9. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulta-aika
"Maailmankaikkeuden rakenteesta filosofoiminen perustuu kahteen asiaan: uteliaisuuteen ja huonoihin silmiin."(Bernard le Bovier de Fontenelle 1686)
Johannes Keplerin kauhukuvien ja Kircherin ekstaattisten enkeleiden jälkeen avaruuskirjallisuudessa palataan joksikin aikaa takaisin maan kamaralle. Samalla kuitenkin uuden aurinkokeskeisen maailmankuvan myötä noin sadan vuoden ajasta 1600-luvun lopulta 1700-luvun loppupuolelle muodostuu todellinen maapallon ulkopuolisten olentojen kulta-aika.
Avaruutta ja avaruusolentoja tutkitaan innokkaasti uusilla tieteellisillä välineillä, niin kaukoputkilla kuin mikroskoopeillakin, mutta ennen kaikkea filosofian ja mielikuvituksen voimalla. Tutkivatpa maapallon ulkopuoliset olennot välillä mikroskoopeillaan ihmistäkin. Avaruuskirjallisuudesta tulee ensimmäisen kerran avaruusolentojen kulttuurihistoriassa myös populaarikirjallisuutta ja viihdettä.
Populaarikirjallisuuden vyörytyksen aloittaa ranskalainen Bernard le Bovier de Fontenelle (1657-1754) julkaisemalla siis vuonna 1686 avaruuskirjallisuuden ensimmäisen pokkarin "Keskusteluja maailmojen moninaisuudesta". Fontenelle ei kirjassaan matkaa avaruuteen; siinä vietetään useita päiviä kestäviä puutarhajuhlia, joiden jatkuessa tulevat selvitetyiksi niin maailmojen moninaisuudet kuin aurinkokunnan muiden planeettojen asutus ja avaruusolentojen käytöstavat.
Fontenelle uudisti tieteestä kirjoittamisen käytäntöjä ottamalla dialogin toiseksi osapuoleksi naisen - vieläpä markiisittaren - ja saavutti tällä vedolla ennätyslaajan lukijakunnan. Fontenellen avaruusolennot sinänsä ovat vähemmän mielikuvituksellisia kuin Keplerin kuuhirviöt tai Kircherin ekstaattiset enkelit, mutta Fonteellen teksti on tyylillisesti loistokasta ja vetoaa helppotajuisuudellaan suureen yleisöön.
Fontenellen yleisönsuosiota osoittaa se, että jo hänen eläessään kirjasta "Keskusteluja maailmojen moninaisuudesta" otettiin 54 painosta. Mutta sen lisäksi että kirjasta tuli pokkari omana aikakautenaan, se osoittautui myös erääksi avaruuskirjallisuuden kestosuosikeista, josta on tehty erikielisiä käännöksiä ja otettu uusintapainoksia meidän päviimme asti. Niinpä kirjasta esimerkiksi vuonna 1979 on ilmestynyt ruotsinnos "Samtal on världarnas mångfald" eikä ole vaikea ennustaa, että jokin pienkustantaja piakkoin innostuu julkaisemaan sen kokonaisuudessaan suomeksikin.
10. Taivaallista viihdettä barokkipuutarhassa
Kirjan "Keskusteluja maailmojen moninaisuudesta" tapahtumat alkavat illallisen jälkeen barokkipuutarhassa tähtitaivaan alla. Markiisitar ja Fontenelle aloittavat viisi tai kuusi iltaa kestävän keskustelun maailmankaikkeuden rakenteesta. Fontenellen ja markiisittaren keskustelu aurinkokunnan asukkaista on monipolvinen ja älykäs ja sen lomassa lukija voi arvailla mitä muuta puutarhakeskustelujen siimeksessä saattaa tapahtua.
Markiisitar epäilee alussa, eikö puhe kuun asukkaista ole pelkkää kuuhullujen höpinää, mutta Fontenelle uskoo vahvasti kuun olevan asuttu. Markiisitar myöntyy tähän ja häntä alkaa kiinnostaa, miten kuun asukkaat reagoivat taivaalla näkyvään maahan. Pelkäävätkö he esimerkiksi Maan pimennyksiä yhtä paljon kuin täällä pelätään Kuun pimennyksiä?
"Minusta tuntuisi hullunkuriselta, että sen maan intialaiset heittäytyisivät veteen kuten meillä, että heidän amerikkalaisensa luulisivat maan olevan heille vihainen, ja heidän kreikkalaisensa kuvittelisivat, että meidät on noiduttu ja aiomme pilata heidän yrttinsä."
Mutta toisaalta, miksipä herrat kuussa olisivat meitä älykkäämpiä? Mikään ei viittaa siihen että me olisimme ainoat tyhmät koko maailmankaikkeudessa. Ihmisiä Fontenelle ei usko kuusta löytyvän, ovathan jo eräät maasta hiljattain löydettyjen maiden kansat "nippa nappa ihmisiä, pikemminkin ihmishahmoisia eläimiä, edelleen melko keskentekoisia ja melkein vailla inhimillistä ymmärrystä. Jos päästäisiin Kuuhun sieltä tuskin löytyisi sen enempää ihmisiä."
Kuun asukkaiden ilmiasu jää kuitenkin arvoitukseksi, ellei sitten ihmiskunta onnistu keksimään lentotaidon salaisuutta. Lentokoneita ja avaruuslentolaitteita oli da Vincin jälkeen kehitelty 1600-luvun tieteiskirjallisuudessa. Francis Godwinin Mies kuussa (1638) kirjan sankari lentää Kuuhun lintujen vetämällä laitteella. Cyrano Bergeracin vuonna 1657 ilmestyneessä tieteiskuvitelmassa "Hauska tarina kuun valtioista ja keisarikunnista" vauhtia otetaan raketeilla.
Fontenelle ennustaa, että myös todellisuudessa ihminen vielä jonain päivänä pystyy keksimään lentolaitteen, jolla lennetään kuuhun - elleivät sitten Kuun asukkaat yllätä meitä ja lennä ensin tänne kuten Kolumbus yllätti amerikkalaiset.
11. Sopeutumista avaruuden ääriolosuhteissa
Kuussa asumisen ongelmaksi muodstuu se, että ilma kuussa on ohuempaa kuin maassa: "Meidän ilmamme sisältää epäilemättä tiheämpiä ja paksumpia höyryjä kuin Kuun. Jos Kuun asukas saapuisi maailmamme rajoille, hän varmasti hukkuisi heti meidän ilmaamme ja toteaisimme hänen kaatuvan kuollena maahan."
Kuun hankalaan ilmastoon ratkaisuksi löytyvät kuitenkin jo Keplerin asuttamat kraaterit. Entäpä jos kuulaiset asuvat näissä suurissa kaivoissa ja rakentavat kaupunkinsa niihin. Tällaisessa Kuun kaupungissa voisi olla kaivoksesta toiseen johtavia maanalaisia teitä. H.G. Wells nappaa runsaat kaksisataa vuotta myöhemmin ajatuksen kirjaansa "Ensimmäiset ihmiset Kuussa" (1901).
Kuun pinnalta siirrytään Venukseen, jonka lämmin ilma edellyttää sinne soveliaita asukkaita: "He muistuttavat Granadan maureja, pieniä tummia ihmisiä, auringon paahtamia, täynnä henkeä ja tulta, alati lemmenleikeissä, runoilevat ja rakastavat musiikkia, keksivät joka päivälle juhlia, tansseja ja turnajaisia." Kuumaveristen venuslaisten rinnalla meidän maurimme kuitenkin näyttäisivät kylmäverisiltä ja typeriltä kuin lappalaiset tai grönlantilaiset.
Merkuriuksessa menee heikommin. Auringon lämmöstä johtuva vilkkaus tekee heidät hulluiksi. Fontenelle epäilee, että heiltä puuttuu muisti "kuten useimmilta neekereiltä" ja koko planeetta on aurinkokunnan hullujenhuone. Saturnus taas on niin kylmä, että vaikka sen asukkaat olisivat viisaitakin, he ovat ennen muuta flegmaattisia. Vähäisimpäänkin kysymykseen vastaamiseen heiltä kuluu koko päivä.
12. Tieteellisiä tutkailuja avaruudesta
Hollantilainen Christiaan Huygens (1629-1695) yritti palauttaa keskustelua muista maailmoista ja maapallon ulkopuolisista olennoista tieteellisemmälle pohjalle vasta kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen julkaistussa teoksessa "Maailmankaikkeuden tutkailuja eli arveluita taivaallisista maailmoista ja niiden varustuksista" (1698).
Huygens pohtii avaruutta Descartesin tyylisellä logiikalla. Kun Descartes löysi alkupisteeksi sen, että hän itse ajattelee, Huygens totesi, että jos muiden planeettojen asukkailla oletetaan olevan järkeä, on se yleisten olosuhteiden vuoksi varsin samantapaista kuin meillä. Huygens mitätöi Keplerin hirviöt ja Kircherin enkelit ja kansoittaa avaruuden meidän kaltaisillamme olennoilla.
Yleisten olosuhteiden loogisena seurauksena muiden planeettojen olennoille on oletettava näkö- ja kuuloaisti sekä "nautinnot jotka koemme syödessämme ja sukupuolten välisessä yhteydessä". Jos ja kun muiden planeettojen olennoille oletetaan tähtitiede, he tarvitsevat myös kirjoitustaitoa: "En mene väittämään, että oletettu kirjotius olisi samanlaista, mitä me yleisesti käytämme, mutta on vaikea kuvitella mitään nerokkaampaa ja helpompaa."
Huygens pystyy kirjallisessa testamentissaan loogisesti osoittamaan, että planeetoilla voisi olla älyllisiä olentoja, heidän joukossaan geometrikkoja ja muusikoita. Jos ja kun heitä on olemassa, he asuvat yhteiskunnassa ja heillä on kädet ja jalat ja monta muuta tuttua asiaa.
Huygensin toive avaruuskeskustelun tieteellistymisestä ei kuitenkaan pääse toteutumaan. Siitä pitää huolen henkilö nimeltä Francois-Marie Arouet, kirjailijanimeltään Voltaire, joka vuonna 1752 ilmestyneessä kirjassa Mikromegas, vetää maton koko siihenastisen avaruusfilosofian alta.
13. Voltairen kosminen nauru
Voltaire tuli tunnetuksi siitä , että hän ivasi kaikkea mahdollista, eikä siksi ole yllätys, että myös avaruusolennot ja ennen kaikkea planeetta Maan asukkaat joutuvat hänen satiirisen kirurginveitsensä käsittelyyn kirjassa Mikromegas. Sattuman oikusta levättyään kolmattasataa vuotta rauhassa suomalaisilta kustantajilta, kirja ilmestyi lähes samanaikaisesti Siukosen käännöksen kanssa myös Marja Haapion suomentamana (Mikromegas, 2002).
Voltaire laskee omintakeisella yhtälöllä, että planeettojen ja muiden tähtien asukkaiden koko ja kaikki muutkin ominaisuudet ovat verrattavissa planeettojen ympärysmittojen suhteeseen. Niinpä Siriuksen herra Mikromegasin pää on 120 000 Pariisin jalan korkeudessa, kun Saturnuksen pikkumiehellä, Saturnuksen Akatemian sihteerillä se yltää vain
Nämä kaksi - herra Mikromegas ja Saturnuksen Akatemian sihteeri - matkustavat avaruudessa Mikromegasin johdolla, joka ymmärtää ihmeellisen hienosti gravitaation lait kaikkine veto- ja työntövoimineen. "Kuin oksastossa hyppivä lintu, hän saattoi kulkea pallolta toiselle milloin auringonsäteen avulla, milloin mukavasti komeetan kyydissä."
Siriuksen Mikromegas ja Saturnuksen Akatemian sihteeri vierailevat myös maassa, josta he sattumalta löytävät mikroskooppisen pieniä, atominkaltaisia, näkymättömän hyönteisen kokoisia olentoja, ihmisiä. Kyseessä on ranskalainen Tornionjokilaaksossa vieraillut maantieteellinen retkikunta, joka on ottanut mukaansa myös joukon lappalaistyttösiä. Siriuksen ja Saturnuksen vieraiden hämmästykseksi nämä mikroskoopilla tutkittavat kirput ilmentävät myös alkeellista älyllistä ajattelua. Siriuslainen ja saturnuslainen pystyvät jopa kommunikoimaan kirppujen kanssa opittuaan heidän yksinkertaisen kielensä.
Kaiken huipuksi maantieteellisen retkikunnan jäsenet ryhtyvät käymään tieteellistä väittelyä Aristoteleen, Descartesin, Malebranchen, Leibnizin ja Locken taivaallisista käsityksistä. Siriuksen olennon mielestä Locken kannattaja ei ole lainkaan tyhmimmästä päästä. Saturnuksen kääpiö olisi puolestaan syleillyt Locken kannattajaa, ellei kokoero olisi estänyt.
"Mutta harmiksi paikalla oli nelikulmaisessa hatussaan pieni torajyvänen, joka hiljensi kaikki muut filosofiset pieneliöt. Hän sanoi tietävänsä koko salaisuuden, sillä se löytyy Tuomas Akvinolaisen ´Summasta´. Hän katseli kahta taivaallista vierasta päästä jalkoihin ja julisti, etttä heidän persoonansa, heidän maailmansa, aurinkonsa ja tähtensä on kaikki tehty vain ihmistä varten.
Puheen kuullessaan kaksi matkalaistamme kompuroivat päin toisiaan tikahtumaisillaan siihen hillittömään nauruun, joka Homeroksen mukaan on ominaista jumalille."
Vaikka Voltaire siis tapansa mukaan pilkkaa kaikkea ja kaikkia, hän samalla tulee kirjanneeksi pääpiirteet koko siihen astisesta avaruusolentoja käsittelevästä keskustelusta, luoneeksi satiirin varjolla ensimmäisen maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistorian.
Oikeastaan koko maapallon ulkopuolisten olentojen käsittelyn voisi lopettaa tähän Voltairen Mikromegasiin, mutta se olisi nolo loppu sekä itse aiheen - maapallon ulkopuolisten olentojen - että ihmisen ihmiskeskeisen kulttuurin kannalta. Niinpä viimeisenä ikkunaluukkuna muihin maailmoihin kirjaamme vielä (Siukonen kirjurina ja minä kirjurin kirjurina) Locken, Leibnizin ja Kantin käsitykset maapallon ulkopuolisesta elämästä ja lopuksi ja loppujen lopuksi Emmanuel Swedenborgin kokemusperusteiset (nähdyn ja kuullun perusteella kirjoitetut) tiedot aurinkokuntamme asukkaista. Se luukku aukeaa, kun pääsen seuraavan kerran tietokoneelle ja omaan blogiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti