yötä.

23.8.2013

Illalla uuvuin ruuan jälkeen varhain. Päivä oli jäädä jo vaille merkintöjä vihkooni. Olisin säilönyt muistoja ja tapahtumia vain mieleeni, mutta en lopulta saanutkaan unta vaan nousin uudelleen ylös. No, nyt herätin äitinikin.

Aamusta asti kurjet huutaneet aika ajoin. Peukaloiset rätisivät pihan laidoilla. Mökinreunametsässä kierteli peippo- rastas ja tiaisparvia. Tiaisista ainakin hömötiaisten tyy-tyy-tyytä ja töyhtötiaisten pulinaa. Punarinnan kellon raksutus metsän reunassa muistutti alkusyksystä. Käpytikka kiertelee tontin ympärillä.

Minä pyörittelin aikani pöllejä ja mieleen tuli Heikki Turusen kivenpyörittäjän kylä. Melkoinen määrä puuta on vielä metsässä, arvioin että viikon urakka. Olin kuitenkin laiskalla tuulella. Jaksoin vain pari tuntia tehokkaasti. Selkä on hieman jäykkä ja käsivarret arat oudosta puurtamisesta. Niinpä lopetin pian ruuan jälkeen, pidin taukoa ja ryhdyin maalaamaan luonnosta syysleimusta. Kuvasta on tulossa liian pikkutarkka, kasvikirjamainen, taidan joutua vielä ongelmiin loppuvaiheessa, että saisin työhön edes vähän henkeä, hengitystä, henkevyyttä.

Illalla äiti kuuli ulkoa pari haulikonlaukausta. Sorsastuskausi on alkanut. Päivällä yksinäinen sepelkyyhky lensi siivet suhisten matalalta talon yli. Kyyhkyjä on metsästetty jo viikkoja. Kuulin jonkun ampuneen yli 60 sepelkyyhkyä ja 29 sorsaa tänä syksynä. Lieneeköhän liitoittelua?

Luin Kenkóa edelleen. Kirjoitan siitä vihkooni muistiin kappaleita. Nyt käyn tupakalla ja yritän sitten uudelleen unta.

Kasteiset aamut ja kylmenevät illat.

Savu torpan piipusta.

Peippojen kiertelevät parvet pihanreunametsissä.

Kurkien ruosteiset huudot pellolta.

Punarinnan kellonraksutus metsänlaidassa.

Peukaloisten rätyisevät äänet rankapinoissa.

Kaikki ne tuovat mieleen lähestyvän syksyn.

Melkein täysi kuu,

sekin tuo mieleen syksyn,

vaikka en tiedä miksi;

sen täyteydestä puuttuu vain kapea sirppi.



I

Eilen muutto Ylistaroon. Illalla kävin saunassa. Tutustuin naapuriin, joka toi kaksi pussillista suklaapipareita tervetuliaislahjaksi. Yritän kotoutua ja kotiutua. Lähden tutkimaan seutua. Pihassa ruokintapänikkä on tyhjänä. Ensimmäiset lintuhavainnot: tiainen lensi talon yli, viherpeippoja ja varpusia kuului kauempaa. Naakkaparvi kajahteli pienessä metsässä jonka takana jymisee valtatie. Tiheä aamusumu verhoili maiseman. Lähden liikkeelle sumun hälvetessä, kirkonkellojen soidessa radiossa ortodoksisen jumalanpalveluksen alkamista. Pihassa aroniapensaassa vielä pari litraa marjoja poimittavaksi. Tilhille jätän vähän. nyt ootan tyhjän repun selkääni, kiikarin olkalaukkuun ja lähden asemanseudun kautta etsimään uusia reittejä kylille.

Lähdin kävelemään Möllintietä ja sieltä Sannantietä puusillan kautta asemalle, joka on lakkautettu. Junat sentään pysähtyvät vielä Ylistarossakin ja täältä Seinäjoelle on tavallaan lyhyempi mennä kauppaan kuin kävellä Ylistaron keskustaan, jonne yhteen suuntaan matkaa tulee kolme kilometriä. Olen kuitenkin päättänyt tutustua tähän ympäristöön ja jatkan Asemantietä Könnintielle ja siitä mällikkäläntietä keskustaa kohti. Tämä on maalaismaisemaa. Sooratien liian isot teräväsärmäiset kivet pistelevät kengänpohjien läpi jalkoja. Muuttolinnut ovat lähteneet ja ylipäättään lintuja näkyy vain vähän: asemalla muutama talitiainen ja pari harakkaa, Mällikkäläntiellä poeni viherpeippoparvi, kelltasirkkuja siellä ja täällä, jossain rääkäisee fasaani, naakkoja.

Vaikka aamusumu on hälvennyt, päivä on tuhruinen, pellot synkän harmaanmustia ja linnuttomia, hiljaisia. Pientä peltotietä ja heikkokuntoista kävelysiltaa pitkin ylitän Kainastonluoman ja siitä valtatien varrelle kulkemaan asvaltoitua kävelytietä pitkin.

Peltoniityllä törmään outoon autokauppaan. Kesantopellolle on ajettu muutamia kuorma-autoja ja sininen Transit. Koko autokompanja on myytävänä kylkiin maalattujen kylttien perusteella ja kyseessä on jonkinmooinen myyntiterminaali, mutta varsinaista "autoliikettä" tai mitään muutakaan rakennusta ei näy lähimaillakaan. Kauppias tuntuu olevan varsinainen "transitmies" sillä Transitin kyljessä roikkuu isolla pensselillä sudittu mainoskyltti:

OTSA
POIS!
KATS.
2.7. - 13
PIITKÄ
LEIMA!
p. 040-...

II

Alikulkutunnelia pääsen Valtatien alitse ja jatkan Rapakujaa pitkin kohti keskustaa. Rapakuja ei kuitenkaan ole nimensä veroinen vaan ihan asvalttitie, jonka reunassa kulkee jalkakäytävä keskustaa kohti. Jalkakäytävän risteyksessä huomaan maassa puukontupen. Onneksi puukonomistajaa ei kuitenkaan näy missään. Tämä on häjyjen seutua. Vain muutama viikko sitten Könnintien varrelta löytyi tienvierestä murhattu tai tapettu nuorukainen. Ylistaroon tullessa minulle esitettiin teollisuuslaitosta jonka omistajan poika takavuosina oli vihapäissään tappanut naisen. Asulantieltä alkaa kuulua sireenien ääntä, onko siellä jossain paloasema? Ambulanssi, päällikköauto ja yksi paloauuto leikkaavat Rapakujalle ja lähtevät pillit raikuen Vaasan suuntaan. Kolari jossain, ehkä? Ellei joku sitten polta taloaan...

Tutustun liikekeskukseen, jossa pikipäin olen ennenkin piipahtanut. Nordean pankki - josta ei kuitenkaan saa seinästä rahaa - sijaitsee samassa talossa kuuluisan Ravintola Taron kanssa, joka on ollut viime vuosina tiiuhaan konkurssissa. Nyt se näyttäisi olevan jälleen auki hieman omalaatuisten aukioloaikojen mukaan. Tien toisella puolella on uusikin ravintola Birtat joka vaikuttaa ruokapaikalta ja aukeaa puolöilta päivin, sen vieresä kukka- ja hautauspalvelu, tilitoimisto, vastapäisessä rakennuksessa fysioterapia ja kirjasto. Tarkistan kirjaston ovesta aukiolloajat ja huomaan julisteen:

Seitsemäs
Filmiä ja Valoa
elokuvafestivaali
Ylistarossa
Matin Tupa
14.-17.11. ja 27.11.2013

Tämähän on kulttuuripitäjä! Jään pohtimaan missä moinen Matin tupa mahtaisi sijaita.

Varsinainen kunnanvirasto sijaitsee sen sijaan Ylistaro Talossa. Tai niin lukee kartassa mutta kyltissä lukee Ylistaron palvelutoimisto. Virastotalossa olenkin asioinut jo asuntotoimistossa. Kunnanvirasto on siis saamani kartan mukaan edelleen olemassa, vaikka itse kuntaa ei olekaan; se liitettiin kaksi vuotta sitten Seinäjokeen. Paikallisliikennettä ei Seinäjoen ja Ylistaron välillä ei kuitenkaan kulje, vaan kätevin tapa autottomalle asemanseudulla asujalle Seinäjoelle pääsemiseen on juna.

Löydän S-Marketin ja ABC:n jossa olen jo käynytkin kahvilla. S-Marketin takana on Pohjolan prosenttipankki, mutta senkään seinästä ei saa rahaa. Kestää jonkin aikaa ennen kuin huomaan, että kylän ilmeisesti ainoa pankkiautomaatti on S-Marketin sivuseinässä. käyn kaupassa ja pakkaan reppuun ja olkalaukkuun ostokseni.

III

Vaellan takaisin tällä kertaa alikulkutunnelin jälkeen Mällikäntielle suunnaten. Pysähdyn Kainastonluoman ylittävälle sillalle. Ennen siltaa llasken 24 tyhjän virkaa toimittavaa jykevää kivipaatta, joiden varassa on aikanaan kulkenut ilmeisesti jonkinlainen suojakaide, nyt kilometripylväitä muistuttavat paadet seisovat tien laidalöla jyhkeinä mutta hyödyttöminä. Sillan alla on pohjapato, jonka jälkeen vesi ryöppyää pienenä koskena alavirtaan. Täältä ehkätalvella voisi tavoittaa koskikaran. Sillan pielessä on myös vedenkorkeusmittari. Se näyttää 3 jootaoin  asteikkoa, ei kuitenkaan metrejä. Asteikko yltää pariinkymmeneen ja siinä vaiheessa vesi olisikin jo sillalla.

Synkkien peltokaistaleiden välissä näenn kauniin kallioisen mäen rinteen. Sinne johtaa Pampunmäentie. Mäellä toisella puolen tietä sijaitsee jonkinlainen ökytalo, mietin asuuko kyseinen Pamppu eli Isoherra mahdollisesti siinä. Itse kiipeän kuitenkin kauniille kalliorinteelle, jonka laella odottaa yllätys: Kalliorinteestä on jäljellä vain reunat. Aita estää pääsyn pidemmälle, mikä olisi muutenkin mahdotonta, sillä näkyviin avautuu äkkiä louhos: koko kallion, vanhan graniittisden vuoren keskusta on louhittu pois! Parikymmenmetristen pystysuorien louhittujen seinien keskellä on vain peltotasolla oleva hehtaarin lajuinen matala kaislaa kasvava lampi. Peruskallio on murkattu soraksi!

Pysähdyn kalliolle, louhoksen ääreen ihmettelemään Ylistaron ehkä ainoaa "kalliovuorta", joka on kadonnut! Lasken repun ja olkalaukun maahan ja tyhjennän tölkillisen olvia saadakseni tyhjästä tölkistä asunnolleni tuhkakupin. Käpylintuparvi pysähtyy vähäksi aikaa läheisiin nuoriin männynlatvoihin. Kauempana huutaa käpytikka. Sentään jotain lintuelämää.

Kun kapuan kalliolta takaisin alas, näen omakotitalon pihassa (tämä ei ole aiemmin mainittu ökytalo) liikettä. Huomaan että påihassa askarteleekin asuntosihteeri miehensä kanssa. Täälläkin siis voi törmätä johonkin jonka on tavannut aiemmin. Heiltä saan kuulla selvityksen kadonneen Pampunmäen arvoituksesta. Kallio on louhittu murskeeksi Valtatietä Seinäjoelta Vaasaan rakennettaessa vuonna 1967. Pallaan takaisin Mällikäntielle, kotimatkalle ja mieleen nousee runontapainen ajatus:

Satoja vuosimiljoonia sitten
tälle paikalle kohosi vuori.
Aika on kuluttanut sitä kallioksi
ajanjaksolla joka on paljon pidempi
kuin ihmis- tai eliökunnan ikä.
Yhdessä vuodessa ikiaikainen peruskallion harjanne
sitten kallionharjanne louhittiin yhdellä rysäyksellä
nykyisen ihmissukupolven
tienrakennustarpeisiin.

IV

Jatkan tietä pitkin viimeisen kilometrin uutta kotiani kohti. Ihailen tienvarren heinäseipäistä tehtyä aidanpätkää, seuraan katseella koko ajan näköetäisyydellä hitaasti virtaavaa Kainastonluoman kulku-uomaa. Tulen Aseman seudulle. Siinä on tehdasalue, jonne on pääsy ja asiaton oleskelu kielletty. Ylitän sillan Könnintietä nähdäkseni, mikä tehdas oikein on. Mahtaakohan se toimia vielä? Vanhassa kyltissä lukee niilo Viljanmaan Nahkatehdas. Saisikohan sieltä pieksut? Mutta kenkäteollisuus on Suomessa käytännössä jo lakkautettu, vain Sievin jalkine sinnittelee vielä.

Epäilen että Niilo Viljanmaa on rakennuttanut sillan asemanpuolelle pienen kivilinnamaisen asuinrakennuksen, joka on arkkitehtuuriltaan jyhkeä, tyylikäs, painava ja kallis. Yksi piharakennus on lähes yhtä pramea ja samalla arkkitehtuurilla rakennettu, uudempi tallirakennuksen tapainen jo modernimppaa ja vaatimattomampaa tyyliä.

Tulen takaisin Asemantielle ja asemalle, jonka kautta lähdenkin jatkamaan kotiin. Agri-Marketin viljavaraston liepeillä viisi pulua harjoitteli muodostelmalentoa. Minua kiinnostaa asemaa vastapäätä oleva tiilitalo ja sen "talli", joiden kummankin katot ovat kauniin paksun vihreän sammalen peitossa. Aseman vieressäkin on pätkä heinäseiväsaitaa. Ylitän kävellysiltaa pitkin vielä kerran Kainastonluoman ja himan yli sadan metrin kuluttua olen kotipihassa.

Vaellukseni on tältä päivältä vaellettu, ensi tuntuma uuteen asuinseutuun saatu. Kotona ttarkistan vielä kartasta mistä Kainastonluoma saa alkunsa, parilta laajalta suoalueelta Ylistaron rajoilta: Se näyttää laskevan Vaasantien ja rinta-Kaukolan puistoalueen laidasta kyrönjokeen. Kainastonluomaan ja sen kulkuun aion perehtyä loppusyksyn päivinä.

Ostin kaupasta tänään
pussin auringonkukan siemeniä
laitoin lintulaudalle
ja tein toisen ruokintapaikan kuistille
takapihalle ripustin pari talipalloa
huomasin että ruokintapöniköitä
pitää tyhjentää vielä runsaasti
jotta lintuelämää
voisi seurata kaikista ikkunoista.


 Vaelluskirjaa 13.11.2013


I

Tänään lähdin vaeltamaan Asemanseudulta päinvastaiseen suuntaan kuin tavallisesti. Otin repun selkään, olkalaukkuun kiikarin ja idioottikameran joka syö kinofilmiä. Otin polkupyörän ja lähdin polkemaan Möllintietä Seinäjoen suuntaan. Tulin taajaman ulkopuolelle ja jouduin polkemaan kotvan valtatien laitaa ennen kuin pääsin kääntymään Tapiolantielle.

Syynä Tapiolantielle ajamiseen on katastrofaalinen ruokintapänikkätilanne pihamaalla. Aamulla laskin että edellisen asukkaan jälkeensäjättämällä ruokintapänikällä käy kymmenkunta talitiaista, kaksi sinitiaista, pari pikkuvarpusta, noin 25 varpusta ja 3 harakkaa. Pänikkä on siten väärin suunniteltu, että harakat pääsevät estoitta rohmuamaan jyväsiä kuin viljaa laarista. Nykyisillä auringonkukansiementen kilohinnoilla pörssini ei kauaakaan kestä moista lintulaumaa päikälläni.

Toisen ruokintapänikän toiminnan muuten jouduin jo lopettamaan kuistin kaiteelta, koska pari päivää sitten kuulin oven takaa oudon kopsahduksen. Kun hieman myöhemmin lähdin kuistille tupakille, tpotesin että irtonainen pänikkä jyväastioinaan oli viskoontunut pkauas pihanurmikolle, naapurin musta kissa karkasi kuistin kaiteen yli karkuun ja jäljelle jäi murhattu talitiainen tyhjään pahvilaatikkoon. Ymmärsin että kuistinkaide on pänikällä käyville linnuille hengenvaarallista seutua ja joudunkin nyt kärvistellen täydentävät ruokintapänikkätilannetta sangallisilla puoihin ripustettavilla mallleilla. Kuten tiedetään, Ylistarossa ei ole Altiaa, josta voisin hankkia tarvittavat ruokintapänikät itse.

Kun ylipäätään myös EU-pussien hankinta Ylistarossa on järjestetty hankalimman kaavan mukaan, olin päättänyt ryhtyä sekä lintujen ruokinta- että omien kaurapuurojyvästen hankinnassa omatoimiseksi. Siksi siis suuntana oli hieman toista kilometria asunnoltani sijaitseva Taipaleentie ja sen vartioimaton tasoristeys.

II

Kuten valistuneimmat lukijani ehkä tietävätkin, tapahtui tasoristeyksessä maanantaina vakava onnettomuus pendoliinon ja viljankuljetusrekan kolaroidessa keskenään. Suuronnettomuus oli lähellä, mutta veturinkuljettaja ehti hätäjarruttaa ja hypätä suojaan murskaantuneesta veturista. Kolme VRn henkilöä ja yksi matkustaja loukkaantuivat lievästi, rekka lensi pellolle 180 asteen kierteellä, risteyksestä varoittaneesta STOP-merkistä tuli moderni veistos sen väännyttyä voimalla lengolle - ja niin 40 tonnia kauraa levisi dyyneiksi radan varteen.

Varomattomuutta onnettomuuden syntymisessä saattoi olla viljarekan kuljettajallakin, mutta toisaalta myös Ylistaron ohittavien pendoliinojen kuljettajien pitäisi olla tietoisia siitä, että Vaasan radan rakentamisesta lähtien tasoristeyksissä on viljankuljetusajoneuvoilla jo puolentoista vuosisadan ajan ollut etuajo-oikeus juniin nähden, olivat nämä ajoneuvot sitten hevosia kärryineen, traktoreita tai nykyaikaisia rekkoja.

Tänne siis nyt pyöräilin, en uteliaisuuttani onnettomuuspaikkaa nähjdäkseni vaan ruuanhankintamatkalle. Ja kyllä: kauranjyvädyynit olivat edelleen paikoillaan tasoristeyksen ääressä pellolla. Keräsin reppuuni parikymmentä kiloa ruokatarvikkeita, laskeskelin että neljästäkymmenestä tonnista riittäisi loppuelämäksi sekä minulle kaurapuurovärkkiä että linnuille kymmeniin ruokintapäniköihin einestä, jahka nyt ensin saisin jostain kyseiset pänikät hankittua ja tyhjennettyä.

Mutta 20 kiloa kerrallaan selkärepussa kannettuna 40 tonnin kauramäärän siirto vaatisi siis 2000 edestakaista pyöräreissua ja pyöräiltävää kertyisi kaikkiaan noin 5000 kilometriä. Aloinkin äkkiä haikailla sitä sänkipellolla myynnissä olevaa Transittia, jonka kyljessä kyltissä lukee: OTSA POIS! KATS...PIITKÄ LEIMA! Sillähän roudaisin ruokintajyväset kotiini ennen lumien tuloa.

No tänään tyydyin vain yhteen viljanhakureissuun. Varastoin kaurat kuistille ja lähdin uudelleen pyöräilemään, tällä kertaa tuttua reittiä kylää kohti. Hieman ennen kylää ylitseni lensi parinkymmenen myöhäisen nuoren lokin parvi. En päässyt kuitenkaan tarpeeksi nopeasti pysähtymään ja kaivamaan esille kiikareita saadakseni varmuuden siitä, olivatko linnut kala- vai harmaalokkeja. Edellisiä veikkaisin melkoisella varmuudella. Sisämaassa tähän vuodenaikaan molemmat ovat jo melko harvinaisia vieraita.

(Sivuhuomautuksena on todettava myös, että vaikka onnettomuus sattui Ylistaron Asemanseudulla, minä en ollut onnettomuutta aiheuttamassa, kuten eräs irvileukainen ystäväni epäili. Eivätkä jyvät myöskään olleet kastuneet valmiiksi kaurapuuroksi kuten samainen irvileuka arveli, vaan vain lievästi dyynin pinnasta kastuneina edelleen täysin syömäkelpoisia sekä minulle että linnuille. Muistelinkin Matteuksen evankeliumin sanoja siitä miten taivaan linnuista pitäisi ottaa oppia, sillä ne eivät kylvä eivätkä niitä ja silti ne löytävät ravintonsa, jos eivät muualta niin minun päniköiltäni - parhaillaan vireillä olevan viljankorjuu ja -varastointihankkeeni ansiosta.)

III

Kävin S-Marketissa täydentämässä nestehukan ehkäisemiseksi juomavarastoani päniköiden sijasta muutamalla pilsneritölkillisellä ja mietin miten tölkeistä saisi kehiteltyä toimivan ruokintasysteemin linnuille. Jotenkinhan niistäkin voisi purkinavaajan ja rautalangan avulla saada rakennettua pihapuista roikkuvia himmeleitä, jotka samalla tarjoavat jyväsiä linnuille. Jatkan prototyypin suunnittelua jahka saan tölkit tyhjennettyä.

S-Marketilta jatkoin poikkeuksellisesti ABClle, jossa investoin kupilliseen hävyttömän kallista kahvia. Oikeastaan olisin tarvinnut pyörääni ketjulukon, mutta sellaista Ylistarosta ei ilmeisesti saa ostettua mistään, ellei sitten Agri-Marketista, jonka luulin myyvän lähinnä leikkuupuimureita ja muuta maatalouskalustoa. Pöydässä kuuntelin syrjäkorvalla Kyläparlamentin pohdintoja Ylistaron suurista uutisista. Parlamenttikin ihmetteli että viljaa oli nyt mustien varisten (so. naakkojen) ja muiden lintujken syötäväksi melkoinen määrä, vaikka osa viljasta kai varastoitui jo junaankin ja loput olisi näppärä noukkia paikalta kauhakuormaajalla.

Pohjalaisesta luin päivän toisen ylistarolaisen kohu-uutisen. Könnintien murhasta vangittujen ylistarolaisten henkilöllisyys ja murhateon taustat ovat paljastuneet tutkijoille, vaikka ylistarolaisethan ovat olleet selvillä asiasta jo murhatyön tapahtumisesta lähtien elleivät jo ennen sitä. Murhaa olivat runsaan vuoden verran suunnitelleet vainajan isäpuoli ja vainajan hyvä kaveri ja itse surmatyö toteutettiin vasaralla ja jollain muulla vielä tietymättömissä olevalla aseella. Tutkintaa johtavan surmatyön näin selkeä suunnitelmallisuus on melko ainutlaatuista. Kyseisen henkilön murhaamista syytteessä oleva kaksikko oli kyllä yrittänyt toteuttaa jo kerran aiemminkin, mutta tuolloin hanke meni jostain syystä kiville.

IV

Synkähköistä mietteistä virkistyäkseni jatkoin minulle jo kotoisaksi käyneeseen levähdyspaikkaan Kaukolanrantaan, jossa pidin tupakan- ja tölkin mittaisen tauon katsellen syksyisen joen virtausta merta kohti, katsellen ja kuunnellen lintujen liikennettä. Monen sateisen päivän jälkeen aurinkokin välähti esiin pilvenriekaleiden takaa ja ärsytti tällaiseen outoon valoon tottuneita silmiä.

Intiaanikyykyssä katselin syksyisen maiseman värejä ja bongasin varttitunnissa kymmenkunta lintulajia: Läheisessä pihlajassa siritti parikymmentä tilheä. Talitiainen kävi uteliaana aivan vieressä oksalla ihmettelemässä rantaan pysähtynyttä vaeltajaa. Sinitiaisia, varpusia ja pikkuvarpusia kuului ympäristön pensaista. Vastarannalla harakat rähisivät innokkaasti jollekin, ehkä kissalle. Muutama naakka suoritti ohilennoon vastarannan kuusikon takaa. Kolme pikkukäpylintua ei ilmeisesti tiennyt mihin ne olisivat menossa, ne lensivät joen ylitse tälle rannalle ja jatkoivat kipittittäen edelleen mutta ilmeisesti mihinkään välillä pysähtymättä peruivatkin suunnitelmansa ja lensivät pääni yli takaisin vastarannan kuusikkoon. Keltasirkkuja ja viherpeippoja kuului täällä, kuten lähes kaikkialla ylistaron peltomaisemissa. Punatulkut viheltelivät haikeasti myöhäissyksyä.  Jälleen näin yhden lokin, joka tällä kertaaa lensi joen toisella puolella liian kaukana kiikarillakaan tunnistettavaksi. Fasaanin yksi- ja kaksitavuiset karkeat tööttäykset toivat mieleen maantiekiitäjien äänet disneyn piirretyssä niiden höynäyttäessä taas kerran Kelju K Kojoottia.

Olen käynyt tällä rannalla päivittäin ja ihmetellyt milloin minkin linnun puuhakasta lentelyä joen rannalta toiselle. Ja jo pari päivää on mielessäni pyörinyt lyhyt yksinkertainen runontapainen tuulisena päivänä vaappuen joen ylittäneestä tiaisesta:

"Talitiainen lentää joen yli vastarannalle
melkein kuin runo."

V

Lopulta nostin repun selkääni, olkalaukun kaulalleni ja jatkoin kirjastoon, jossa edelleen joudun kirjoittamaan, kun nettiyhteys asunnolta ei toimi ja omassa tietokoneessa muistikorttiporttikin on sökö. On taas jo "pimiää" kun saan tämän valmiiksi ja lähden jatkamaan vaellustani kotia kohti.


I

Illalla tein kerrankin valmiiksi täsmällisen ja erinomaisen toimintasuunnitelman täksi päiväksi. Suunnitelmassa oli vain se vika, että toistaiseksi siitä juuri mikään ei ole toteutunut ja koko suunnitelma joudutaan siirtämään huomiseen. Ilta hämärtää jo ja vasta nyt olen kirjoittamassa vaelluskirjaa kirjastossa vaikka pitäisi olla jo jakamassa nimikirjoituksia kirjoihini Ylistaron elokuvafestivaaleilla.

Siis. Aikomukseni oli nousta aamunsarastuksessa. Ottaa reppuni ja pyöräillä Taipaleentielle hakemaan toinen repullinen ruokintajyväsiä linnuille ja itselleni. Sitten aikomus oli jatkaa pyöräillen kirkonkylään, hoitaa asioita kolmessa eri byrokratiassa, torjua nestehukkaa ostamalla ruokintahimmelintekovälineitä S-Marketista, pyöräillä edelleen Matin Tuvan kautta Kriikun myllylle ja Kirkonkoskelle tutkia paria paikallista muistomerkkiä ja muuta veistosta tarkemmin ja jatkaa joen toista rantaa diakoniatoimistoon ja Isoa kirkkoa ihmttelemään. Kirjastoon olisin saapunut sen aukeamisaikaan puolen päivän tienoilla ja tämä teksti olisi kirjoitettu jo nelisen tuntia sitten. Ja tällä hetkellä olisin jo Hotakaisen kanssa myymässä kirjoja ja antamassa nimmareita Matin Tuvan elokuvafestivaaleilla.

Niin, "tie helvettiin on hyvillä aikomuksilla silattu", vai miten se joku kuuluisa ajattelija sanoikaan?

II

Käytännössä tapahtui näin:

En ensinnäkään herännyt aamuvarhaisella. Sitten juutuin puhelimeen neljäksi tunniksi. Ystävilleni on sattunut kaikenlaista: Yhdellä on selkä poikki, toisella jalka, kahta uhkaa asunnottomuus ja lisäksi kaverini (tai oikeammin entiset kaverini sillä kukaan ei ole minuun päin ottanut yhteyttä viesteitse enää viikkokausiin), siis kaikki hieman yli 500 fb-kaveriani ovat kaikki niin persaukisia, että niilläkään jotka haluaisivat ei ole varaa matkustaa Ylistaroon yhdistettyyn elokuvafestivaali- ja tupaantuliaistapahtumaan.

Ruokintajyvästen hakumatkasta piti luopua ensimmäisenä. lisäksi huomasin huoneistossa haisevan epäilyttävästi jonkun ja nuuhkaistessani kainaloa huoomasin että se mikä haisee olen minä. niinpä jouduin suihkuun. Tämän jälkeen olikin aika ryhtyä huolehtimaan lintujenruokinnasta nykyisestä jyvävarastostani, sillä lintulauta oli tyhjä kuin Jeesuksen hauta pääsiäisaamuna. Siis ryhdyin puuhailemaan ruokintapäniköiden parissa.

Tässä vaiheessa on välihuomautuksena todettava, että olen vajaan kahden viikon Möllintiellä asumisen aikana riitaantunut vakavasti jo kahden naapurini kanssa: rosvon harakan ja naapurin kissan, joka koppasi kuistinkaiteen pänikältä talitiaisen. No eilisiltana ja tänään riitaannuin lisää. Iltapimiällä kun nimittäin ehdin lopulta eilen kotiin kävin otsalamppu päässäni ja hätävilkkua vilkuttaen tarkistamassa kolmen eilen asettamani talipalleron tilanteen. Kuistin katosta rippustamani oli edelleen tallella, mutta molemmat takapihan pensaisiin asetetut oli taas ryöstetty. Syyllinen ei voinut olla kissa, koska pallerot oli siimasta asetettu roikkumaan noin parin metrin korkeuteen niin ohuisiin oksiin ettei edes kissa-akrobaatti niitä pitkin kapuaisi palleroiden ryöstöön, saati naapurin lihava kolli.

Tuhotyötä tarkastellessani huomasin että syyllinen oli mitä ilmeisimmin ruokintapänikänkin auringonkukan siemenistäkin tuhoa tekevä pirullisen ovela ja rosvoileva harakka. Tyhjät palleropussit olivat jäljellä ja toisen siima oli vielä nerokkaasti kierretty muutamaan kertaan oksan ympäri niin että palleropussi oli siimoineen aivan oksassa kiinni ja näin helpommin ryöstettävissä.

Mutta eihän tässä vielä kaikki. Täytin siis ruokintapänikän jyväsillä, lisäksi tein uuden ruokintakeksinnön löytäessäni roskakatoksesta kahdeksan kukkapurkin muovilaatikon josta tein eräänlaisen rivitaloruokintapisteen pihamaalle. Täytin sen kauroilla. Sisälle tullessani jätin avatun auringonkukkasiemenpussin hetkeksi kuistille. Ja kun sitten kesken puhelun palasin noutamaan sitä niin menin äkkiä täysin sanattomaksi. Tämä perkeleen rosvoharakka oli sillä välin ryöstänyt koko siemenpussin, levitellyt jyvät pitkin kuistia ja kuljettanut tyhjän pussin kauas pihanurmikolle. Siinä auringonkukan siemeniä kuistilta takaisin pussiin harjatessani tuhraantuikin niin paljon aikaa, että olin auttamattoman myöhässä tänään jo kaikesta.

III

Melko äänekkäitä ärräpäitä päästellen pääsin reppuineni ja olkalaukkuineni vihdoin polkupyörän selkään ja matkaan kohti kirkonkylää. Kylänraitilla minut ohitti oikealta matalien männynlatvojen korkeudelta varpushaukkakoiras joka näytti myös olevan matkalla kylille mutta eri asioille kuin minä.

Hankin himmelintekovälineet ja jatkoin byrokratiat unohtaen kohti Kirkonkosken pielessä sijaitsevaa Kriikun myllyä ja siitä edelleen kosken yli, joka kuohui syyssateiden jäljiltä ääriään myöten vuolaana virtana sillan alitse. Sillan toisella puolella käännyin kohti kirkkoa. Äimistelin hetken ilmeisesti jonkun exkunnan puutarhurin tai rakennusmestarin suunnittelemaa omituista kivijärkäleistä surrealistisesti koottua kivimonoliittiympyrää ja pysähdyin hetkeksi Kirja-Matin muistomerkille. (Hänestäkin aikomukseni oli kirjoittaa tänään mutta palaan Kirja-Mattiin aikapulan vuoksi myöhemmin).

Tulin Ylistaron Isolle kirkolle ja seurakuntakeskukseen johon parkkeerasin pyöräni. Totesin että diakoniatoimisto on avoinna vain kolmena päivänä viikossa kello 9 - 11 (kuka runoilija siihen aikaan herää eu-pakettilappusta hakemaan???). Toisesta seurakunta-talon ovesta bongasin yhtä aikaa elokuvajuhlien kanssa järjestettävän rinnakkaisen kulttuuritapahtuman. Olen tainnut mainitakin että Ylistaro on myös kulttuuripitäjä. Niinpä:

"Maakunnallinen Siionin virsi
maraton
Ylistaron Kitinojan kirkolla
15.11.-17.11.2013

Tervetuloa veisaamaan Siionin virsiä!
Viikonlopun aikana veisataan kaikki
Siionin virsikirjan 314 virttä.
Kahvia ja pullaa...

pe 15.11. klo 16 - 24 veisuuta
la 16.11. klo 8-24 veisuuta
su 17.11. klo 8-15 veisuuta
klo 15 Sanajumalanpalvelus
liturgia ja saarna Kalle Hiltunen"

Olisin iliman muuta perunut elokuvajuhlille osallistumisen huomisesta lähtien ja lähtenyt koittamaan miten ahteri ja äänihuulet kestävät koko virsimaratonin läpi, mutta Kitinojan kirkolle on täältä matkaa rapiat 20 kilometriä eikä kuljetuksista ollut mitään puhetta.

IV

Hieman pettyneenä jatkoin vaellustani kirkonportista sisään ja isoa kirkkoa katselemaan. Olen siellä toki joskus käynyt sisälläkin ties missä asiassa, alttaritaulua tutkimassa muistaakseni, jolloin juutuin pitkähköön teologiseen keskusteluun kirkkoa esittelevän oppaan kanssa. (Teologisen keskustelun aiheena oli tuolloin muistaakseni se saavatko muut kuin papit ja muu korkeakirkollinen henkilökunta kuljeskella alttarilla kuraisilla kumisaappaillaan Kristuksen ylösnousemusta ihmettelemässä.)

Mutta talvisin tiekirkot ovat arkisin kiinni ja niinpä tyydyin kiertämään tämän Pohjanmaan suurimman ja ehkä kauneimmankin kirkon ympäri sen jykeviä rakenteita ihaillen. Kuuluisahan on tarina jonka mukaan Vaasan ja Ylistaron kirkkojen piiirustukset olisivat vaihtuneet ja näin Vaasaan tarkoitettu Suomen kolmanneksi suurin kirkko rakentui vahingossa keisari Nikolai In määräyksellä Ylistaroon. Näin muuten Ylistaron oppaat kuvailee Komiaakirkkoa:

Komiakirkko Komiakirkko on Suomen 3. suurin kirkko. Kirkossa on istumapaikkoja 2500 hengelle. Lehterit ovat 2 kerroksessa. Pääristi kohoaa 52 metrin korkeuteen. Ylistaron pääkirkko edustaa uusgoottilaista rakennustyyliä. Kirkko on rakennettu 1847 - 1852. Sen on suunnitellut valtionarkkitehti Ernst Lohrman. Rakentamista valvoi tunnettuun kirkonrakentajasukuun kuulunut Jaakko Kuorikoski. Kirkko vihittiin käyttöön 20.5.1852.

Ylistarolaista arvomaailmaa puolestaan kuvannee se että itse kirkon pihapiiristä löydän vain yhden muistomerkin. Ylistarolaisten jääkäreiden 1915-1918 muistomerkin, jossa on kiveen hakattuna yhdeksän ylistarolaisen Saksaan vuonna 1915 lähteneen jääkärin nimet.

V

Jatkan vaellustani varsinaiselle hautausmaalle, jossa heti hautausmaan portin pielessä on koko hautausmaan jykevin graniittimonumentti, pienen omakotitalon kokoisella aidatulla alueella seisova hautapylväs on Maanviljelijä Juho Keski-Heiskan sukuhaudan monumentti. Se on varsinainen hautamuistomerkkien mammutti ja kunniapaikka antaa kuvan kyseisen maanviljelijän ja hänen sukunsa vauraudesta ja vaikutuksesta Ylistarossa. Hierman kauempaa löydän toisen lähes yhtä mahtipontisen järkäleen joka on puolestaan Maanviljelijä juho Mäenpään sukuhaudan monoliitti.

Ryhdyn kiiertelemään hautausmaata ja alan jo ihmetellä kun hautakiviä ovat järkiään kookkaita ja komioita, että eikö Ylistarossa kukaan ole koskaan kuollut köyhänä ja kipiänä. Mutta sitten löydänkin pienen osaston toinen toistaan vaatimattomampia hautakiviä. Ensin luulen että köyhälistölle on Ylistaron hautausmaalta oma osastonsa, mutta sitten huomaan että kaikki nämä pienet ja toinen toistaan pienemmät hautakivet ovat kaikki jälleenrakennuksen aikana 50-luvun puolimaissa pystytettyjä. En tunne körttiläisyyden historiaa tarkemmin, mutta olisikohan tuolloin herännäisyydessä ollut jokin "vaatimattomuus kaunistaa" -ajattelu vallalla niin että mitä köyhemmän näköösenä kuollut, sen varmemmin sielu taivaaseen vilahtaa?

Joka hautausmaalla on myös omat huvittavat hautakivensä ja tällaisen löydän pienestä kapeasta hautapaadesta jonka kyljessä lukee teksti:

"WAIMO
ANNA LOVI
SA MATIN
TYTÄR
1861-1914
MATTI
1888-1910"

Alempi Matti ei kuitenkaan mitenkään mahdollisesti liene se Matti jonka tytär Anna on vaan Annan poika? Miehestä ei kuitenkaan puhuta mitään.

Olen jo ihmetellyt eikö hautausmaalle ole haudattu yhtään pappia tai muuta kirkollista väkeä, ovatko he vilahtaneet hautaamatta suoraan taivaaseen kun löydän Anna Lovi san haudan läheltä ensimmäisen kirkollisen merkkimiehen haudan. Kirjoitusvirheineen hautapaadessa lukee: "Pihlajaveden Kantori Jaakko Pesä"

Kierrän vielä hautausmaan laitamia etsien mahdollisia huorintekijöiden ja muiden synnillisten hautausosastoa, mutta sellaista en löydä. Sen sijaan päädyn hautausmaan laitamille haudoilta poistettujen kivien osastolle johon joukkoon näyttää ajautuneen myös muutama kadunreunakiveä muistuttava paadentapainenkin. Mutta nyt onkin jo aika pitää tupakkitauko.

VI

Kiipeän siis pienelle jättömaalle joka on lanattu tasaiseksi puskutraktorilla ja jonne on ensisijaisesti kasattu hautausmaalta haravoituja lehtikasoja sekä muuta eloperäistä jätettä. Riisun reppuni ja olkalaukkuni, intiaanikyykyssä käärin sätkän ja korkkaan ensimmäisen ehkä toisenkin himmelivärkin.

Ihmettelen miten hiljaista hautausmaalla tähän aikaan vuodesta tänä päivänä on. En ole nähnyt yhtään ihmistä, seuraa minulle pitävät vain tiaiset ja tietenkin kaikkialla Ylistaron viljelylakeuksilla kiertelevät keltasirkut ja viherpeipot. Kunnes muuan tummapukuinen naishenkilö ilmestyy näkyviin, käy pikaisesti lähistöllä haudalla sytyttämässä kynttilän ja poistuu niin nopeasti ja taakseen katsomatta että arvelen haudassa lepäävän mitä ilmeisimmin hänen edesmennyt pirullinen puolisonsa.

Alkaa jo hämärtää kun etäisyydestä alkaa kuulua yksitoikkoista ja yksitaivuista haikeaa ääntelyä. Jos olisi jokin toinen vuodenaika arvaisin linnun kurjeksi, mutta nyt en tiedä onko se todella yksinäisen joutsenen epäviireinen trumpetti. Mitään muuta lintuvaihtoehtoa en keksi, vaikka joutsenten ei kyllä pitäisi äännellä noin. Ääni lentää lakeuden yli, mutta lintua ei näy jo hämärtyvässä illassa. Kirjoitan runon:

Surumielinen trumpetti
hämärtyvässä marraskuun illassa
jousenko siellä murehtii
talven tuloa?

VII

Jatkan matkaani hätäisesti, sillä olen myöhässä jo tuntikausia. Jätän tarkemman hautausmaalla vaeltamisen toiseen kertaan. Hautuumaan oikeasta kulmasta löydän vihdoin toisten ylistarolaisten mahtimiesten ryhmän jonka joukossa pari rovastiakin, mutta isompia muistopaasia löytyy maanviljelijöiltä, kauppiailta ja talokkailta: "Rovasti Joh. Heinonen aivan hautausmaan nurkassa, sen edessä Maanviljelijä Juho Korpela, Talokas Juho Korpela, Kauppias T.Säntti, Kauppias  Jaakko Aarnio, Kauppias Tuomas Kontturi, Maanviljelijä Kaarlo Torkko. Muistomerkkien korkeuskilpailussa voiton vie kauppias Jaakko Aarnio mutta vain muutamalla sentillä häviää kakkoseksi maanvelijä Kaarlo Torkko jonka pylvään pää siis on kirkontonin ja kauppiaan jälkeen kolmanneksi lähinnä taivasta. Löydän vielä hieman yllättäen hautuumaatontilta toisenkin rovastin, rovasti Pekka Rudolf Heikinheimon, jonka sinänsä komian hautakiven olen jo kerran huomaamatta ohittanut, koska sen takana kasvava kuusi on ojentanut oksistonsa hautakiven yli ja eteen.

Löydän myös muutaman kauniin haudan, muun muassa puisen jäkälöityneen viiston ristin jonka edessä hautausviraston tyly määräys, ellei hautaa hoideta huhtikuuhun 2014 mennessä hautamuistomerkki poistetaan. Sama merkintä muutamassa muussa vanhassa hautakivessä ja hoitamattomassa haudassa. päätän ryhtyä hoitamaan niitä, tuoda paikalle vaikkapa kynttilöitä tai kukkia ja tuohon hautaristiin voisi suunnitella jotain taidettakin.

Mutta nyt minun oli jo kiirehdittävä kirjastoon ja kirjoittamaan tätä ja tätä kirjoittaessani Ylistarossa on tullut jo "pimiä" ja minä olen missannut tilaisuuden myydä ja signeerata kirjojani. Minulla oli mukanani Hotakaisen Iisakin kirkko ja mielessä muutama kirkollinen kysymys, mutta en tiedä ehdinkö tavata koko miestä. elän kuitenkin toivossa kuin satiainen ja suljen koneen sekä suuntaan Matin Tupaa kohti.


Vaelluskirjaa 17.-18.11.2013

I

Viime päivinä olen vaeltanut enemmän mielessäni ja elokuvafestivaaleilla kuin ulkona maisemassa. Järjestin neljä päivää kestävät tupaantuliaisetkin, jotka lopulta päädyin viettämään yksin kuin kirkonrotta. Olihan tämäkin erikoinen tupaantuliaiskokemus.

Perjantaina täytin kuitenkin heti aamusta ruokintapänikät jyväsillä, otin repun selkääni ja lähdin pyöräilemään Taipaleentielle onnettomuuspaikalle täydentämään jyvävarastoa. Mutta! Joku JYVÄJEMMARI oli ehtinyt ensin ja käynyt kauhakuormaajalla tyhjentämässä koko 40 tonnin jyvävuoren paikalta. nyt jyväset lienevät jo jossain myllyssä seulottuina ja kuivattuina ja pikapuoliin kaurahiutaleiksi muuttuneina lähikauppojen hyllyillä. Minulle ei oltu jätetty mitään!

Pettyneenä poljin kotiin, otin olkalaukun ja jatkoin kylille. pysähdyin Kaukolanrantaan siksi ajaksi kuin siellä tarkeni ja jatkoin kirjastoon. Kaukolanrannassa ei ollut mitään erityistä. Tavanomaiset lintuparvet, joki on jo sorsista tyhjentynyt eikä veden pinnassa kellunut kuin kahden litran tyhjä muovipullo Mustasaarta ja merta kohti.

II

Lauantaina kiiruhdin jo aamusta elokuvajuhlille. Laskin että taide-elokuvaa Renoirista oli katsomassa 25 ihmistä, mutta siitä toisaalla. Elokuvan jälkeen kävin Matin-tuvan viereen avatussa Hyvän Mielen Joulupuorissa kysymässä saisiko sinne runokirjoja ja taidekortteja myyntiin. Ei saanut. Sain kuitenkin vinkin Kriikun myllyn joulumyyjäisistä, jotka alkavat kuun lopussa ja yritän viedä sinne.

Jatkoin Kirkonkosken yli Sankarikujalle. Nyt oli paljastunut omituisen kivirykelmän tarkoitus. Sen takana oli toinen vanhempi muistomerkki ja sen takana vanha hautausmaa, jolla sankarihaudat. Nyt en kuitenkaan lähtenyt tutkimaan vanhaa hautausmaata. Mukana oli äitini idioottikamera ja kuin turisti räppäsin kuvan muistomerkistä ja koulun edessä olevasta Kirja-Matin muistopatsaasta.

Pyöräilin Komiallekirkolle. huomasin että se on niin korkia, että piti peruuttaa kirkosta parinsadan metrin päähän parkkipaikan takalaidalle ennen kuin kirkko mahtui kuvaan.

Vaelsin uudelle hautausmaalle toiseen kertaan. Kuvailin hautakiviä, kunnes filmi loppui. Ajattelin että hautausmaat ovat rauhallisia ja rauhoittavia paikkoja. Yleensäkin uusissa paikoissa mieluiten kuljeskelen hautausmailla, joissa kiteytettynä voi nähdä monen ihmisen elämän. Ja mieleen tulee maineen ja kunnian ja elämänkin katoavaisuudesta.

Tällä hautausmaalla on jokin muistolehto. Siellä vanhat sammaloituneet kivet muistuttavat elämän hetkellisyydestä ja kivien pysyvyydestä. Muistolehdon takana on muuallehaudattujen muistomerkki, jonka kivirakennelma on koottu kadunreunakivien kaltaisista laakapaasista, jotka on pinottu sojottamaan eri ilmansuuntiin. Paikalla oli muutamia hautakynttilöitä ja muuan ylistarolais-thaimaalainen pariskunta sytyttämässä juuri jollekin muuallenukkuneelle kynttilää.

Vaelsin hautausmaata. Katselin ja kuvasin varakkaiden talokkaiden ja kauppiaiden mahtipontisia obeliskeja ja varattomien vaatimattomuudessaaan kauniita kiviä ja puuristejä, katselin hautoja, joiden vainajia on muistettu kynttilöin ja niitä jotka ovat unohdettuja ja jääneet hoitamattomiksi.

III

Jatkoin jälleen jättömaakukkulalle, otin repun selästä, repusta olvin, käärin sätkän ja ryhdyin katselemaan ja kuuntelemaan marraskuista maisemaa. Ajattelin että tänne jättömaalle minä oikeastaan kuulunkin, syrjäytyneenä, syrjäytettynä.

Minut yllätti hautausmaan ja kirkon takana kiekuva kukko. Hautausmaan yhteydessä se toi mieleen Eddan jumalrunoissa, näkijättären ennustuksessa esiintyvät kolme kukkoa:

"Kummulla istui siellä
ja harppua soitti
jättinaisen paimen,
iloinen Eggther;
hirsipuulehdossa
yllä lauloi
koreanpunainen
kukko, Fjalarr.

Aasoille kiekui
Gollinkampi,
se herättää kaikki
Herjafödrin miehet;
maan alla laulaa
toinen lintu,
Helin kartanon
noenpunainen kukko."

Ihmettelin minkä värinen on Helin noenpunainen kukko ja kirjoitin "omasta kukostani" runon:

Hautausmaan takana kiekuu kukko,
annan sille nimeksi Gollinkambi.
Herätteleeköhän se vainajia
vai siunaako ikuiseen uneen?

Olin hautausmaan laidassa jättömaalla. kunnes hämärä laskeutui, auringonlaskussa pilvet olivat käsittämättömän värisiä. Vastakkaisella itäisellä taivaanrannalla oli outo punakeltavihreä halo. Illan hämärtyessä paikan yli lensi kolmisenkymmentä lokkia jonnekin yöpymään.

Minä otin repun selkääni, hain pyöräni ja lähdin polkemaan kylille ja kotiin. ABCn tasakaton yli löensi matalalta suuri varpushaukka joka laskeutui läheisen maatalon pihakuusiin. Minä taas jatkoin kotiani kohti ajattelematta enää mitään erityistä.